Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisenä luulee, että perheelliset on onnellisia. Ei ne aina ole, kun tulee riitoja ja pettämisiä. Liitto voi olla pelkkä kulissi, yhteinen omaisuus tai lapset pitää yhdessä. Huonossa liitossa on yksin.

Yksinäisellä kun ei ole edes sitä riitakaveria, että voisi päästää vähän höyryjä ulos.

 

Kun heräisit aamulla ilman perhettäs taitais tuntuu orvolta.

Totta. Ikävämmänkin perheen tai seurueen kanssa on kivempaa olla samassa veneessä merellä tuuliajolla kuin yksin. Vaikka puoliso olisi kuinka nihkeä ja etäinen, hänen kanssaan tulee ohjatuksi samaan suuntaan. Yksinään jollassa istuvalla taas ei ole ketään, jonka kanssa esimerkiksi pohtia sitä, kannattaako ruveta ongelle, kun ympärillä pyörii niin isoeväisiä kaloja.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisenä luulee, että perheelliset on onnellisia. Ei ne aina ole, kun tulee riitoja ja pettämisiä. Liitto voi olla pelkkä kulissi, yhteinen omaisuus tai lapset pitää yhdessä. Huonossa liitossa on yksin.

Yksinäisellä kun ei ole edes sitä riitakaveria, että voisi päästää vähän höyryjä ulos.

 

Kun heräisit aamulla ilman perhettäs taitais tuntuu orvolta.

Ja jos ei vaikka ole se yhteiselokaan yhtä juhlaa niin eihän se sitä ole yksinäiselläkään. Sitä kun miettii miten moneen asiaan elämässä se puoliso, omat lapset, oma perhe ja suku sekä ystävät liittyykään niin vähänlaisesti sitä sisältöä elämään jää jos kaikki nuo ihmiset otetaankin pois. Monella yksinäisellä ja etenkin totaaliyksinäisellä se tilanne on just tuo ettei elämässä ole ihmisiä. Se on aika karua ymmärtää ettei kelpaa kenellekään seuraksi eikä edes avuksi tai kinaamiskaveriksi. Sitä on ihan tarpeeton, turha ja ylimääräinen. Tavallaan kuin näkymätön.

Se on juuri näin, on turha ja tarpeeton, näin minä koen asian. Ärsyttää kun ihmiset käskevät mennä kahviloihin, ei sieltä omaisia eikä sukua saa.

Melko tylsä päivä on ollut. Vain netissä olen roikkunut, työpaikkoja, jotka eivät innosta, olen myös katsellut. Ketuttaa oma tilanne. Pian lähden yhteen tilaisuuteen. Se, että aurinko paistaa täydeltä terältä on ainut syy, miksi jaksan edes jollain tavalla vääntäytyä sinne asti. Elämä ei ole hyvää juuri nyt.

Yksinäisenä ja ilman sosiaalisia kontakteja sitä kummastelee monia asioita ja yleensä ihan ensimmäisenä syyttää itseään, kenties huolestuukin kun ei vaikka jotain uutisjuttua lukiessaan tuntee lukevansa väärin. Tai ei koko jutusta löydä otsikossa mainittua asiaa. Kuvittelee, etteikö enää näe kunnolla ja pahimmillaan että on joku aivokasvain tai muu kognitiivisiin kykyihin vaikuttava sairaus. Sitten hoksaakin, että se onkin jutun kirjoittanut toimittaja joka ei osaa taivuttaa sanoja oikein tai otsikoida juttuaan niin, että se otsikko vastaa artikkelissa kerrottua.

Sitten miettii, että näinkö ihmiset nykyään kommunikoi keskenään? Yksi puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä eikä kumpikaan kuuntele toista. Olisiko sitä kuin jokin 1800-luvulta tupsahtanut muinaisjäänne nykyihmisten joukossa eikä osaisi puhua tai keskustella normaalisti, jos sellainen tilanne vielä tulisi, että pääsisi johonkin porukkaan mukaan? Sitten sitä syyttää taas itseään jo ennakkoon, ihan varmuuden vuoksi. Monesti ainakin tuntuu kun seuraa jotain keskustelupalstan keskustelua (vaikka m infoa), että ihmisillä on hirvittävän isoja haasteita ymmärtää lukemaansa. Sitten käykin se perinteinen "rikkinäinen puhelin"-ilmiö ja yhtäkkiä faktat on ihan päinvastoin mitä esim alkuperäisessä poliisin tiedotteessa. Vai onko se vaan jotain tarkoituksellista keskustelun sotkemista, en tiedä.

Mutta yhtäkaikki, sitä on jotenkin ihan pihalla kaikesta eikä osaa "nykyetikettiä" (jos siis sellainen on).

Mä en edes tiedä hyväksytäänkö mua tänne yksinäiseksi, kun asun yksin ja suurin osa ajastani menee yksin. Töissä on nälvimistä ja käyn kaupungilla jotta saisin jotain ihmiskontakteja. Jos saan jotain juttuseuraa hetkiseksi niin se tyydyttää yksinäisyyden tunteeni sinä päivänä. Viikonloppuna kaupungilla näin pariskuntia, jotka solvailivat toisiansa. Siis onko tämä yksin olijoiden, onnettomien, yksinäisten vai minkä ketju? 

Mä voisin kuvitella, että tämä ketju ollaan luotu jotta kaikki seuraa vailla voisivat vaihtaa kuulumisiaan. Todellista tarkoitusta en tiedä, kun toisia mitätöidään etteivät he ole yksinäisiä. Parisuhteessakin voi tuntea yksinäisyyttä, jos toinen ei ole toiselle läsnä ja kuuntelisi häntä tai viettäisivät jotenkin aikaa keskenään.

Tein sämpylöitä tänään.  On tullut huomattua miten tärkeää on pitää jonkinlaista varastoa, josta edes vähän voi jotain syötävää valmistaa.

En ole käynyt kaupassa ehkä kahteen viikkoon ja jäljellä ei ole muuta kuin siemeniä, papuja, linsssejä ja jauhoja.

Kun on ollut yksin asunnon sisällä pitkän aikaa, on se poistuminen ihmisten ilmoille tosi vaikeaa. 

Vierailija kirjoitti:

Tein sämpylöitä tänään.  On tullut huomattua miten tärkeää on pitää jonkinlaista varastoa, josta edes vähän voi jotain syötävää valmistaa.

 

En ole käynyt kaupassa ehkä kahteen viikkoon ja jäljellä ei ole muuta kuin siemeniä, papuja, linsssejä ja jauhoja.

 

Kun on ollut yksin asunnon sisällä pitkän aikaa, on se poistuminen ihmisten ilmoille tosi vaikeaa. 

Soitteletko edes kenenkään kanssa?

Minä taas koen olevani pihalla sosiaalisesta elämästä ainakin jos mietitään nykyhetkeä. En tiedä mistä pitäisi puhua ja mitkä aiheet "oikeita". Jos on ollut jo vuosikymmeniä yksin ilman ystäviä niin pakostakin putoaa pois sosiaalisen elämän asioista ja sitten kun pitäisi tutustua muihin tai edes jutella niin paljastuu se, ettei enää vaan osaa. Se vähä on mennyt mitä joskus vielä osasi. Tai sitten jos yrittää niin melko vaivalloista on. Toisena ääripäänä voin puhua liikaakin, kun olen jännittynyt. Toisaalta osaan puhua ne normaalit tervehdykset ja sen sellaiset, mutta sitten kun pitäisi tutustua tarkemmin niin se on jo vaikeaa. 

Tänään oli pitkästä aikaa aika kiva päivä. Aamusta piti hoitaa pari asiaa ja samalla pyörähdin kaupoilla jossa tuli pitkästä aikaa juteltua muutamankin ventovieraan ihmisen kanssa niitä näitä. Melko yllättävää oli, että peräti kaksi ihmistä aloitti juttelun enkä se ollut vaan minä, joka yrittää vaihtaa sen pari sanaa aina kun tilaisuus sille avautuu. 

Noista kohtaamisista jäi tosi kiva fiilis ja taisin hymyillä yksinäni kuin joku ääliö vielä kun kävelin kotiin.

Vierailija kirjoitti:

Minä taas koen olevani pihalla sosiaalisesta elämästä ainakin jos mietitään nykyhetkeä. En tiedä mistä pitäisi puhua ja mitkä aiheet "oikeita". Jos on ollut jo vuosikymmeniä yksin ilman ystäviä niin pakostakin putoaa pois sosiaalisen elämän asioista ja sitten kun pitäisi tutustua muihin tai edes jutella niin paljastuu se, ettei enää vaan osaa. Se vähä on mennyt mitä joskus vielä osasi. Tai sitten jos yrittää niin melko vaivalloista on. Toisena ääripäänä voin puhua liikaakin, kun olen jännittynyt. Toisaalta osaan puhua ne normaalit tervehdykset ja sen sellaiset, mutta sitten kun pitäisi tutustua tarkemmin niin se on jo vaikeaa. 

Niin tämä. Ei tosiaan tiedä mistä voi puhua eikä omassa elämässä ole mitään kerrottavaa eikä niitä tavanomaisia "smalltalk"-aiheita. Ei voi puhua lapsistaan eikä miehestään eikä töistään tai omista vanhemmistaan tai sairauksistaan. Eikä tietenkään kavereista kuinka "miia" teki sitä ja kuinka "heidi" sanoi niin. No säästä voisi jotain puhua, mutta tuntuu että siitäkin on sopivaa olla vain yhtä mieltä eli aurinkoa, lämpöä ja hellettä pitäisi ihastella ja ylistää ja sitten olla naama nutturalla kun on pilvisempää, viileämpää tai ihan vaan syksy/talvi.

Ja samahan se on jos edes näin teoriassa ajattelee, että tapaisi jonkun miehen. Mitä hänelle olisi puhuttavaa? Mitä voisi kertoa itsestään tai elämästään kertoa kun ei ole mitään mitä kertoa? Jos taas kertoisi kaiken tästä "ei mistään" niin karkuunhan toinen juoksisi. Ja millaista yhteistä tulevaisuutta sitä edes voisi haaveilla tai suunnitella tässä iässä, kun enää ei olla perustamassa perhettä eikä mitään muutakaan mikä olisi ollut normaalia 20-30 vuotta sitten. Sitä on ihan pudonnut kärryiltä ja jämähtänyt sinne jonnekin vuosikymmenien taakse vaikka elämä ja maailma on menneet menojaan.

No ehkä näillä on turha päätään vaivata, koska eihän tuollaista tule koskaan tapahtumaan. Sitä vaan on ihan liikaa aikaa pyöritellä vaikka tällaisia ajatuksia.

Ei kiinnosta mikään , ei rahallakaan mitään merkitystä, ei kiinnosta edes lähteä shoppailemaankaan vaikka vois ostaa mitä vaan. Raha ei ainakaan poista masennusta eiokä yksinäisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä taas koen olevani pihalla sosiaalisesta elämästä ainakin jos mietitään nykyhetkeä. En tiedä mistä pitäisi puhua ja mitkä aiheet "oikeita". Jos on ollut jo vuosikymmeniä yksin ilman ystäviä niin pakostakin putoaa pois sosiaalisen elämän asioista ja sitten kun pitäisi tutustua muihin tai edes jutella niin paljastuu se, ettei enää vaan osaa. Se vähä on mennyt mitä joskus vielä osasi. Tai sitten jos yrittää niin melko vaivalloista on. Toisena ääripäänä voin puhua liikaakin, kun olen jännittynyt. Toisaalta osaan puhua ne normaalit tervehdykset ja sen sellaiset, mutta sitten kun pitäisi tutustua tarkemmin niin se on jo vaikeaa. 

Niin tämä. Ei tosiaan tiedä mistä voi puhua eikä omassa elämässä ole mitään kerrottavaa eikä niitä tavanomaisia "smalltalk"-aiheita. Ei voi puhua lapsistaan eikä miehestään eikä töistään tai omista vanhemmistaan tai sairauksistaan. Eikä tietenkään kavereista kuinka "miia" teki sitä ja kuinka "heidi" sanoi niin. No säästä voisi jotain puhua, mutta tuntuu että siitäkin on sopivaa olla vain yhtä mieltä eli aurinkoa, lämpöä ja hellettä pitäisi ihastella ja ylistää ja sitten olla naama nutturalla kun on pilvisempää, viileämpää tai ihan vaan syksy/talvi.

Ja samahan se on jos edes näin teoriassa ajattelee, että tapaisi jonkun miehen. Mitä hänelle olisi puhuttavaa? Mitä voisi kertoa itsestään tai elämästään kertoa kun ei ole mitään mitä kertoa? Jos taas kertoisi kaiken tästä "ei mistään" niin karkuunhan toinen juoksisi. Ja millaista yhteistä tulevaisuutta sitä edes voisi haaveilla tai suunnitella tässä iässä, kun enää ei olla perustamassa perhettä eikä mitään muutakaan mikä olisi ollut normaalia 20-30 vuotta sitten. Sitä on ihan pudonnut kärryiltä ja jämähtänyt sinne jonnekin vuosikymmenien taakse vaikka elämä ja maailma on menneet menojaan.

No ehkä näillä on turha päätään vaivata, koska eihän tuollaista tule koskaan tapahtumaan. Sitä vaan on ihan liikaa aikaa pyöritellä vaikka tällaisia ajatuksia.

Se onkin kun ei vaivaisi päätään menneillä asioilla, mutta kun minulla ne pyörii mielessä jatkuvasti, niin olen koko ajan vihainen  ja ärtynyt, se juna meni jo tajuan, että perhettä ei tule enää tässä iässä. N,62v

Ymmärrän sen, että täällä voidaan käsittää monin tavoin toistemme viestit. Tuohon ihastumisasiaan viittaan. Omia ajatuksia vaan kirjoitin, että itsellä on niin vaikeaa uskoa siihen, että joku ihastuisi minuun, etten lainkaan pysty uskomaan siihen. Toki minullakin joskus "pää" huijaa ja kuvittelen jotain, mutta helposti saan herätyksen. Yksin ollessa voi miettiä kaikkea, mutta ihmisten ilmoilla taas ne haaveet monesti katoavat. Tosin kyllä minäkin vähän aikaa sitten mietin, kun näin yhden ihmisen, että mukavan oloinen ja taas hetken ajattelin kaikkea. 

Pidän keväästä ja kesästä sen vuoksi, kun olen ulkona paljon. Yksinäisempää aikaa voi toki olla nämä ajat, kun ihmisiä liikkuu jopa täälläkin missä asun enemmän. Kaupassakin alkaa jonot kasvaa vähitellen taas. Lomailijat vielä päälle. Silti itseä piristää se, kun on lämmin ilma ja ulkona kuluu tunteja ja se lyhentää päiviäni sekä väsyttää tarpeeksi joten nukun paremmin. En mistään 30 asteen helteestä tosin kirjoita. 

Aurinko tuo itselleni jotain piristystä myös. Jotkut keväät olen toisaalta ollut huonossa kunnossa, mutta yleisesti se on niin, että piristyn vähän liikaakin. Tasoittuu sitten kevään edetessä. 

Samaahan minäkin toistan. Ei oikein kirjoitettavaa elämästäni monestikaan ole. En minäkään tietäisi mitä toisille jutella, kun elämässäni ei tapahdu juuri mitään sellaista mistä kovin juttua tulisi ja en käy paljon missään. Näin ainakin alun jälkeen olisi jo vaikeaa keksiä mitään. Minulla korostuu sekin, että mitä tahtoisin puhua toisille. Mitä kehtaisin kertoa ja mitä en. Joskus muistuu mieleen hetki, kun joku (vanhempi nainen tms) on esim kysynyt jotain hankalaa, kuten onko sinulla kumppania ja minä olen lähes huvittuneena todennut, ettei ole. 

Toki kai tuo on normaalia juttelua, mutta itsellä ei ole aina vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Samalla, kun olen esim somesta ulkona suuremmassa määrin niin pelkään paljastuvani heti täysin kärryiltä pudonneeksi niissä jutuissa. Joku sanoisi jostain sovelluksesta ja minä en tietäisi mitään. Sama oikeastaan kaikkeen liittyen. Pysyn kärryillä niissä jutuissa mistä itse luen ja tietoa haen, mutta minulla ei ole ketään joka tavallaan sanoisi, että nyt tämä ja tämä asia on in. 

Tosin en minä arvostaisi monessakaan jutussa mitään nykyhetken "muotia" eri asioissa, mutta joskus tuntuu, että jäin elämään jotain noin kymmenen vuoden takaista elämää. En ole oikein päässyt tänne 2020-luvulle asti vielä, vaikka melko nuori olenkin.  Sitten mietin, että mitähän tämäkin viesti kenellekään tuo. No, itsellä nyt sentään parempia päiviä ollut. 

Burning Down Alaska - Phantoms. Ft Michael McGough 

Tämä biisi tuo itselleni paremman olon, monen kohdalla näin.

Vierailija kirjoitti:

Ei kiinnosta mikään , ei rahallakaan mitään merkitystä, ei kiinnosta edes lähteä shoppailemaankaan vaikka vois ostaa mitä vaan. Raha ei ainakaan poista masennusta eiokä yksinäisyyttä.

Ei poista vaikka ei tässä nyt koskaan ole voinut ostaa mitä vaan. Kaapit pursuaa kaikkia ihania vaatteita joita on kuvitellut tarvitsevansa kun se omannäköinen elämä alkaa ja käy ystävän kanssa kaupungilla, kaverien kanssa syömässä tai iltaelämässä tai menee johonkin tilaisuuteen tai tapahtumaan. On sopivaa vaatetta piknikille ja nuotiokahveille sekä terassi-iltaan sopivaa mekkoa ja ihan normaaliarkeen kivoja vaatteita. Niille vaan ei millekään ole käyttöä kun ei sitä etenkään enää tee muuta kuin käy töissä, lenkillä, ruokakaupassa ja joskus kirjastossa. Tuulipuku riittää ja sopii joka säähän.

Kaikkien noiden näkeminen pikemminkin vaan masentaa lisää. Ne on muistutus siitä miten toiveikkaana sitä oli vielä muutama vuosi sitten ja samalla siitä, että elämättä jäi elämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kiinnosta mikään , ei rahallakaan mitään merkitystä, ei kiinnosta edes lähteä shoppailemaankaan vaikka vois ostaa mitä vaan. Raha ei ainakaan poista masennusta eiokä yksinäisyyttä.

Ei poista vaikka ei tässä nyt koskaan ole voinut ostaa mitä vaan. Kaapit pursuaa kaikkia ihania vaatteita joita on kuvitellut tarvitsevansa kun se omannäköinen elämä alkaa ja käy ystävän kanssa kaupungilla, kaverien kanssa syömässä tai iltaelämässä tai menee johonkin tilaisuuteen tai tapahtumaan. On sopivaa vaatetta piknikille ja nuotiokahveille sekä terassi-iltaan sopivaa mekkoa ja ihan normaaliarkeen kivoja vaatteita. Niille vaan ei millekään ole käyttöä kun ei sitä etenkään enää tee muuta kuin käy töissä, lenkillä, ruokakaupassa ja joskus kirjastossa. Tuulipuku riittää ja sopii joka säähän.

Kaikkien noiden näkeminen pikemminkin vaan masentaa lisää. Ne on muistutus siitä miten toiveikkaana sitä oli vielä muutama vuosi sitten ja samalla siitä, että elämättä jäi elämä.

Minulla on samantapainen vaateongelma, mutta minulle on kertynyt työvaatteita. En voinut tietää, että työurani päättyisi, kun työikää olisi vielä viisitoista vuotta jäljellä. Kukaan ei käy kotonani, enkä minä käy missään, joten pärjään trikoopaidoilla, trikoohousuilla ja neuleilla. En tee mitään pikkutakeilla, siisteillä housuilla ja kymmenillä huiveilla. Ja kengillä. Niitäkin on ihan liikaa, useimmat käyttämättömiä.

Jollekulle voisi tietysti tulla mieleen, että käyttämättömät voisi lahjoittaa jonnekin. Tarvitsevalle yksityishenkilölle voisinkin lahjoittaa, mutta mistäpä sellaisen löytäisi, varsinkin, kun olen tosi pitkä ja aika isojalkainen. Kirpparimyyjille ja muille nilviäisille en anna mitään, sen verran olen tympiintynyt siihen osaan ihmiskunnasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kiinnosta mikään , ei rahallakaan mitään merkitystä, ei kiinnosta edes lähteä shoppailemaankaan vaikka vois ostaa mitä vaan. Raha ei ainakaan poista masennusta eiokä yksinäisyyttä.

Ei poista vaikka ei tässä nyt koskaan ole voinut ostaa mitä vaan. Kaapit pursuaa kaikkia ihania vaatteita joita on kuvitellut tarvitsevansa kun se omannäköinen elämä alkaa ja käy ystävän kanssa kaupungilla, kaverien kanssa syömässä tai iltaelämässä tai menee johonkin tilaisuuteen tai tapahtumaan. On sopivaa vaatetta piknikille ja nuotiokahveille sekä terassi-iltaan sopivaa mekkoa ja ihan normaaliarkeen kivoja vaatteita. Niille vaan ei millekään ole käyttöä kun ei sitä etenkään enää tee muuta kuin käy töissä, lenkillä, ruokakaupassa ja joskus kirjastossa. Tuulipuku riittää ja sopii joka säähän.

Kaikkien noiden näkeminen pikemminkin vaan masentaa lisää. Ne on muistutus siitä miten toiveikkaana sitä oli vielä muutama vuosi sitten ja samalla siitä, että elämättä jäi elämä.

Minulla on samantapainen vaateongelma, mutta minulle on kertynyt työvaatteita. En voinut tietää, että työurani päättyisi, kun työikää olisi vielä viisitoista vuotta jäljellä. Kukaan ei käy kotonani, enkä minä käy missään, joten pärjään trikoopaidoilla, trikoohousuilla ja neuleilla. En tee mitään pikkutakeilla, siisteillä housuilla ja kymmenillä huiveilla. Ja kengillä. Niitäkin on ihan liikaa, useimmat käyttämättömiä.

Jollekulle voisi tietysti tulla mieleen, että käyttämättömät voisi lahjoittaa jonnekin. Tarvitsevalle yksityishenkilölle voisinkin lahjoittaa, mutta mistäpä sellaisen löytäisi, varsinkin, kun olen tosi pitkä ja aika isojalkainen. Kirpparimyyjille ja muille nilviäisille en anna mitään, sen verran olen tympiintynyt siihen osaan ihmiskunnasta.

Pistä toriin tai vintediin nimellisellä hinnalla. Joku ostaa joko itselleen tai myy voitolla eteenpäin rahan tarpeessa. Joka tapauksessa niille löytyy käyttäjä. Olen pistänyt näin kiertoon tavaraa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kiinnosta mikään , ei rahallakaan mitään merkitystä, ei kiinnosta edes lähteä shoppailemaankaan vaikka vois ostaa mitä vaan. Raha ei ainakaan poista masennusta eiokä yksinäisyyttä.

Ei poista vaikka ei tässä nyt koskaan ole voinut ostaa mitä vaan. Kaapit pursuaa kaikkia ihania vaatteita joita on kuvitellut tarvitsevansa kun se omannäköinen elämä alkaa ja käy ystävän kanssa kaupungilla, kaverien kanssa syömässä tai iltaelämässä tai menee johonkin tilaisuuteen tai tapahtumaan. On sopivaa vaatetta piknikille ja nuotiokahveille sekä terassi-iltaan sopivaa mekkoa ja ihan normaaliarkeen kivoja vaatteita. Niille vaan ei millekään ole käyttöä kun ei sitä etenkään enää tee muuta kuin käy töissä, lenkillä, ruokakaupassa ja joskus kirjastossa. Tuulipuku riittää ja sopii joka säähän.

Kaikkien noiden näkeminen pikemminkin vaan masentaa lisää. Ne on muistutus siitä miten toiveikkaana sitä oli vielä muutama vuosi sitten ja samalla siitä, että elämättä jäi elämä.

Minulla on samantapainen vaateongelma, mutta minulle on kertynyt työvaatteita. En voinut tietää, että työurani päättyisi, kun työikää olisi vielä viisitoista vuotta jäljellä. Kukaan ei käy kotonani, enkä minä käy missään, joten pärjään trikoopaidoilla, trikoohousuilla ja neuleilla. En tee mitään pikkutakeilla, siisteillä housuilla ja kymmenillä huiveilla. Ja kengillä. Niitäkin on ihan liikaa, useimmat käyttämättömiä.

Jollekulle voisi tietysti tulla mieleen, että käyttämättömät voisi lahjoittaa jonnekin. Tarvitsevalle yksityishenkilölle voisinkin lahjoittaa, mutta mistäpä sellaisen löytäisi, varsinkin, kun olen tosi pitkä ja aika isojalkainen. Kirpparimyyjille ja muille nilviäisille en anna mitään, sen verran olen tympiintynyt siihen osaan ihmiskunnasta.

Pistä toriin tai vintediin nimellisellä hinnalla. Joku ostaa joko itselleen tai myy voitolla eteenpäin rahan tarpeessa. Joka tapauksessa niille löytyy käyttäjä. Olen pistänyt näin kiertoon tavaraa.

Ei maksa vaivaa.

Olen yksinäinen. Mutta edelleen uskon vahvasti että elämä tuo juuri ne ihmiset elämääni kuin on tarkoitettu. Voi olla että kohdallani se on hyvin vähäinen. Olen alkanut hyväksymään kohtaloni. En etsi, mutta olen ystävällinen ja avoin. Ja haluan kyllä tutustua mutta en tyrkytä itseäni. En tiedä miksi elämä tällaisen osan osakseni antanut, ehkä karmaa. Mutta itseäni en jaksa syytellä ja yrittää muuttaa itseäni väkisin muunlaiseksi. Olen kiltti,työssäkäyvä nainen, ulkonäöltäni keskinkertainen. Mutta introvertimpi. Ehkä siinä syy miksi en herätä kenekään kiinnostusta.

Toinen yksinäinen täällä myös. En ole täysin yksinäinen, sosiaalisia kontakteja on jonkin verran, harvemmin vaan tapaan ystäviäni. En syytä yksinäisyyttäni omista luonteenpiirteistäni, pidän nykyään siitä, että on muutama hyvä ja luotettava ystävä ison kaveriringin sijasta. 

Ei se iso kaverilauma ole tae mistään onnesta, jos kaikki puhuvat pahaa toisistaan selän takana, liittoutuvat toisiaan vastaan tai savustavat yhteistuumin porukasta ulos kavereita tasaisin väliajoin. Tuollainen meno saisi jäädä sinne yläasteelle, aikuisilta se on aika säälittävää kiusaajahenkistä toimintaa. Mutta se on helppo tapa pitää  samaan porukkaan kuuluvia varpaillaan ja ylläpitää laumahierarkiaa niille, joille nokkimisjärjestys, vertailu, kilpailu ja kaikenlainen muu epäterve alistaminen ihmissuhteissa on tärkeää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kiinnosta mikään , ei rahallakaan mitään merkitystä, ei kiinnosta edes lähteä shoppailemaankaan vaikka vois ostaa mitä vaan. Raha ei ainakaan poista masennusta eiokä yksinäisyyttä.

Ei poista vaikka ei tässä nyt koskaan ole voinut ostaa mitä vaan. Kaapit pursuaa kaikkia ihania vaatteita joita on kuvitellut tarvitsevansa kun se omannäköinen elämä alkaa ja käy ystävän kanssa kaupungilla, kaverien kanssa syömässä tai iltaelämässä tai menee johonkin tilaisuuteen tai tapahtumaan. On sopivaa vaatetta piknikille ja nuotiokahveille sekä terassi-iltaan sopivaa mekkoa ja ihan normaaliarkeen kivoja vaatteita. Niille vaan ei millekään ole käyttöä kun ei sitä etenkään enää tee muuta kuin käy töissä, lenkillä, ruokakaupassa ja joskus kirjastossa. Tuulipuku riittää ja sopii joka säähän.

Kaikkien noiden näkeminen pikemminkin vaan masentaa lisää. Ne on muistutus siitä miten toiveikkaana sitä oli vielä muutama vuosi sitten ja samalla siitä, että elämättä jäi elämä.

Minulla on samantapainen vaateongelma, mutta minulle on kertynyt työvaatteita. En voinut tietää, että työurani päättyisi, kun työikää olisi vielä viisitoista vuotta jäljellä. Kukaan ei käy kotonani, enkä minä käy missään, joten pärjään trikoopaidoilla, trikoohousuilla ja neuleilla. En tee mitään pikkutakeilla, siisteillä housuilla ja kymmenillä huiveilla. Ja kengillä. Niitäkin on ihan liikaa, useimmat käyttämättömiä.

Jollekulle voisi tietysti tulla mieleen, että käyttämättömät voisi lahjoittaa jonnekin. Tarvitsevalle yksityishenkilölle voisinkin lahjoittaa, mutta mistäpä sellaisen löytäisi, varsinkin, kun olen tosi pitkä ja aika isojalkainen. Kirpparimyyjille ja muille nilviäisille en anna mitään, sen verran olen tympiintynyt siihen osaan ihmiskunnasta.

Pistä toriin tai vintediin nimellisellä hinnalla. Joku ostaa joko itselleen tai myy voitolla eteenpäin rahan tarpeessa. Joka tapauksessa niille löytyy käyttäjä. Olen pistänyt näin kiertoon tavaraa.

Helpommalla pääsee vaatteista eroon viemällä Konttiin, Fidaan, kierrätyskeskukseen tms

Minä en jaksa/ viitsi myydä mitään vaan hyviä vaatteita ja kenkiä vien johonkin noista mainitsemistani.