Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Jonkin muun löytämisestä. Omalla kohdalla on tosi vaikea kuvitella, että olisi olemassa jotain muuta joka siis on myös edelleen saavutettavissa ja joka oikeasti tuntuisi oikealta. Sinänsä olen ihan avoin kaikelle koska monenlaista olen löytänyt ja ymmärtänyt kaipaavani vasta viimeisen muutaman vuoden aikana. Harmi vain, että tuo kaikki on ollut sellaista mikä olisi pitänyt tajuta jo ainakin se 20 vuotta sitten. Mieluummin jo aiemmin koska jotenkin kaikesta siitä olisi muodostunut kokonaisuus jossa kaikki itselle oikea ja hyvä olisi mahdollistanut taas sen seuraavan oikean asian. Se oikeanlainen perusta olisi ollut ihan ensiarvoisen tärkeää saada rakennetuksi jo nuorena eikä silloin varsinkaan olisi ollut aikaa hukattavaksi ihan vääriin asioihin. Enkä tarkoita sitä, että virheisiin ei olisi varaa tai että nuorena pitäisi osata ja tietää kaikki vaan sitä, että olisi ollut kuitenkin aina sillä oikealla tiellä eli elämä olisi edennyt siihen itselle oikeanlaiseen suuntaan vaikka joku sivuaskel olisi tullut otettuakin. Sekin olisi ollut itseasiassa hyväksi, koska siitäkin olisi saanut tärkeää elämänkokemusta mutta mitään peruuttamatonta vahinkoa se ei olisi aiheuttanut.

Tuota omannäköistä elämää elämällä olisi varmasti saanut paljon sellaistakin jota ei olisi osannut etukäteen ajatella ja toivoa elämäänsä, mutta se olisi tullut vähän kuin kylkiäisenä. Bonuksena siihen hyvän päälle. Olen tullut siihen tulokseen, että se omannäköinen ja itselle oikeanlainen elämä ruokkii sitä kaikkea oikeaa eikä ihan kaiken eteen ole edes tarvetta nähdä erityisesti vaivaa vaan se tulee ns ilmaiseksi pyytämättä eikä sitä edes voisi estää. Ihan siis samalla tavalla kuin tämä vääränlainen elämä ruokkii sitä kaikkea väärää jota sitten ilmaantuu elämään vaikka sitä ei kaipaa eikä kukaan ole pyytänyt. Pelkkää vastoinkäymistä vastoinkäymisen perään ja sellaisten asioden kanssa tappelua ja tahkoamista joita ei elämäänsä ole ikinä halunnut tai haalinut. Ne vaan on ja pysyy kun jostain ilmaantuivat. Enkä tietenkään tarkoita, etteikö ihan kaikilla arki olisi arkea tai ettei vaikeuksia olisi jokaisella vaan sitä, että onnekkailla se arkikin on omannäköistä eikä energiaa ja aikaa kulu aivan joutavien asioiden kanssa taisteluun kun mikään ei suju eikä mene omalla painollaan. Se itselle vääränlainen elämä on hirveän raskasta eikä siinä tosiaan ole omalla mukavuusalueellaan missään mielessä, mutta sitten kun ei tiedä siitä paremmastakaan niin tuollaiseen tottuu ja sopeutuu. Alistuu, että tällaista se nyt sitten vissiin vaan on ja jopa moittii itseään, että miksi on niin kiittämätön kun sinälläänhän asiat on ihan ok ja voisi olla pahemminkin. Ei vaan osannut eikä uskaltanut kuunnella itseään eikä oikein edes tutustua itseensä vaan automaattisesti piti omia ajatuksia, mielipiteitä ja tuntemuksia väärinä joille ei pidä antaa minkäänlaista arvoa. 

Nyt sitten onkin jo myöhäistä.

Maaseudulla asuessa tottuu siihen, ettei useinkaan näy ihmisiä missään. Saa kävellä yksin tuolla tiellä. Sitten huomaan, kun vähänkin on enemmän ihmisiä ja käyn jossain paikassa missä vilkasta niin heti alan miettiä varsinkin kävelyäni. Tuntuu jotenkin vaikealta enää kulkea rennosti ja tulee käveltyä välillä ihan jäykin jaloin. Typerää, mutta samalla merkki siitä, että heti kun tulee ajatuskin, että on ihmisiä jotka mukamas katsovat miten kuljen niin se saa miettimään kävelyään ja sotkee koko kävelyn välillä. Ja kyllä kävelyäni on arvosteltu joskus aiemmin. Ehkä yksi syy tämäkin mikä pistää ajatukset liikkeelle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ei tajua mitä tarkoitan yksinäisyydellä, kun se on emotionallista, en kuulu mihinkään ryhmään, ei ole sukua, ei perhettä, kukaan ei välitä olenko edes hengissä. Sit ehdotellaan jossain kirjastossa ja kahvilla käyntiä, yhtä orpo olen sieltä tullessani, eikä kiinnosta yksin edes lähtee mihinkään.

Totta. Jotenkin tosi kummallista ja niin surullista, että yksinäisen kuvitellaan liki poikkeuksetta olevan ja aina olleenkin sellainen jota ei huvita mikään ja joka ei tee ikinä mitään. Kyllä sitä on alkujaan tehnyt vaikka mitä ja ollut aktiivinen siinä missä kuka tahansa ei-yksinäinenkin, mutta ajan myötä se into valitettavasti hiipuu kun mikään ei ikinä muuksi muutu vaikka itse tekisi ja jaksaisi mitä. Tietenkin sitä edelleen tekee kaikenlaista eikä vaan istua jumita sohvalla ihmettä odottamassa, mutta ei nuo kauppareissut, kirjastokäynnit, jumpparyhmät tai lenkkeilyt yksinäisyyttä muuksi muuta. Sitä todellakin on aivan yhtä yksin kotiin tullessaan mitä oli lähtiessäänkin.

Tuo sana orpo ehkä kuvaisikin yksinäisyyttä paremmin tätä totaaliyksinäisyyttä. Tässä on kaikella tapaa ihan yksin ja täysin yksinäinen.

Sellaiset, jotka eivät ole kokeneet yksinäisyyttä, luulevat varmaan, että Suomessa ihmiset tutustuvat toisiinsa ihan vaan kauppareissulla tai lenkillä, jos vain haluavat. Että jos vaan lähtee ulos, yksinäisyys korjaantuu sillä. Mielialan kannalta tietenkin on parempi lähteä ulos, mutta se on toinen asia, että kuka sieltä kaupan kassajonosta tai kirjastosta tai kahvilasta sen ystävän tai puolison löytää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ei tajua mitä tarkoitan yksinäisyydellä, kun se on emotionallista, en kuulu mihinkään ryhmään, ei ole sukua, ei perhettä, kukaan ei välitä olenko edes hengissä. Sit ehdotellaan jossain kirjastossa ja kahvilla käyntiä, yhtä orpo olen sieltä tullessani, eikä kiinnosta yksin edes lähtee mihinkään.

Totta. Jotenkin tosi kummallista ja niin surullista, että yksinäisen kuvitellaan liki poikkeuksetta olevan ja aina olleenkin sellainen jota ei huvita mikään ja joka ei tee ikinä mitään. Kyllä sitä on alkujaan tehnyt vaikka mitä ja ollut aktiivinen siinä missä kuka tahansa ei-yksinäinenkin, mutta ajan myötä se into valitettavasti hiipuu kun mikään ei ikinä muuksi muutu vaikka itse tekisi ja jaksaisi mitä. Tietenkin sitä edelleen tekee kaikenlaista eikä vaan istua jumita sohvalla ihmettä odottamassa, mutta ei nuo kauppareissut, kirjastokäynnit, jumpparyhmät tai lenkkeilyt yksinäisyyttä muuksi muuta. Sitä todellakin on aivan yhtä yksin kotiin tullessaan mitä oli lähtiessäänkin.

Tuo sana orpo ehkä kuvaisikin yksinäisyyttä paremmin tätä totaaliyksinäisyyttä. Tässä on kaikella tapaa ihan yksin ja täysin yksinäinen.

Sellaiset, jotka eivät ole kokeneet yksinäisyyttä, luulevat varmaan, että Suomessa ihmiset tutustuvat toisiinsa ihan vaan kauppareissulla tai lenkillä, jos vain haluavat. Että jos vaan lähtee ulos, yksinäisyys korjaantuu sillä. Mielialan kannalta tietenkin on parempi lähteä ulos, mutta se on toinen asia, että kuka sieltä kaupan kassajonosta tai kirjastosta tai kahvilasta sen ystävän tai puolison löytää.

Ehkä tuossa on myös joku pikkuinen pelko taustalla, kun koetaan tarvetta vakuutella kuinka sen yksinäisen täytyy olla jotenkin itse syypää yksinäisyyteensä ja samoin ei ikinä voisi käydä itselle, koska sen poistamiseksi on olemassa noin helppoja keinoja. Samanlaisia nollatason neuvoja on nämä kansalaisopiston kurssit, koiran hankinta ja ihan vaan siihen luottaminen, että seuraa kyllä löytää kun sitä lakkaa etsimästä ja hakemasta. En tiedä missä todellisuudessa edes niitä vääränlaisia kavereita/kumppaniehdokkaita tipahtaa kuin taivaasta eikä minkään eteen tarvitse tehdä mitään. Toki noilla vääränlaisilla ei kukaan mitään tee, mutta on se varmaan liki jokaisella yksinäisyydestä kärsivällä (tai yksinäisyyden pahenemista pelkäävällä) sellainenkin vaihe, että se huono ja vääränlainenkin seura on parempi kuin ei seuraa ollenkaan. Tuon jälkeen sitten alistuu siihen yksinäisyyteen, koska ymmärtää sen olevan parempi. Ja kun miettii minkälaista h*lvettiä tämä suurimmaksi osaksi on niin mitä se kertookaan tuosta vääränlaisesta seurasta ja kuinka epätoivoisesti sitä on hakenut itselleen seuraa ja kuinka monenlaiseen sitä on ollut valmis sopeutumaan.

Sitten joku ei-yksinäinen besserwisser tulee pätemään kuinka yksinäisen pitää vaan olla aktiivisempi, ajaa vaikka bussilla ja mennä kirjastoon niin sitten ei ole yksinäinen. Jotenkin superhäijy ja ilkeä asenne tuollaisella ihmisellä.

Vierailija kirjoitti:

Koko eilinen päivä vihamielisiä ajatuksia päässä, ihmisistä jotka ovat joskus olleet elämässäni, onkohan tämä jo lääkäri asia vai tämä liika yksin oloko tämän tekee?

Tuo on niin ärsyttävää koska niitä ihmisiä ei haluaisi muistella edes pahalla. Sitä tosiaan toivoo että ne olisi kaikki kuolleita sekä itselle että ihan oikeastikin tai vielä mieluummin ettei ne olisi ikinä edes syntyneetkään. Se ainakin on varma omalla kohdalla, että jos ikinäkoskaanmilloinkaan tulee eteen tilaisuus aiheuttaa niistä jollekin jotain harmia vaikka mutkan kautta (ei siis kuitenkaan sellaisen mutkan :D) tai vaikka jättää auttamatta niin teen sen täysin ilman tunnontuskia. Ihan sama vaikka saisin siitä jonkun tuomion heitteillejätöstä. Se olisi sen arvoista.

Sekin häiritsee ja tulee pettynyt olo, että menettää kavereita sen taki että toinen ihastuu ja alkaa käyttäytyä oudosti. Haluaisin kypsän ystävän jonka kanssa ei ole mitään yksipuolisia odotuksia ja kyräilyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koko eilinen päivä vihamielisiä ajatuksia päässä, ihmisistä jotka ovat joskus olleet elämässäni, onkohan tämä jo lääkäri asia vai tämä liika yksin oloko tämän tekee?

Tuo on niin ärsyttävää koska niitä ihmisiä ei haluaisi muistella edes pahalla. Sitä tosiaan toivoo että ne olisi kaikki kuolleita sekä itselle että ihan oikeastikin tai vielä mieluummin ettei ne olisi ikinä edes syntyneetkään. Se ainakin on varma omalla kohdalla, että jos ikinäkoskaanmilloinkaan tulee eteen tilaisuus aiheuttaa niistä jollekin jotain harmia vaikka mutkan kautta (ei siis kuitenkaan sellaisen mutkan :D) tai vaikka jättää auttamatta niin teen sen täysin ilman tunnontuskia. Ihan sama vaikka saisin siitä jonkun tuomion heitteillejätöstä. Se olisi sen arvoista.

Samanlaisia ajatuksia mulla, mutta ymmärrän jotenkin, että olen itsekkin tehnyt vääriä valintoja kun olen päästänyt vääränlaisia pahaa mieltä tuottavia ihmisiä aikoinaan elämääni. Harmittaa, että ne vieläkin pystyvät vaikuttamaan vuosikymmenten jälkeen psykkeeseeni. Oiskohan psykiatrin paikka, tänä aamunakin koin niin syvää vihaa ex miestäni kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ei tajua mitä tarkoitan yksinäisyydellä, kun se on emotionallista, en kuulu mihinkään ryhmään, ei ole sukua, ei perhettä, kukaan ei välitä olenko edes hengissä. Sit ehdotellaan jossain kirjastossa ja kahvilla käyntiä, yhtä orpo olen sieltä tullessani, eikä kiinnosta yksin edes lähtee mihinkään.

Totta. Jotenkin tosi kummallista ja niin surullista, että yksinäisen kuvitellaan liki poikkeuksetta olevan ja aina olleenkin sellainen jota ei huvita mikään ja joka ei tee ikinä mitään. Kyllä sitä on alkujaan tehnyt vaikka mitä ja ollut aktiivinen siinä missä kuka tahansa ei-yksinäinenkin, mutta ajan myötä se into valitettavasti hiipuu kun mikään ei ikinä muuksi muutu vaikka itse tekisi ja jaksaisi mitä. Tietenkin sitä edelleen tekee kaikenlaista eikä vaan istua jumita sohvalla ihmettä odottamassa, mutta ei nuo kauppareissut, kirjastokäynnit, jumpparyhmät tai lenkkeilyt yksinäisyyttä muuksi muuta. Sitä todellakin on aivan yhtä yksin kotiin tullessaan mitä oli lähtiessäänkin.

Tuo sana orpo ehkä kuvaisikin yksinäisyyttä paremmin tätä totaaliyksinäisyyttä. Tässä on kaikella tapaa ihan yksin ja täysin yksinäinen.

Sellaiset, jotka eivät ole kokeneet yksinäisyyttä, luulevat varmaan, että Suomessa ihmiset tutustuvat toisiinsa ihan vaan kauppareissulla tai lenkillä, jos vain haluavat. Että jos vaan lähtee ulos, yksinäisyys korjaantuu sillä. Mielialan kannalta tietenkin on parempi lähteä ulos, mutta se on toinen asia, että kuka sieltä kaupan kassajonosta tai kirjastosta tai kahvilasta sen ystävän tai puolison löytää.

Ehkä tuossa on myös joku pikkuinen pelko taustalla, kun koetaan tarvetta vakuutella kuinka sen yksinäisen täytyy olla jotenkin itse syypää yksinäisyyteensä ja samoin ei ikinä voisi käydä itselle, koska sen poistamiseksi on olemassa noin helppoja keinoja. Samanlaisia nollatason neuvoja on nämä kansalaisopiston kurssit, koiran hankinta ja ihan vaan siihen luottaminen, että seuraa kyllä löytää kun sitä lakkaa etsimästä ja hakemasta. En tiedä missä todellisuudessa edes niitä vääränlaisia kavereita/kumppaniehdokkaita tipahtaa kuin taivaasta eikä minkään eteen tarvitse tehdä mitään. Toki noilla vääränlaisilla ei kukaan mitään tee, mutta on se varmaan liki jokaisella yksinäisyydestä kärsivällä (tai yksinäisyyden pahenemista pelkäävällä) sellainenkin vaihe, että se huono ja vääränlainenkin seura on parempi kuin ei seuraa ollenkaan. Tuon jälkeen sitten alistuu siihen yksinäisyyteen, koska ymmärtää sen olevan parempi. Ja kun miettii minkälaista h*lvettiä tämä suurimmaksi osaksi on niin mitä se kertookaan tuosta vääränlaisesta seurasta ja kuinka epätoivoisesti sitä on hakenut itselleen seuraa ja kuinka monenlaiseen sitä on ollut valmis sopeutumaan.

Sitten joku ei-yksinäinen besserwisser tulee pätemään kuinka yksinäisen pitää vaan olla aktiivisempi, ajaa vaikka bussilla ja mennä kirjastoon niin sitten ei ole yksinäinen. Jotenkin superhäijy ja ilkeä asenne tuollaisella ihmisellä.

Erikoista on, että jostain syystä nuo "fraaseilla neuvojat" kuvittelee liki aina itsensä avuliaiksi, hyväntahtoisiksi ja mukaviksi ihmisiksi. Sellaisiksi joiden ympärille oikein säteilee se sydämellisyys ja siksi siinä lähellä on kaikilla hyvä olla.

Yksinäisyydellä on paljon vaikutusta terveyteen ja psyykeen. Jos on jäänyt kovin yksin, voi olla hyödyllistä käydä asioita läpi terapeutin kanssa. Joko itse maksaen tai sitten esim. lyhytterapiaa saattaa saada työterveyshuollosta tai terveysasemalta. 

Vierailija kirjoitti:

Jonkin muun löytämisestä. Omalla kohdalla on tosi vaikea kuvitella, että olisi olemassa jotain muuta joka siis on myös edelleen saavutettavissa ja joka oikeasti tuntuisi oikealta. Sinänsä olen ihan avoin kaikelle koska monenlaista olen löytänyt ja ymmärtänyt kaipaavani vasta viimeisen muutaman vuoden aikana. Harmi vain, että tuo kaikki on ollut sellaista mikä olisi pitänyt tajuta jo ainakin se 20 vuotta sitten. Mieluummin jo aiemmin koska jotenkin kaikesta siitä olisi muodostunut kokonaisuus jossa kaikki itselle oikea ja hyvä olisi mahdollistanut taas sen seuraavan oikean asian. Se oikeanlainen perusta olisi ollut ihan ensiarvoisen tärkeää saada rakennetuksi jo nuorena eikä silloin varsinkaan olisi ollut aikaa hukattavaksi ihan vääriin asioihin. Enkä tarkoita sitä, että virheisiin ei olisi varaa tai että nuorena pitäisi osata ja tietää kaikki vaan sitä, että olisi ollut kuitenkin aina sillä oikealla tiellä eli elämä olisi edennyt siihen itselle oikeanlaiseen suuntaan vaikka joku sivuaskel olisi tullut otettuakin. Sekin olisi ollut itseasiassa hyväksi, koska siitäkin olisi saanut tärkeää elämänkokemusta mutta mitään peruuttamatonta vahinkoa se ei olisi aiheuttanut.

Tuota omannäköistä elämää elämällä olisi varmasti saanut paljon sellaistakin jota ei olisi osannut etukäteen ajatella ja toivoa elämäänsä, mutta se olisi tullut vähän kuin kylkiäisenä. Bonuksena siihen hyvän päälle. Olen tullut siihen tulokseen, että se omannäköinen ja itselle oikeanlainen elämä ruokkii sitä kaikkea oikeaa eikä ihan kaiken eteen ole edes tarvetta nähdä erityisesti vaivaa vaan se tulee ns ilmaiseksi pyytämättä eikä sitä edes voisi estää. Ihan siis samalla tavalla kuin tämä vääränlainen elämä ruokkii sitä kaikkea väärää jota sitten ilmaantuu elämään vaikka sitä ei kaipaa eikä kukaan ole pyytänyt. Pelkkää vastoinkäymistä vastoinkäymisen perään ja sellaisten asioden kanssa tappelua ja tahkoamista joita ei elämäänsä ole ikinä halunnut tai haalinut. Ne vaan on ja pysyy kun jostain ilmaantuivat. Enkä tietenkään tarkoita, etteikö ihan kaikilla arki olisi arkea tai ettei vaikeuksia olisi jokaisella vaan sitä, että onnekkailla se arkikin on omannäköistä eikä energiaa ja aikaa kulu aivan joutavien asioiden kanssa taisteluun kun mikään ei suju eikä mene omalla painollaan. Se itselle vääränlainen elämä on hirveän raskasta eikä siinä tosiaan ole omalla mukavuusalueellaan missään mielessä, mutta sitten kun ei tiedä siitä paremmastakaan niin tuollaiseen tottuu ja sopeutuu. Alistuu, että tällaista se nyt sitten vissiin vaan on ja jopa moittii itseään, että miksi on niin kiittämätön kun sinälläänhän asiat on ihan ok ja voisi olla pahemminkin. Ei vaan osannut eikä uskaltanut kuunnella itseään eikä oikein edes tutustua itseensä vaan automaattisesti piti omia ajatuksia, mielipiteitä ja tuntemuksia väärinä joille ei pidä antaa minkäänlaista arvoa. 

Nyt sitten onkin jo myöhäistä.

Hyvä kirjoitus. Minulla on samanlaisia tuntemuksia. Tein nuorena huolimattomia valintoja mm. opiskelualan suhteen, enkä sitten ollut kyllin rohkea valitsemaan uudelleen. Astuin väärään junaan ja sen jälkeen tuli monta väärää asemaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koko eilinen päivä vihamielisiä ajatuksia päässä, ihmisistä jotka ovat joskus olleet elämässäni, onkohan tämä jo lääkäri asia vai tämä liika yksin oloko tämän tekee?

Tuo on niin ärsyttävää koska niitä ihmisiä ei haluaisi muistella edes pahalla. Sitä tosiaan toivoo että ne olisi kaikki kuolleita sekä itselle että ihan oikeastikin tai vielä mieluummin ettei ne olisi ikinä edes syntyneetkään. Se ainakin on varma omalla kohdalla, että jos ikinäkoskaanmilloinkaan tulee eteen tilaisuus aiheuttaa niistä jollekin jotain harmia vaikka mutkan kautta (ei siis kuitenkaan sellaisen mutkan :D) tai vaikka jättää auttamatta niin teen sen täysin ilman tunnontuskia. Ihan sama vaikka saisin siitä jonkun tuomion heitteillejätöstä. Se olisi sen arvoista.

Samanlaisia ajatuksia mulla, mutta ymmärrän jotenkin, että olen itsekkin tehnyt vääriä valintoja kun olen päästänyt vääränlaisia pahaa mieltä tuottavia ihmisiä aikoinaan elämääni. Harmittaa, että ne vieläkin pystyvät vaikuttamaan vuosikymmenten jälkeen psykkeeseeni. Oiskohan psykiatrin paikka, tänä aamunakin koin niin syvää vihaa ex miestäni kohtaan.

Näinhän se myös tietysti on, mutta olen potenut syyllisyyttä omasta hölmöydestäni ihan tarpeeksi ja maksanut siitä myös kohtuuttomankin ison hinnan joten enää en halua ottaa mistään siitä piiruakaan omalle kontolleni. Omat "syntini" olen taatusti hyvittänyt ihan korkojen kera. Joku vastuu se toisella / muillakin on. Toisekseen nämä kyseiset ihmiset osoitti sen omalla käytöksellään, että hyvään ei vastata hyvällä joten jatkossa (mikäli sellainen tilanne eteen tulee) minäkin vain osaan toimia samoin näiden itse määrittelemillä tavoilla ja säännöillä. Minä en tätä valintaa ole tehnyt että näillä mennään, mutta ymmärtäväisenä ja mukautuvana ihmisenä joustan vielä tämän kerran.

"Samanlaisia nollatason neuvoja on nämä kansalaisopiston kurssit, koiran hankinta ja ihan vaan siihen luottaminen, että seuraa kyllä löytää kun sitä lakkaa etsimästä ja hakemasta. En tiedä missä todellisuudessa edes niitä vääränlaisia kavereita/kumppaniehdokkaita tipahtaa kuin taivaasta eikä minkään eteen tarvitse tehdä mitään."

Tuon (ja monen muun) fraasin kuullessaan tekisi mieli sitä tarjoavalta kysyä, minkälaista tutkimusnäyttöä asiasta on. 

Minulla on pitkään ollut olo, että olen tosi negatiivinen kaikesta. Vihainen siis. Turhautunut ja pettynyt kaikkeen. Mutta, tänään menin kuitenkin kirkkoon ja istuin melkein yksinäni siinä omalla penkkirivilläni. Olin siitä eteisestä ottanut lauluvihkon ja virsikirjan ja laittanut ne eteeni niille tarkoitettuun pidikkeeseen. No sitten tulee nainen takaviistosta kysymään, ovatko ne minun. No mietin itsekseni, että eihän ne minun ole noin tarkasti ottaen, vaan seurakunnan, ja vastasin, että otin ne eteisestä. Jotenkin tajusin, että ehkä hän oli tuonut kirjat jollekin paikalle ja käynyt jossain välillä ja nyt etsi sitä paikkaa. Mutta lisäsin vielä, että itse hain nämä. No lähti pois. Jotenkin nauratti älyttömästi tämä, lähinnä sen takia, että kerran on kirkossa mummo tarttunut siinä edessäni roikkuvaan käsilaukkuuni, ja jouduin sanomaan, että se on kyllä minun, mutta että virsikirjaakin yritetään viedä … tulin muutenkin paremmalle tuulelle, kun näin siellä yhden tutun jälkeenpäin ja juteltiin kuulumisia. Oli myös kaunis ruska ja kävelin ulkona pitkään. Ehkä elämä on joskus ihan mukavaakin, vaikka ei täydellistä.

Vierailija kirjoitti:

Olen yksi, tosin minulla on lapsia, mutta heillä on todella hektinen elämä. Ei kannat soittaa, koska aina on menossa sopimaton hetki. Olen asunut tällä paikkakunnalla jo pitkään ja muutama ihminen lähiympäristöstä ihan tuppasi ystäväksi. Aika pian totesin, että pelkkää uteliaisuuttaan tunkivat kylään. Sitten alkoi uudet kujeet, pyyntöä, tee sitä ja tätä, elämä alkoi luisua omista käsistä. Oli pakko katkaista välit, minä en ole mikään kotiapulainen tai koiran kusettaja. Mistä löytäisi ihmisen jonka kanssa voisi keskustella maailman menosta, kirjallisuudesta, puutarhan hoidosta, kasveista. Minä en ole kiinnostunut naapurien perhe-elämästä tai taloudellisista ongelmista. Kahvilaan tai baariin en voi mennä, en käytä alkoholia, kaikkiiin paikoin olisi mentävä bussilla ja tuskin sielläkään ketään tapaisi. Taidan lähteä hetkeksi pihalle, tosin siellä on nyt märkää, kun jatkuvasti sataa.

Minua kiinnostaa kyllä kaikki. Kirjallisuus, kasvit, puutarha erityisesti ja matematiikka. Rentouttavaa, mutta ei noissa riennoissa kehenkään kyllä tutustu. Baarit nähty. Jokin kohtaamisongelma. On kyllä lapset, mutta heidän ollessa poissa, isoja jo, on yksinäisyys murskaavaa. Itsenäistä työtä, en tunne ketään työtoveria nykyään.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyydellä on paljon vaikutusta terveyteen ja psyykeen. Jos on jäänyt kovin yksin, voi olla hyödyllistä käydä asioita läpi terapeutin kanssa. Joko itse maksaen tai sitten esim. lyhytterapiaa saattaa saada työterveyshuollosta tai terveysasemalta. 

Kokemuksesta suosittelisin. Ei edes tarvitse lakata olemasta vihainen, eikä ajatella, että kaikki korjaantuu paremmaksi juttelulla, mutta voi ajatella, että ansaitsee kerrankin tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Se on kaunis teko itseä kohtaan, ja yleensä siitä seuraa jotain hyvää, vaikkei kaikkea voi korjata.

Vierailija kirjoitti:

Maaseudulla asuessa tottuu siihen, ettei useinkaan näy ihmisiä missään. Saa kävellä yksin tuolla tiellä. Sitten huomaan, kun vähänkin on enemmän ihmisiä ja käyn jossain paikassa missä vilkasta niin heti alan miettiä varsinkin kävelyäni. Tuntuu jotenkin vaikealta enää kulkea rennosti ja tulee käveltyä välillä ihan jäykin jaloin. Typerää, mutta samalla merkki siitä, että heti kun tulee ajatuskin, että on ihmisiä jotka mukamas katsovat miten kuljen niin se saa miettimään kävelyään ja sotkee koko kävelyn välillä. Ja kyllä kävelyäni on arvosteltu joskus aiemmin. Ehkä yksi syy tämäkin mikä pistää ajatukset liikkeelle. 

Mikähän tuossakin on että ihan jotain kävelyä pitää arvostella ja nimenomaan negatiivisesti eli haukkua. Tai ainakin tuo on oma kokemus ja vaikka ei sitä olekaan tehnyt kuin yksi kiusaajaporukka kouluaikana ja yksi tapailukumppani aikuisiällä niin silti. Miksi tuollainen tulee edes mieleen, että toinen kävelee jotenkin "väärin" ja vaikka sitten tulisikin mieleen niin miksi sellainen pitää vielä sanoa ääneen?! Mikä sillä kommentilla paranee tai muuksi muuttuu? No se tapailu kyllä veteli tuon jälkeen viimeisiään ja loppui hyvin nopeasti, mutta siis noin muuten. 

Tuo tosiaan saa sen aikaan että sitä omaa kävelyään alkaa tarkkailla. Ei aina eikä sitä aina ajattele, mutta välillä tuokin mieleen pulpahtaa ja aina siitä paha mieli tulee. Sitten sitä miettii että mikä tässä omassa kävelyssä on niin erilaista verrattuna muihin ja ettei muutkaan ihmiset kävele kaikki samalla tavalla (liekö edes kahta samanlaista kävelytyyliä?) mutta ei kyllä ikinä ole käynyt mielessäkään että sitä pitäisi alkaa kenenkään kohdalla arvioimaan ja arvostelemaan. Silti omalle kohdalle on osunut kahdesti arvostelija-ihminen tai toinen oli porukka mutta yksi se varmaan siinäkin sen "keksi" ja muut sitten komppasi. Moni varmaan ajattelee ettei moisista pitäisi välittää, mutta ehkä se on helpommin sanottu kuin tehty ja helppoa varsinkin sellaiselle joka arvostelua ei ole osakseen saanut. Enkä meinaa että kaikkien sitä pitäisi kokea vaan sitä, että tämäkin on yksi sellainen kokemus mikä monelta puuttuu vaikka oikeasti tämän pitäisi puuttua aivan kaikilta. Etenkin silloin sitä jotenkin tulee tietoiseksi itsestään, olemuksestaan ja kävelystään sekä eleistään ja kaikesta kun välillä joku katsoo tosi kummasti tosi pitkään. Sitten sitä meinaa jo kompastua omiin jalkoihinsa ja alkaa miettiä kuinka nyt on varmaan linnunpska olkapäällä, hammastahnaa leuassa tai suunnilleen unohtanut laittaa housut jalkaan..

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyydellä on paljon vaikutusta terveyteen ja psyykeen. Jos on jäänyt kovin yksin, voi olla hyödyllistä käydä asioita läpi terapeutin kanssa. Joko itse maksaen tai sitten esim. lyhytterapiaa saattaa saada työterveyshuollosta tai terveysasemalta. 

En epäile tai ole eri mieltä, mutta omalla kohdalla tilanne on se ettei kuollutta hevosta kannata enää piiskata. Maito on kaatunut aikaa sitten ja kuivunutkin eli sen perään on turha itkeä. Toisekseen rahaa ei moiseen ole vaikka se varmaan aiemmin ja aikanaan olisi voinut olla se paras sijoitus minkä voi tehdä oman hyvinvointinsa eteen. En jotenkin vaan osaa nähdä sitä yhteiskunnan saati työnantajan vastuulla olevana asiana ja vaikka osaisinkin niin ei mulla olisi voimia alkaa sellaisesta tappelemaan. Ei kukaan ole koskaan mitään tuollaista myöskään ollut tarjoamassa tai ehdottamassa joten ei sen tarve ainakaan päälle päin näy.

Vierailija kirjoitti:

"Samanlaisia nollatason neuvoja on nämä kansalaisopiston kurssit, koiran hankinta ja ihan vaan siihen luottaminen, että seuraa kyllä löytää kun sitä lakkaa etsimästä ja hakemasta. En tiedä missä todellisuudessa edes niitä vääränlaisia kavereita/kumppaniehdokkaita tipahtaa kuin taivaasta eikä minkään eteen tarvitse tehdä mitään."

 

Tuon (ja monen muun) fraasin kuullessaan tekisi mieli sitä tarjoavalta kysyä, minkälaista tutkimusnäyttöä asiasta on. 

Tai vaihtoehtoisesti, että kuinkas paljon sinulla on omakohtaista kokemusta yksinäisyydestä ja kuinka montaa näistä keinoista olet päässyt kokeilemaan käytännössä ja luonnollisesti vielä onnistuneesti eli löysit edes sen yhden kaverin elämääsi.

Voi ihanat Te toiset yksinäisyyden teeman ympärillä, kiitos näistä kirjoituksista! Olen taas lueskellut ja niin tosi moneen viestiin totean, että on kuin minun päästäni ja sormistani laitettu. Kamalan pitkiä nämä puheenvuorot kyllä ovat, joten välillä on harppoen luettava, jotta pääsee eteenpäin. Aihehan on myös syvällisempi, mikä lisää puheenvuoron pituutta. Tarvitsee saada pohtia tilannettaan eri kulmilta. Voi, miten paljon meitä on! Miksi me ei nähdä toisiamme? Kuka asuu Helsingissä? Varmaan aika moni, mutta miten hänet tapaisi?  Mennyt viikonloppunikin oli taas aika kenkun ahdistava. 

Olen jossain kilpailu ym palstoilla viestitellyt miesten kanssa, niin aina vaan halutaan seksistä puhua. Onko sellaisia miehiä olemassakaan kenen kanssa voi jutella ihan muista asioista ja jotak eivät kysele, "Mitä sulla on päällä".