Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisenä ja ilman sosiaalisia kontakteja sitä kummastelee monia asioita ja yleensä ihan ensimmäisenä syyttää itseään, kenties huolestuukin kun ei vaikka jotain uutisjuttua lukiessaan tuntee lukevansa väärin. Tai ei koko jutusta löydä otsikossa mainittua asiaa. Kuvittelee, etteikö enää näe kunnolla ja pahimmillaan että on joku aivokasvain tai muu kognitiivisiin kykyihin vaikuttava sairaus. Sitten hoksaakin, että se onkin jutun kirjoittanut toimittaja joka ei osaa taivuttaa sanoja oikein tai otsikoida juttuaan niin, että se otsikko vastaa artikkelissa kerrottua.

Sitten miettii, että näinkö ihmiset nykyään kommunikoi keskenään? Yksi puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä eikä kumpikaan kuuntele toista. Olisiko sitä kuin jokin 1800-luvulta tupsahtanut muinaisjäänne nykyihmisten joukossa eikä osaisi puhua tai keskustella normaalisti, jos sellainen tilanne vielä tulisi, että pääsisi johonkin porukkaan mukaan? Sitten sitä syyttää taas itseään jo ennakkoon, ihan varmuuden vuoksi. Monesti ainakin tuntuu kun seuraa jotain keskustelupalstan keskustelua (vaikka m infoa), että ihmisillä on hirvittävän isoja haasteita ymmärtää lukemaansa. Sitten käykin se perinteinen "rikkinäinen puhelin"-ilmiö ja yhtäkkiä faktat on ihan päinvastoin mitä esim alkuperäisessä poliisin tiedotteessa. Vai onko se vaan jotain tarkoituksellista keskustelun sotkemista, en tiedä.

Mutta yhtäkaikki, sitä on jotenkin ihan pihalla kaikesta eikä osaa "nykyetikettiä" (jos siis sellainen on).

Minäkin olen alkanut epäillä sekä taitojani että muistiani. Unohtelen sanoja, nimiä ja pikkuasioita, mutta en toisaalta ole varma siitä, pitäisikö minun muistaa ne vai ei. Aiempaan itseenihän minun pitäisi itseäni verrata, mutta kun en muista. Muihin ei kannata verrata, koska ajatteluni oli jo ennen erakoitumistani yksinään olevan ajattelua. 

Toimittajiin ja ylipäätään mediaan olen menettänyt uskoni, vaan en kiinnostustani. Alkuvuodesta lopetin Hesarin tilaamisen enkä ole pahemmin katunut. Äskettäinen tekoälykähinä lujitti päätöstäni olla maksamatta Hesarille siitä, että liian monessa asiassa - yksikin on liikaa - kone tekee taustatyön ja kirjoittaa artikkelin. 

Saman konsernin Ilta-Sanomat muuten eilen aloitteli mökkikautta julkaisemalla kokoelman mökkiläisten kohtaamisista muiden ihmisten kanssa. Tekoälyn myötä toimittajien ei enää tarvitse käydä esimerkiksi tällä palstalla lainailemassa kirjoituksia. Harmi, koska oli aika hauskaa nähdä oma kirjoituksensa tuollaisessa karut kokemukset -listassa; eräässä noin kymmenen kohdan lehtijutussa peräti viisi oli minun kirjoittamiani, kaiken lisäksi tosia. Kirjoitusasukin oli kelvannut pilkulleen. Nyt minullekin kelpaisi sohvanpohjalta tehtävä työ, mutta kun koneet eivät tarvitse edes sitä sohvaa.

Vierailija kirjoitti:

Toinen yksinäinen täällä myös. En ole täysin yksinäinen, sosiaalisia kontakteja on jonkin verran, harvemmin vaan tapaan ystäviäni. En syytä yksinäisyyttäni omista luonteenpiirteistäni, pidän nykyään siitä, että on muutama hyvä ja luotettava ystävä ison kaveriringin sijasta. 

Ei se iso kaverilauma ole tae mistään onnesta, jos kaikki puhuvat pahaa toisistaan selän takana, liittoutuvat toisiaan vastaan tai savustavat yhteistuumin porukasta ulos kavereita tasaisin väliajoin. Tuollainen meno saisi jäädä sinne yläasteelle, aikuisilta se on aika säälittävää kiusaajahenkistä toimintaa. Mutta se on helppo tapa pitää  samaan porukkaan kuuluvia varpaillaan ja ylläpitää laumahierarkiaa niille, joille nokkimisjärjestys, vertailu, kilpailu ja kaikenlainen muu epäterve alistaminen ihmissuhteissa on tärkeää. 

"En syytä yksinäisyyttäni omista luonteenpiirteistäni, pidän nykyään siitä, että on muutama hyvä ja luotettava ystävä"

Oletkin sellainen luksusyksinäinen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kiinnosta mikään , ei rahallakaan mitään merkitystä, ei kiinnosta edes lähteä shoppailemaankaan vaikka vois ostaa mitä vaan. Raha ei ainakaan poista masennusta eiokä yksinäisyyttä.

Ei poista vaikka ei tässä nyt koskaan ole voinut ostaa mitä vaan. Kaapit pursuaa kaikkia ihania vaatteita joita on kuvitellut tarvitsevansa kun se omannäköinen elämä alkaa ja käy ystävän kanssa kaupungilla, kaverien kanssa syömässä tai iltaelämässä tai menee johonkin tilaisuuteen tai tapahtumaan. On sopivaa vaatetta piknikille ja nuotiokahveille sekä terassi-iltaan sopivaa mekkoa ja ihan normaaliarkeen kivoja vaatteita. Niille vaan ei millekään ole käyttöä kun ei sitä etenkään enää tee muuta kuin käy töissä, lenkillä, ruokakaupassa ja joskus kirjastossa. Tuulipuku riittää ja sopii joka säähän.

Kaikkien noiden näkeminen pikemminkin vaan masentaa lisää. Ne on muistutus siitä miten toiveikkaana sitä oli vielä muutama vuosi sitten ja samalla siitä, että elämättä jäi elämä.

Minulla on samantapainen vaateongelma, mutta minulle on kertynyt työvaatteita. En voinut tietää, että työurani päättyisi, kun työikää olisi vielä viisitoista vuotta jäljellä. Kukaan ei käy kotonani, enkä minä käy missään, joten pärjään trikoopaidoilla, trikoohousuilla ja neuleilla. En tee mitään pikkutakeilla, siisteillä housuilla ja kymmenillä huiveilla. Ja kengillä. Niitäkin on ihan liikaa, useimmat käyttämättömiä.

Jollekulle voisi tietysti tulla mieleen, että käyttämättömät voisi lahjoittaa jonnekin. Tarvitsevalle yksityishenkilölle voisinkin lahjoittaa, mutta mistäpä sellaisen löytäisi, varsinkin, kun olen tosi pitkä ja aika isojalkainen. Kirpparimyyjille ja muille nilviäisille en anna mitään, sen verran olen tympiintynyt siihen osaan ihmiskunnasta.

Pistä toriin tai vintediin nimellisellä hinnalla. Joku ostaa joko itselleen tai myy voitolla eteenpäin rahan tarpeessa. Joka tapauksessa niille löytyy käyttäjä. Olen pistänyt näin kiertoon tavaraa.

Helpommalla pääsee vaatteista eroon viemällä Konttiin, Fidaan, kierrätyskeskukseen tms

Minä en jaksa/ viitsi myydä mitään vaan hyviä vaatteita ja kenkiä vien johonkin noista mainitsemistani.

Minä taas tykkään myydä kirppiksellä tavaraa ja vaatteita. Olen myynyt monet kerrat paljonkin. Toki joku ei viitsi tai tykkää hinnoitella ja raahata tavaroita myyntiin. Itselle kivaa puuhas tuollainen. Joillekin kirppiksille voi jopa jättää ne myymättä jääneet vaatteet. Itsekin joskus jätin osan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kiinnosta mikään , ei rahallakaan mitään merkitystä, ei kiinnosta edes lähteä shoppailemaankaan vaikka vois ostaa mitä vaan. Raha ei ainakaan poista masennusta eiokä yksinäisyyttä.

Ei poista vaikka ei tässä nyt koskaan ole voinut ostaa mitä vaan. Kaapit pursuaa kaikkia ihania vaatteita joita on kuvitellut tarvitsevansa kun se omannäköinen elämä alkaa ja käy ystävän kanssa kaupungilla, kaverien kanssa syömässä tai iltaelämässä tai menee johonkin tilaisuuteen tai tapahtumaan. On sopivaa vaatetta piknikille ja nuotiokahveille sekä terassi-iltaan sopivaa mekkoa ja ihan normaaliarkeen kivoja vaatteita. Niille vaan ei millekään ole käyttöä kun ei sitä etenkään enää tee muuta kuin käy töissä, lenkillä, ruokakaupassa ja joskus kirjastossa. Tuulipuku riittää ja sopii joka säähän.

Kaikkien noiden näkeminen pikemminkin vaan masentaa lisää. Ne on muistutus siitä miten toiveikkaana sitä oli vielä muutama vuosi sitten ja samalla siitä, että elämättä jäi elämä.

Minulla on samantapainen vaateongelma, mutta minulle on kertynyt työvaatteita. En voinut tietää, että työurani päättyisi, kun työikää olisi vielä viisitoista vuotta jäljellä. Kukaan ei käy kotonani, enkä minä käy missään, joten pärjään trikoopaidoilla, trikoohousuilla ja neuleilla. En tee mitään pikkutakeilla, siisteillä housuilla ja kymmenillä huiveilla. Ja kengillä. Niitäkin on ihan liikaa, useimmat käyttämättömiä.

Jollekulle voisi tietysti tulla mieleen, että käyttämättömät voisi lahjoittaa jonnekin. Tarvitsevalle yksityishenkilölle voisinkin lahjoittaa, mutta mistäpä sellaisen löytäisi, varsinkin, kun olen tosi pitkä ja aika isojalkainen. Kirpparimyyjille ja muille nilviäisille en anna mitään, sen verran olen tympiintynyt siihen osaan ihmiskunnasta.

Pistä toriin tai vintediin nimellisellä hinnalla. Joku ostaa joko itselleen tai myy voitolla eteenpäin rahan tarpeessa. Joka tapauksessa niille löytyy käyttäjä. Olen pistänyt näin kiertoon tavaraa.

Helpommalla pääsee vaatteista eroon viemällä Konttiin, Fidaan, kierrätyskeskukseen tms

Minä en jaksa/ viitsi myydä mitään vaan hyviä vaatteita ja kenkiä vien johonkin noista mainitsemistani.

Minä taas tykkään myydä kirppiksellä tavaraa ja vaatteita. Olen myynyt monet kerrat paljonkin. Toki joku ei viitsi tai tykkää hinnoitella ja raahata tavaroita myyntiin. Itselle kivaa puuhas tuollainen. Joillekin kirppiksille voi jopa jättää ne myymättä jääneet vaatteet. Itsekin joskus jätin osan. 

Minä, tuo työvaatevuoren kerännyt, voisin hinnoitella ja myydä kirpputorilla, mutta en pysty liikkumaan pois kotoani. Voi kyllä olla, että vaikka pääsisin kirpparille asti, lähtisin pois heti, jos tai kun joku rupeaisi tinkimään. Inhoan yli kaiken neuvottelemista ja kaikenlaista kaupankäyntiä.

Tämäpä selvensi minulle tilanteen, joten vaatesäkit lähtevät kaatopaikkakuormaan, kunhan irrotan niistä kaiken, mitä vielä voi käyttää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kiinnosta mikään , ei rahallakaan mitään merkitystä, ei kiinnosta edes lähteä shoppailemaankaan vaikka vois ostaa mitä vaan. Raha ei ainakaan poista masennusta eiokä yksinäisyyttä.

Ei poista vaikka ei tässä nyt koskaan ole voinut ostaa mitä vaan. Kaapit pursuaa kaikkia ihania vaatteita joita on kuvitellut tarvitsevansa kun se omannäköinen elämä alkaa ja käy ystävän kanssa kaupungilla, kaverien kanssa syömässä tai iltaelämässä tai menee johonkin tilaisuuteen tai tapahtumaan. On sopivaa vaatetta piknikille ja nuotiokahveille sekä terassi-iltaan sopivaa mekkoa ja ihan normaaliarkeen kivoja vaatteita. Niille vaan ei millekään ole käyttöä kun ei sitä etenkään enää tee muuta kuin käy töissä, lenkillä, ruokakaupassa ja joskus kirjastossa. Tuulipuku riittää ja sopii joka säähän.

Kaikkien noiden näkeminen pikemminkin vaan masentaa lisää. Ne on muistutus siitä miten toiveikkaana sitä oli vielä muutama vuosi sitten ja samalla siitä, että elämättä jäi elämä.

Minulla on samantapainen vaateongelma, mutta minulle on kertynyt työvaatteita. En voinut tietää, että työurani päättyisi, kun työikää olisi vielä viisitoista vuotta jäljellä. Kukaan ei käy kotonani, enkä minä käy missään, joten pärjään trikoopaidoilla, trikoohousuilla ja neuleilla. En tee mitään pikkutakeilla, siisteillä housuilla ja kymmenillä huiveilla. Ja kengillä. Niitäkin on ihan liikaa, useimmat käyttämättömiä.

Jollekulle voisi tietysti tulla mieleen, että käyttämättömät voisi lahjoittaa jonnekin. Tarvitsevalle yksityishenkilölle voisinkin lahjoittaa, mutta mistäpä sellaisen löytäisi, varsinkin, kun olen tosi pitkä ja aika isojalkainen. Kirpparimyyjille ja muille nilviäisille en anna mitään, sen verran olen tympiintynyt siihen osaan ihmiskunnasta.

Pistä toriin tai vintediin nimellisellä hinnalla. Joku ostaa joko itselleen tai myy voitolla eteenpäin rahan tarpeessa. Joka tapauksessa niille löytyy käyttäjä. Olen pistänyt näin kiertoon tavaraa.

Helpommalla pääsee vaatteista eroon viemällä Konttiin, Fidaan, kierrätyskeskukseen tms

Minä en jaksa/ viitsi myydä mitään vaan hyviä vaatteita ja kenkiä vien johonkin noista mainitsemistani.

Minä taas tykkään myydä kirppiksellä tavaraa ja vaatteita. Olen myynyt monet kerrat paljonkin. Toki joku ei viitsi tai tykkää hinnoitella ja raahata tavaroita myyntiin. Itselle kivaa puuhas tuollainen. Joillekin kirppiksille voi jopa jättää ne myymättä jääneet vaatteet. Itsekin joskus jätin osan. 

Minä, tuo työvaatevuoren kerännyt, voisin hinnoitella ja myydä kirpputorilla, mutta en pysty liikkumaan pois kotoani. Voi kyllä olla, että vaikka pääsisin kirpparille asti, lähtisin pois heti, jos tai kun joku rupeaisi tinkimään. Inhoan yli kaiken neuvottelemista ja kaikenlaista kaupankäyntiä.

Tämäpä selvensi minulle tilanteen, joten vaatesäkit lähtevät kaatopaikkakuormaan, kunhan irrotan niistä kaiken, mitä vielä voi käyttää.

Ehdotan silti puuttumalla viestiisi, että älä nyt hyväkuntoista vaatetta pois heitä. Pitäisi jokin keino niiden lahjoitukseen, vaikka keksiä. Anteeksi puutumiseni ja harvoin niin teen, mutta itsekin kun ostan paljon käytettyä niin näen sen arvon mielessäni. 

Kysymys joillekin, että oletteko päässeet ns sosiaaliseen elämään mukaan enää pitkällisen yksinäisyyden jälkeen? Osaatteko vielä puhua muiden kanssa ja tutustua muihin ja onko teille edes teoriassa todennäköistä se, että joskus saisitte ystäviä. Itseni takia näitä asioita mietin, että miten enää pääsisin siihen pisteeseen, että voisin sanoa minun olevan sillä viivalla, että voisin ystäviä saada enää. Toki monet asiat vaikuttavat, mutta jos elämä olisi lottoa on monikaan ei varmaan veikkaisi minua siksi joka voittaa tässä kaikessa ainakaan enää. 

Samalla kysyn vielä sitä, että miten yksinäisyys on muuttanut teitä ihmisenä vai onko se muuttanut? Itsestäni voin sanoa, että olen ehkä tottunut olemaan liikaa yksin ja kulkemaan omia polkujani enkä helposti halua itsestäni kertoa mitään tai päästää toista lähelle mikä taas aiheuttaa kierteen. Myönnän tämänkin. Samalla yksinäisyys tuo myös surullisen olon monesti. Tiedän vikani ihmisenä kuitenkin ja ei minulle ole helppoa tutustua muihin enää. 

Minä ryyppäsin pari päivää, pyytivät baariin kun istuin kaljoissani ostarilla, no siinä meni sitten eilinenkin, kyllä se tuo aika reintää kaljotelessa, sen huomasin. Nyt sit yksin kotona, no johan sitä tuli iso annos sosiaalista elämää, ehkäpä sillä pärjää jonkun aikaa.

Kyllä yksinäisyys on muuttanut minua monella tapaa eikä varmaankaan hyvään suuntaan jos kaikki ne muutokset ynnää yhteen. Sitä pitää kuitenkin muuttaa omaa ajatusmaailmaa sekä asennetta melko paljon, koska se entinen "sosiaalinen minä" ei pärjää totaaliyksinäisenä. Itseä pitää kovettaa eikä saa hätkähtää oikeastaan yhtään mistään ja miltei kaikkeen pitää osata varautua ennalta, koska mihinkään asiaan ei ole apua eikä tukea tulossa vaan kaikki pitää kyetä tietää, osata, älytä ja hoitaa itse. Vähän kuin tulisi kuudes aisti jolla yrittää olla askeleen edellä ettei tulisi ylläreitä ja samalla tekee ihan jatkuvaa riskienhallintaa aivan kaikessa. Tulee siis araksi ja varovaiseksi (liiankin), koska minkäänlainen vahinko saati ruumiinvamma ei yksinäisen elämään sovi. Iso vaikutus on silläkin, ettei voi missään asiassa ikinä edes ajatella jonkun olevan samalla/sun puolella tai tukena tai tsemppaava. Kaikki tuo on kyettävä itse antamaan itselle, mutta huonolla menestyksellä se ainakin mulla onnistuu. Kukaan ei myöskään lähde kaveriksi lääkäriin eikä saattajaksi tai edes kysy selvisikö syy ja/tai oliko se vakavaa. Tosin eipä sitä ole voinut kenellekään oireitaan murehtiakaan.

Lisäksi muuttuin sosiaalisesti kömpelöksi (ei sillä että nyt koskaan olisin mikään sulava seurapiiriperhonen ollutkaan) ja pökkelöityy eikä saa enää sanaa suustaan vaan takeltelee ja tuntuu ettei vaan enää osaa sellaista normaalia kanssakäymistä. Jälkeenpäin kyllä tajuaa ja muistaa kuinka olisi pitänyt toimia. Itsensä syyllistäminen ja syyttäminen on myös yksi mikä on tullut elämään yksinäisyyden myötä. Ihan jatkuvaa oikeastaan se moittiminen kuinka olisi pitänyt tehdä niin eikä näin tai ostaa se reikäleipä eikä reissumiestä ja pitikö taas olla niin kömpelö ja muiden haittoina siinä kassalla jne.

En tiedä onko minusta enää kenellekään seuraksi mutta toisaalta kyllä huomaan tosi ison muutoksen ihan vaan sellaisesta, että juttelee niitä näitä jonkun ihmisen kanssa. Varmaan olisin ainakin alkuun tosi raskasta, outoa ja hankalaa seuraa muille eli melko pitkämielinen sen toisen osapuolen pitäisi olla. En tiedä onko sellaista reilua toiselta edes odottaa ja siksikään en osaa enää ajatella, ettei tämä tilanne olisi pysyvä.

"Jälkeenpäin kyllä tajuaa ja muistaa kuinka olisi pitänyt toimia. Itsensä syyllistäminen ja syyttäminen on myös yksi mikä on tullut elämään yksinäisyyden myötä. Ihan jatkuvaa oikeastaan se moittiminen kuinka olisi pitänyt tehdä niin eikä näin tai ostaa se reikäleipä eikä reissumiestä ja pitikö taas olla niin kömpelö ja muiden haittoina siinä kassalla jne."

Sano ääneen itsellesi "minullakin on oikeus olla olemassa" ja "seuraavalla kerralla osaan toimia paremmin". Tsemppiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kiinnosta mikään , ei rahallakaan mitään merkitystä, ei kiinnosta edes lähteä shoppailemaankaan vaikka vois ostaa mitä vaan. Raha ei ainakaan poista masennusta eiokä yksinäisyyttä.

Ei poista vaikka ei tässä nyt koskaan ole voinut ostaa mitä vaan. Kaapit pursuaa kaikkia ihania vaatteita joita on kuvitellut tarvitsevansa kun se omannäköinen elämä alkaa ja käy ystävän kanssa kaupungilla, kaverien kanssa syömässä tai iltaelämässä tai menee johonkin tilaisuuteen tai tapahtumaan. On sopivaa vaatetta piknikille ja nuotiokahveille sekä terassi-iltaan sopivaa mekkoa ja ihan normaaliarkeen kivoja vaatteita. Niille vaan ei millekään ole käyttöä kun ei sitä etenkään enää tee muuta kuin käy töissä, lenkillä, ruokakaupassa ja joskus kirjastossa. Tuulipuku riittää ja sopii joka säähän.

Kaikkien noiden näkeminen pikemminkin vaan masentaa lisää. Ne on muistutus siitä miten toiveikkaana sitä oli vielä muutama vuosi sitten ja samalla siitä, että elämättä jäi elämä.

Minulla on samantapainen vaateongelma, mutta minulle on kertynyt työvaatteita. En voinut tietää, että työurani päättyisi, kun työikää olisi vielä viisitoista vuotta jäljellä. Kukaan ei käy kotonani, enkä minä käy missään, joten pärjään trikoopaidoilla, trikoohousuilla ja neuleilla. En tee mitään pikkutakeilla, siisteillä housuilla ja kymmenillä huiveilla. Ja kengillä. Niitäkin on ihan liikaa, useimmat käyttämättömiä.

Jollekulle voisi tietysti tulla mieleen, että käyttämättömät voisi lahjoittaa jonnekin. Tarvitsevalle yksityishenkilölle voisinkin lahjoittaa, mutta mistäpä sellaisen löytäisi, varsinkin, kun olen tosi pitkä ja aika isojalkainen. Kirpparimyyjille ja muille nilviäisille en anna mitään, sen verran olen tympiintynyt siihen osaan ihmiskunnasta.

Pistä toriin tai vintediin nimellisellä hinnalla. Joku ostaa joko itselleen tai myy voitolla eteenpäin rahan tarpeessa. Joka tapauksessa niille löytyy käyttäjä. Olen pistänyt näin kiertoon tavaraa.

Helpommalla pääsee vaatteista eroon viemällä Konttiin, Fidaan, kierrätyskeskukseen tms

Minä en jaksa/ viitsi myydä mitään vaan hyviä vaatteita ja kenkiä vien johonkin noista mainitsemistani.

Minä taas tykkään myydä kirppiksellä tavaraa ja vaatteita. Olen myynyt monet kerrat paljonkin. Toki joku ei viitsi tai tykkää hinnoitella ja raahata tavaroita myyntiin. Itselle kivaa puuhas tuollainen. Joillekin kirppiksille voi jopa jättää ne myymättä jääneet vaatteet. Itsekin joskus jätin osan. 

Minä, tuo työvaatevuoren kerännyt, voisin hinnoitella ja myydä kirpputorilla, mutta en pysty liikkumaan pois kotoani. Voi kyllä olla, että vaikka pääsisin kirpparille asti, lähtisin pois heti, jos tai kun joku rupeaisi tinkimään. Inhoan yli kaiken neuvottelemista ja kaikenlaista kaupankäyntiä.

Tämäpä selvensi minulle tilanteen, joten vaatesäkit lähtevät kaatopaikkakuormaan, kunhan irrotan niistä kaiken, mitä vielä voi käyttää.

Älä nyt roskiin hyviä vaatteita heitä!

Mieluummin UFFin laatikkoon jos kierrätyskeskus tms on liian kaukana.

Tuhlaamista on roskiin nakata.

Surettaa, kun minulla ei ole mitään yhteistä 40 vuotiaan poikani kanssa, vuodet vierivät ja elämässämme ei ole mitään yhteistä, emme ole riidoissakaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kiinnosta mikään , ei rahallakaan mitään merkitystä, ei kiinnosta edes lähteä shoppailemaankaan vaikka vois ostaa mitä vaan. Raha ei ainakaan poista masennusta eiokä yksinäisyyttä.

Ei poista vaikka ei tässä nyt koskaan ole voinut ostaa mitä vaan. Kaapit pursuaa kaikkia ihania vaatteita joita on kuvitellut tarvitsevansa kun se omannäköinen elämä alkaa ja käy ystävän kanssa kaupungilla, kaverien kanssa syömässä tai iltaelämässä tai menee johonkin tilaisuuteen tai tapahtumaan. On sopivaa vaatetta piknikille ja nuotiokahveille sekä terassi-iltaan sopivaa mekkoa ja ihan normaaliarkeen kivoja vaatteita. Niille vaan ei millekään ole käyttöä kun ei sitä etenkään enää tee muuta kuin käy töissä, lenkillä, ruokakaupassa ja joskus kirjastossa. Tuulipuku riittää ja sopii joka säähän.

Kaikkien noiden näkeminen pikemminkin vaan masentaa lisää. Ne on muistutus siitä miten toiveikkaana sitä oli vielä muutama vuosi sitten ja samalla siitä, että elämättä jäi elämä.

Minulla on samantapainen vaateongelma, mutta minulle on kertynyt työvaatteita. En voinut tietää, että työurani päättyisi, kun työikää olisi vielä viisitoista vuotta jäljellä. Kukaan ei käy kotonani, enkä minä käy missään, joten pärjään trikoopaidoilla, trikoohousuilla ja neuleilla. En tee mitään pikkutakeilla, siisteillä housuilla ja kymmenillä huiveilla. Ja kengillä. Niitäkin on ihan liikaa, useimmat käyttämättömiä.

Jollekulle voisi tietysti tulla mieleen, että käyttämättömät voisi lahjoittaa jonnekin. Tarvitsevalle yksityishenkilölle voisinkin lahjoittaa, mutta mistäpä sellaisen löytäisi, varsinkin, kun olen tosi pitkä ja aika isojalkainen. Kirpparimyyjille ja muille nilviäisille en anna mitään, sen verran olen tympiintynyt siihen osaan ihmiskunnasta.

Pistä toriin tai vintediin nimellisellä hinnalla. Joku ostaa joko itselleen tai myy voitolla eteenpäin rahan tarpeessa. Joka tapauksessa niille löytyy käyttäjä. Olen pistänyt näin kiertoon tavaraa.

Helpommalla pääsee vaatteista eroon viemällä Konttiin, Fidaan, kierrätyskeskukseen tms

Minä en jaksa/ viitsi myydä mitään vaan hyviä vaatteita ja kenkiä vien johonkin noista mainitsemistani.

Minä taas tykkään myydä kirppiksellä tavaraa ja vaatteita. Olen myynyt monet kerrat paljonkin. Toki joku ei viitsi tai tykkää hinnoitella ja raahata tavaroita myyntiin. Itselle kivaa puuhas tuollainen. Joillekin kirppiksille voi jopa jättää ne myymättä jääneet vaatteet. Itsekin joskus jätin osan. 

Minä, tuo työvaatevuoren kerännyt, voisin hinnoitella ja myydä kirpputorilla, mutta en pysty liikkumaan pois kotoani. Voi kyllä olla, että vaikka pääsisin kirpparille asti, lähtisin pois heti, jos tai kun joku rupeaisi tinkimään. Inhoan yli kaiken neuvottelemista ja kaikenlaista kaupankäyntiä.

Tämäpä selvensi minulle tilanteen, joten vaatesäkit lähtevät kaatopaikkakuormaan, kunhan irrotan niistä kaiken, mitä vielä voi käyttää.

Älä nyt roskiin hyviä vaatteita heitä!

Mieluummin UFFin laatikkoon jos kierrätyskeskus tms on liian kaukana.

Tuhlaamista on roskiin nakata.

Sivusta totean, että siinä vaiheessa kun oman elämän ymmärtää menneen haaskuun ja olevan ns ohi (ainakin siinä muodossa mikä olisi omanlaista ja -näköistä) niin se on yksi ja sama vaikka olisi mitä tuhlaamista heittää vaatteita roskiin tai vaikka polttaisi ne nuotiossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kiinnosta mikään , ei rahallakaan mitään merkitystä, ei kiinnosta edes lähteä shoppailemaankaan vaikka vois ostaa mitä vaan. Raha ei ainakaan poista masennusta eiokä yksinäisyyttä.

Ei poista vaikka ei tässä nyt koskaan ole voinut ostaa mitä vaan. Kaapit pursuaa kaikkia ihania vaatteita joita on kuvitellut tarvitsevansa kun se omannäköinen elämä alkaa ja käy ystävän kanssa kaupungilla, kaverien kanssa syömässä tai iltaelämässä tai menee johonkin tilaisuuteen tai tapahtumaan. On sopivaa vaatetta piknikille ja nuotiokahveille sekä terassi-iltaan sopivaa mekkoa ja ihan normaaliarkeen kivoja vaatteita. Niille vaan ei millekään ole käyttöä kun ei sitä etenkään enää tee muuta kuin käy töissä, lenkillä, ruokakaupassa ja joskus kirjastossa. Tuulipuku riittää ja sopii joka säähän.

Kaikkien noiden näkeminen pikemminkin vaan masentaa lisää. Ne on muistutus siitä miten toiveikkaana sitä oli vielä muutama vuosi sitten ja samalla siitä, että elämättä jäi elämä.

Minulla on samantapainen vaateongelma, mutta minulle on kertynyt työvaatteita. En voinut tietää, että työurani päättyisi, kun työikää olisi vielä viisitoista vuotta jäljellä. Kukaan ei käy kotonani, enkä minä käy missään, joten pärjään trikoopaidoilla, trikoohousuilla ja neuleilla. En tee mitään pikkutakeilla, siisteillä housuilla ja kymmenillä huiveilla. Ja kengillä. Niitäkin on ihan liikaa, useimmat käyttämättömiä.

Jollekulle voisi tietysti tulla mieleen, että käyttämättömät voisi lahjoittaa jonnekin. Tarvitsevalle yksityishenkilölle voisinkin lahjoittaa, mutta mistäpä sellaisen löytäisi, varsinkin, kun olen tosi pitkä ja aika isojalkainen. Kirpparimyyjille ja muille nilviäisille en anna mitään, sen verran olen tympiintynyt siihen osaan ihmiskunnasta.

Pistä toriin tai vintediin nimellisellä hinnalla. Joku ostaa joko itselleen tai myy voitolla eteenpäin rahan tarpeessa. Joka tapauksessa niille löytyy käyttäjä. Olen pistänyt näin kiertoon tavaraa.

Helpommalla pääsee vaatteista eroon viemällä Konttiin, Fidaan, kierrätyskeskukseen tms

Minä en jaksa/ viitsi myydä mitään vaan hyviä vaatteita ja kenkiä vien johonkin noista mainitsemistani.

Minä taas tykkään myydä kirppiksellä tavaraa ja vaatteita. Olen myynyt monet kerrat paljonkin. Toki joku ei viitsi tai tykkää hinnoitella ja raahata tavaroita myyntiin. Itselle kivaa puuhas tuollainen. Joillekin kirppiksille voi jopa jättää ne myymättä jääneet vaatteet. Itsekin joskus jätin osan. 

Minä, tuo työvaatevuoren kerännyt, voisin hinnoitella ja myydä kirpputorilla, mutta en pysty liikkumaan pois kotoani. Voi kyllä olla, että vaikka pääsisin kirpparille asti, lähtisin pois heti, jos tai kun joku rupeaisi tinkimään. Inhoan yli kaiken neuvottelemista ja kaikenlaista kaupankäyntiä.

Tämäpä selvensi minulle tilanteen, joten vaatesäkit lähtevät kaatopaikkakuormaan, kunhan irrotan niistä kaiken, mitä vielä voi käyttää.

Älä nyt roskiin hyviä vaatteita heitä!

Mieluummin UFFin laatikkoon jos kierrätyskeskus tms on liian kaukana.

Tuhlaamista on roskiin nakata.

Ei se ole tuhlaamista, kun vaatteista voi irrottaa napit, toppaukset ja muut osat, jotka ovat nykyisin järjettömän kalliita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kiinnosta mikään , ei rahallakaan mitään merkitystä, ei kiinnosta edes lähteä shoppailemaankaan vaikka vois ostaa mitä vaan. Raha ei ainakaan poista masennusta eiokä yksinäisyyttä.

Ei poista vaikka ei tässä nyt koskaan ole voinut ostaa mitä vaan. Kaapit pursuaa kaikkia ihania vaatteita joita on kuvitellut tarvitsevansa kun se omannäköinen elämä alkaa ja käy ystävän kanssa kaupungilla, kaverien kanssa syömässä tai iltaelämässä tai menee johonkin tilaisuuteen tai tapahtumaan. On sopivaa vaatetta piknikille ja nuotiokahveille sekä terassi-iltaan sopivaa mekkoa ja ihan normaaliarkeen kivoja vaatteita. Niille vaan ei millekään ole käyttöä kun ei sitä etenkään enää tee muuta kuin käy töissä, lenkillä, ruokakaupassa ja joskus kirjastossa. Tuulipuku riittää ja sopii joka säähän.

Kaikkien noiden näkeminen pikemminkin vaan masentaa lisää. Ne on muistutus siitä miten toiveikkaana sitä oli vielä muutama vuosi sitten ja samalla siitä, että elämättä jäi elämä.

Minulla on samantapainen vaateongelma, mutta minulle on kertynyt työvaatteita. En voinut tietää, että työurani päättyisi, kun työikää olisi vielä viisitoista vuotta jäljellä. Kukaan ei käy kotonani, enkä minä käy missään, joten pärjään trikoopaidoilla, trikoohousuilla ja neuleilla. En tee mitään pikkutakeilla, siisteillä housuilla ja kymmenillä huiveilla. Ja kengillä. Niitäkin on ihan liikaa, useimmat käyttämättömiä.

Jollekulle voisi tietysti tulla mieleen, että käyttämättömät voisi lahjoittaa jonnekin. Tarvitsevalle yksityishenkilölle voisinkin lahjoittaa, mutta mistäpä sellaisen löytäisi, varsinkin, kun olen tosi pitkä ja aika isojalkainen. Kirpparimyyjille ja muille nilviäisille en anna mitään, sen verran olen tympiintynyt siihen osaan ihmiskunnasta.

Pistä toriin tai vintediin nimellisellä hinnalla. Joku ostaa joko itselleen tai myy voitolla eteenpäin rahan tarpeessa. Joka tapauksessa niille löytyy käyttäjä. Olen pistänyt näin kiertoon tavaraa.

Helpommalla pääsee vaatteista eroon viemällä Konttiin, Fidaan, kierrätyskeskukseen tms

Minä en jaksa/ viitsi myydä mitään vaan hyviä vaatteita ja kenkiä vien johonkin noista mainitsemistani.

Minä taas tykkään myydä kirppiksellä tavaraa ja vaatteita. Olen myynyt monet kerrat paljonkin. Toki joku ei viitsi tai tykkää hinnoitella ja raahata tavaroita myyntiin. Itselle kivaa puuhas tuollainen. Joillekin kirppiksille voi jopa jättää ne myymättä jääneet vaatteet. Itsekin joskus jätin osan. 

Minä, tuo työvaatevuoren kerännyt, voisin hinnoitella ja myydä kirpputorilla, mutta en pysty liikkumaan pois kotoani. Voi kyllä olla, että vaikka pääsisin kirpparille asti, lähtisin pois heti, jos tai kun joku rupeaisi tinkimään. Inhoan yli kaiken neuvottelemista ja kaikenlaista kaupankäyntiä.

Tämäpä selvensi minulle tilanteen, joten vaatesäkit lähtevät kaatopaikkakuormaan, kunhan irrotan niistä kaiken, mitä vielä voi käyttää.

Älä nyt roskiin hyviä vaatteita heitä!

Mieluummin UFFin laatikkoon jos kierrätyskeskus tms on liian kaukana.

Tuhlaamista on roskiin nakata.

Sivusta totean, että siinä vaiheessa kun oman elämän ymmärtää menneen haaskuun ja olevan ns ohi (ainakin siinä muodossa mikä olisi omanlaista ja -näköistä) niin se on yksi ja sama vaikka olisi mitä tuhlaamista heittää vaatteita roskiin tai vaikka polttaisi ne nuotiossa.

Nuotiossa polttaminen olisikin tavallaan mieltä puhdistavaa. Tai ehkä myös kohdistamatonta kostonhimoa tyydyttävää, kun samalla voisi tuottaa savukaasuja ja olla antamatta mitään kierrätykseen. 

Nyt vain pitäisi löytää autio nuotiopaikka ja joku kärräämään minut sinne.

t. Työvaatehamsteri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kiinnosta mikään , ei rahallakaan mitään merkitystä, ei kiinnosta edes lähteä shoppailemaankaan vaikka vois ostaa mitä vaan. Raha ei ainakaan poista masennusta eiokä yksinäisyyttä.

Ei poista vaikka ei tässä nyt koskaan ole voinut ostaa mitä vaan. Kaapit pursuaa kaikkia ihania vaatteita joita on kuvitellut tarvitsevansa kun se omannäköinen elämä alkaa ja käy ystävän kanssa kaupungilla, kaverien kanssa syömässä tai iltaelämässä tai menee johonkin tilaisuuteen tai tapahtumaan. On sopivaa vaatetta piknikille ja nuotiokahveille sekä terassi-iltaan sopivaa mekkoa ja ihan normaaliarkeen kivoja vaatteita. Niille vaan ei millekään ole käyttöä kun ei sitä etenkään enää tee muuta kuin käy töissä, lenkillä, ruokakaupassa ja joskus kirjastossa. Tuulipuku riittää ja sopii joka säähän.

Kaikkien noiden näkeminen pikemminkin vaan masentaa lisää. Ne on muistutus siitä miten toiveikkaana sitä oli vielä muutama vuosi sitten ja samalla siitä, että elämättä jäi elämä.

Minulla on samantapainen vaateongelma, mutta minulle on kertynyt työvaatteita. En voinut tietää, että työurani päättyisi, kun työikää olisi vielä viisitoista vuotta jäljellä. Kukaan ei käy kotonani, enkä minä käy missään, joten pärjään trikoopaidoilla, trikoohousuilla ja neuleilla. En tee mitään pikkutakeilla, siisteillä housuilla ja kymmenillä huiveilla. Ja kengillä. Niitäkin on ihan liikaa, useimmat käyttämättömiä.

Jollekulle voisi tietysti tulla mieleen, että käyttämättömät voisi lahjoittaa jonnekin. Tarvitsevalle yksityishenkilölle voisinkin lahjoittaa, mutta mistäpä sellaisen löytäisi, varsinkin, kun olen tosi pitkä ja aika isojalkainen. Kirpparimyyjille ja muille nilviäisille en anna mitään, sen verran olen tympiintynyt siihen osaan ihmiskunnasta.

Pistä toriin tai vintediin nimellisellä hinnalla. Joku ostaa joko itselleen tai myy voitolla eteenpäin rahan tarpeessa. Joka tapauksessa niille löytyy käyttäjä. Olen pistänyt näin kiertoon tavaraa.

Helpommalla pääsee vaatteista eroon viemällä Konttiin, Fidaan, kierrätyskeskukseen tms

Minä en jaksa/ viitsi myydä mitään vaan hyviä vaatteita ja kenkiä vien johonkin noista mainitsemistani.

Minä taas tykkään myydä kirppiksellä tavaraa ja vaatteita. Olen myynyt monet kerrat paljonkin. Toki joku ei viitsi tai tykkää hinnoitella ja raahata tavaroita myyntiin. Itselle kivaa puuhas tuollainen. Joillekin kirppiksille voi jopa jättää ne myymättä jääneet vaatteet. Itsekin joskus jätin osan. 

Minä, tuo työvaatevuoren kerännyt, voisin hinnoitella ja myydä kirpputorilla, mutta en pysty liikkumaan pois kotoani. Voi kyllä olla, että vaikka pääsisin kirpparille asti, lähtisin pois heti, jos tai kun joku rupeaisi tinkimään. Inhoan yli kaiken neuvottelemista ja kaikenlaista kaupankäyntiä.

Tämäpä selvensi minulle tilanteen, joten vaatesäkit lähtevät kaatopaikkakuormaan, kunhan irrotan niistä kaiken, mitä vielä voi käyttää.

Älä nyt roskiin hyviä vaatteita heitä!

Mieluummin UFFin laatikkoon jos kierrätyskeskus tms on liian kaukana.

Tuhlaamista on roskiin nakata.

Sivusta totean, että siinä vaiheessa kun oman elämän ymmärtää menneen haaskuun ja olevan ns ohi (ainakin siinä muodossa mikä olisi omanlaista ja -näköistä) niin se on yksi ja sama vaikka olisi mitä tuhlaamista heittää vaatteita roskiin tai vaikka polttaisi ne nuotiossa.

Nuotiossa polttaminen olisikin tavallaan mieltä puhdistavaa. Tai ehkä myös kohdistamatonta kostonhimoa tyydyttävää, kun samalla voisi tuottaa savukaasuja ja olla antamatta mitään kierrätykseen. 

Nyt vain pitäisi löytää autio nuotiopaikka ja joku kärräämään minut sinne.

t. Työvaatehamsteri

Otin juuri pari kuukautta sitten palvelun kirpputorilta jossa tulivat hakemaan kotoa kaiken. Hinnoittelivat, myivät ja minulle puolet tuotosta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kiinnosta mikään , ei rahallakaan mitään merkitystä, ei kiinnosta edes lähteä shoppailemaankaan vaikka vois ostaa mitä vaan. Raha ei ainakaan poista masennusta eiokä yksinäisyyttä.

Ei poista vaikka ei tässä nyt koskaan ole voinut ostaa mitä vaan. Kaapit pursuaa kaikkia ihania vaatteita joita on kuvitellut tarvitsevansa kun se omannäköinen elämä alkaa ja käy ystävän kanssa kaupungilla, kaverien kanssa syömässä tai iltaelämässä tai menee johonkin tilaisuuteen tai tapahtumaan. On sopivaa vaatetta piknikille ja nuotiokahveille sekä terassi-iltaan sopivaa mekkoa ja ihan normaaliarkeen kivoja vaatteita. Niille vaan ei millekään ole käyttöä kun ei sitä etenkään enää tee muuta kuin käy töissä, lenkillä, ruokakaupassa ja joskus kirjastossa. Tuulipuku riittää ja sopii joka säähän.

Kaikkien noiden näkeminen pikemminkin vaan masentaa lisää. Ne on muistutus siitä miten toiveikkaana sitä oli vielä muutama vuosi sitten ja samalla siitä, että elämättä jäi elämä.

Minulla on samantapainen vaateongelma, mutta minulle on kertynyt työvaatteita. En voinut tietää, että työurani päättyisi, kun työikää olisi vielä viisitoista vuotta jäljellä. Kukaan ei käy kotonani, enkä minä käy missään, joten pärjään trikoopaidoilla, trikoohousuilla ja neuleilla. En tee mitään pikkutakeilla, siisteillä housuilla ja kymmenillä huiveilla. Ja kengillä. Niitäkin on ihan liikaa, useimmat käyttämättömiä.

Jollekulle voisi tietysti tulla mieleen, että käyttämättömät voisi lahjoittaa jonnekin. Tarvitsevalle yksityishenkilölle voisinkin lahjoittaa, mutta mistäpä sellaisen löytäisi, varsinkin, kun olen tosi pitkä ja aika isojalkainen. Kirpparimyyjille ja muille nilviäisille en anna mitään, sen verran olen tympiintynyt siihen osaan ihmiskunnasta.

Pistä toriin tai vintediin nimellisellä hinnalla. Joku ostaa joko itselleen tai myy voitolla eteenpäin rahan tarpeessa. Joka tapauksessa niille löytyy käyttäjä. Olen pistänyt näin kiertoon tavaraa.

Helpommalla pääsee vaatteista eroon viemällä Konttiin, Fidaan, kierrätyskeskukseen tms

Minä en jaksa/ viitsi myydä mitään vaan hyviä vaatteita ja kenkiä vien johonkin noista mainitsemistani.

Minä taas tykkään myydä kirppiksellä tavaraa ja vaatteita. Olen myynyt monet kerrat paljonkin. Toki joku ei viitsi tai tykkää hinnoitella ja raahata tavaroita myyntiin. Itselle kivaa puuhas tuollainen. Joillekin kirppiksille voi jopa jättää ne myymättä jääneet vaatteet. Itsekin joskus jätin osan. 

Minä, tuo työvaatevuoren kerännyt, voisin hinnoitella ja myydä kirpputorilla, mutta en pysty liikkumaan pois kotoani. Voi kyllä olla, että vaikka pääsisin kirpparille asti, lähtisin pois heti, jos tai kun joku rupeaisi tinkimään. Inhoan yli kaiken neuvottelemista ja kaikenlaista kaupankäyntiä.

Tämäpä selvensi minulle tilanteen, joten vaatesäkit lähtevät kaatopaikkakuormaan, kunhan irrotan niistä kaiken, mitä vielä voi käyttää.

Älä nyt roskiin hyviä vaatteita heitä!

Mieluummin UFFin laatikkoon jos kierrätyskeskus tms on liian kaukana.

Tuhlaamista on roskiin nakata.

Sivusta totean, että siinä vaiheessa kun oman elämän ymmärtää menneen haaskuun ja olevan ns ohi (ainakin siinä muodossa mikä olisi omanlaista ja -näköistä) niin se on yksi ja sama vaikka olisi mitä tuhlaamista heittää vaatteita roskiin tai vaikka polttaisi ne nuotiossa.

Nuotiossa polttaminen olisikin tavallaan mieltä puhdistavaa. Tai ehkä myös kohdistamatonta kostonhimoa tyydyttävää, kun samalla voisi tuottaa savukaasuja ja olla antamatta mitään kierrätykseen. 

Nyt vain pitäisi löytää autio nuotiopaikka ja joku kärräämään minut sinne.

t. Työvaatehamsteri

Otin juuri pari kuukautta sitten palvelun kirpputorilta jossa tulivat hakemaan kotoa kaiken. Hinnoittelivat, myivät ja minulle puolet tuotosta. 

Mistä tiedät, millä hinnalla myivät ja minkä osuuden antoivat sinulle?

Mä meinaan polttaa kaikki valokuvat, eihän niitä kukaan kattele kun ei minulla ole omaisiakaan. Vaikea päivä, haluan vaan nukkua koko lopuelämän.

Minulla on valokuvien suhteen samanlainen olo. Jo siksikin, että niistä näkyy elämäni aikajana ja sekin, missä kohtaa se "katkeaa". Useimmillahan on valokuvia elämän eri hetkistä ja vaiheista, on häitä ja hautajaisia, nuoruuskuvia, työporukkakuvia, lapsia ensin pikkuisina ja sitten jo aikuisina. Minulla ei. On jotain peruskouluaikaisia kuvia, muutamia opiskeluaikaisia ja sitten alkaa harveta. Tai ne vähät mitä enää myöhemmältä elämältä on ovat jotain maisemakuvia sun muita. Eihän minun elämässäni ole ihmisiä.

Ei tullut rakkaiden kuvia lompakkoon. Hassua miten paljon sellainenkin pieni yksityiskohta voi jonkun elämästä kertoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kiinnosta mikään , ei rahallakaan mitään merkitystä, ei kiinnosta edes lähteä shoppailemaankaan vaikka vois ostaa mitä vaan. Raha ei ainakaan poista masennusta eiokä yksinäisyyttä.

Ei poista vaikka ei tässä nyt koskaan ole voinut ostaa mitä vaan. Kaapit pursuaa kaikkia ihania vaatteita joita on kuvitellut tarvitsevansa kun se omannäköinen elämä alkaa ja käy ystävän kanssa kaupungilla, kaverien kanssa syömässä tai iltaelämässä tai menee johonkin tilaisuuteen tai tapahtumaan. On sopivaa vaatetta piknikille ja nuotiokahveille sekä terassi-iltaan sopivaa mekkoa ja ihan normaaliarkeen kivoja vaatteita. Niille vaan ei millekään ole käyttöä kun ei sitä etenkään enää tee muuta kuin käy töissä, lenkillä, ruokakaupassa ja joskus kirjastossa. Tuulipuku riittää ja sopii joka säähän.

Kaikkien noiden näkeminen pikemminkin vaan masentaa lisää. Ne on muistutus siitä miten toiveikkaana sitä oli vielä muutama vuosi sitten ja samalla siitä, että elämättä jäi elämä.

Minulla on samantapainen vaateongelma, mutta minulle on kertynyt työvaatteita. En voinut tietää, että työurani päättyisi, kun työikää olisi vielä viisitoista vuotta jäljellä. Kukaan ei käy kotonani, enkä minä käy missään, joten pärjään trikoopaidoilla, trikoohousuilla ja neuleilla. En tee mitään pikkutakeilla, siisteillä housuilla ja kymmenillä huiveilla. Ja kengillä. Niitäkin on ihan liikaa, useimmat käyttämättömiä.

Jollekulle voisi tietysti tulla mieleen, että käyttämättömät voisi lahjoittaa jonnekin. Tarvitsevalle yksityishenkilölle voisinkin lahjoittaa, mutta mistäpä sellaisen löytäisi, varsinkin, kun olen tosi pitkä ja aika isojalkainen. Kirpparimyyjille ja muille nilviäisille en anna mitään, sen verran olen tympiintynyt siihen osaan ihmiskunnasta.

Pistä toriin tai vintediin nimellisellä hinnalla. Joku ostaa joko itselleen tai myy voitolla eteenpäin rahan tarpeessa. Joka tapauksessa niille löytyy käyttäjä. Olen pistänyt näin kiertoon tavaraa.

Helpommalla pääsee vaatteista eroon viemällä Konttiin, Fidaan, kierrätyskeskukseen tms

Minä en jaksa/ viitsi myydä mitään vaan hyviä vaatteita ja kenkiä vien johonkin noista mainitsemistani.

Minä taas tykkään myydä kirppiksellä tavaraa ja vaatteita. Olen myynyt monet kerrat paljonkin. Toki joku ei viitsi tai tykkää hinnoitella ja raahata tavaroita myyntiin. Itselle kivaa puuhas tuollainen. Joillekin kirppiksille voi jopa jättää ne myymättä jääneet vaatteet. Itsekin joskus jätin osan. 

Minä, tuo työvaatevuoren kerännyt, voisin hinnoitella ja myydä kirpputorilla, mutta en pysty liikkumaan pois kotoani. Voi kyllä olla, että vaikka pääsisin kirpparille asti, lähtisin pois heti, jos tai kun joku rupeaisi tinkimään. Inhoan yli kaiken neuvottelemista ja kaikenlaista kaupankäyntiä.

Tämäpä selvensi minulle tilanteen, joten vaatesäkit lähtevät kaatopaikkakuormaan, kunhan irrotan niistä kaiken, mitä vielä voi käyttää.

Älä nyt roskiin hyviä vaatteita heitä!

Mieluummin UFFin laatikkoon jos kierrätyskeskus tms on liian kaukana.

Tuhlaamista on roskiin nakata.

Sivusta totean, että siinä vaiheessa kun oman elämän ymmärtää menneen haaskuun ja olevan ns ohi (ainakin siinä muodossa mikä olisi omanlaista ja -näköistä) niin se on yksi ja sama vaikka olisi mitä tuhlaamista heittää vaatteita roskiin tai vaikka polttaisi ne nuotiossa.

Nuotiossa polttaminen olisikin tavallaan mieltä puhdistavaa. Tai ehkä myös kohdistamatonta kostonhimoa tyydyttävää, kun samalla voisi tuottaa savukaasuja ja olla antamatta mitään kierrätykseen. 

Nyt vain pitäisi löytää autio nuotiopaikka ja joku kärräämään minut sinne.

t. Työvaatehamsteri

Otin juuri pari kuukautta sitten palvelun kirpputorilta jossa tulivat hakemaan kotoa kaiken. Hinnoittelivat, myivät ja minulle puolet tuotosta. 

Mistä tiedät, millä hinnalla myivät ja minkä osuuden antoivat sinulle?

Heillä oli siis sellainen palvelu ja näin miten olivat hinnoitelleet ja miten myynti edistyy kirpparikalle sovelluksesta. Joskus olen myynyt niin että itse vien ja hinnoittelen mutta nyt tavaraa oli niin paljon (enkä jaksanut) että otin tuon konseptin. Kun itse vie ja hinnoittelee provikka heille on pienempi. Olin vain tyytyväinen että sain vaatteet ja muut pois ilman vaivaa ja raha oli pientä plussaa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä yksinäisyys on muuttanut minua monella tapaa eikä varmaankaan hyvään suuntaan jos kaikki ne muutokset ynnää yhteen. Sitä pitää kuitenkin muuttaa omaa ajatusmaailmaa sekä asennetta melko paljon, koska se entinen "sosiaalinen minä" ei pärjää totaaliyksinäisenä. Itseä pitää kovettaa eikä saa hätkähtää oikeastaan yhtään mistään ja miltei kaikkeen pitää osata varautua ennalta, koska mihinkään asiaan ei ole apua eikä tukea tulossa vaan kaikki pitää kyetä tietää, osata, älytä ja hoitaa itse. Vähän kuin tulisi kuudes aisti jolla yrittää olla askeleen edellä ettei tulisi ylläreitä ja samalla tekee ihan jatkuvaa riskienhallintaa aivan kaikessa. Tulee siis araksi ja varovaiseksi (liiankin), koska minkäänlainen vahinko saati ruumiinvamma ei yksinäisen elämään sovi. Iso vaikutus on silläkin, ettei voi missään asiassa ikinä edes ajatella jonkun olevan samalla/sun puolella tai tukena tai tsemppaava. Kaikki tuo on kyettävä itse antamaan itselle, mutta huonolla menestyksellä se ainakin mulla onnistuu. Kukaan ei myöskään lähde kaveriksi lääkäriin eikä saattajaksi tai edes kysy selvisikö syy ja/tai oliko se vakavaa. Tosin eipä sitä ole voinut kenellekään oireitaan murehtiakaan.

 

Lisäksi muuttuin sosiaalisesti kömpelöksi (ei sillä että nyt koskaan olisin mikään sulava seurapiiriperhonen ollutkaan) ja pökkelöityy eikä saa enää sanaa suustaan vaan takeltelee ja tuntuu ettei vaan enää osaa sellaista normaalia kanssakäymistä. Jälkeenpäin kyllä tajuaa ja muistaa kuinka olisi pitänyt toimia. Itsensä syyllistäminen ja syyttäminen on myös yksi mikä on tullut elämään yksinäisyyden myötä. Ihan jatkuvaa oikeastaan se moittiminen kuinka olisi pitänyt tehdä niin eikä näin tai ostaa se reikäleipä eikä reissumiestä ja pitikö taas olla niin kömpelö ja muiden haittoina siinä kassalla jne.

En tiedä onko minusta enää kenellekään seuraksi mutta toisaalta kyllä huomaan tosi ison muutoksen ihan vaan sellaisesta, että juttelee niitä näitä jonkun ihmisen kanssa. Varmaan olisin ainakin alkuun tosi raskasta, outoa ja hankalaa seuraa muille eli melko pitkämielinen sen toisen osapuolen pitäisi olla. En tiedä onko sellaista reilua toiselta edes odottaa ja siksikään en osaa enää ajatella, ettei tämä tilanne olisi pysyvä.

Tunnistan tämän keskustellun, eli tuon miten yksinäisyys muuttaa sosiaaliseksi pökkelöksi ja epäilyn siitä, että osaisiko sitä enää olla sosiaalinen. Olen yrittänyt tässä vuosien vieriessä kuitenkin pysytellä silleen peruspositiivisena, että olen minäkin kuitenkin ihan tavallinen ihminen ja olla eristäytymättä liikaa. Hankkinut harrastuksia ja koettanut tilaisuuden tullen aina jutella ihmisten kanssa. Mutta ne reaktiot ovat tehneet minusta tosi aran. Tuntuu etten vain osaa, en ainakaan enää. Että puhun liikaa. Hymyilen liikaa. Olen jotenkin vain väärin. Vaikutan jotenkin friikiltä ja ihmiset sitten kavahtavat sitä.