Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Perjantaista lähtien yksin kämpässä, ajatukset välillä todella vihamielisiä. Nyt avaan minttulikööripullon ja rentoudun ajatuksistani, ja toivottavasti nukun enemmän kun viime yönä.  Juon yksinäisyyteen, pitähän minunkin joskus olla hyvällä mielellä, käy jo pumpun päälle tää jatkuva stressi.

Kun saisi nukkua ikiuneen se olisi toiveeni.

Kuulostaa hyvältä keitolta.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa hyvältä keitolta.

Samaa mietin, vähän erilainen

Vierailija kirjoitti:

Kun saisi nukkua ikiuneen se olisi toiveeni.

Jonain päivänä saat. Kun elämäsi päättyy. Siihen asti, ehdotan: elä. Hae apua jos vaikeaa.

Olen miettinyt paljon viime kuukausina kun on ollut aikaa. Olin ennen monella mittapuulla toisten mielestä menestyjä. Tuplamaisteri ja tohtori. Oli omistusasunto, sijoitusasunto ja pitkä 10v parisuhde. Vakityö ministeriössä, ystäviä, matkustelua yli 30 maata. Julkaisin runokirjan, tein radiota, miekkailun, joogasin, lauloin kuorossa, tein videoita, kävin paljon teatterissa, oopperassa, vaelsin, tein paljon eri luottamustoimia isoissa järjestöissä.  Kiipeilin, kokeilin trampoliinipuistot, lasersodat, helikopteriajot, pakohuoneet, kynttilänteot, kylpylämaailmat ja laskettelut. Mökkeilin, viljelin, avantouin ja tanssin. 

Sitten mielenterveyteni romahti ja menetin kaiken entisen. 

Nyt päivät kuluu katsoen tv:tä, uimassa, lukien, terapiassa ja leffassa käyden, vanhempien huomassa. 

Olo tuntuu turralta. Tuntuu ettei millään ole mitään väliä. Ehkä siksi entinen elämä tuntuu kaukaiselta ja vaivalloiseltakin. Uutiset tuntuvat käsittämättömiltä: miten kukaan vaivautuu esim johonkin epämukavaa toimintaan. Tositvtä katsoessa pohdin, mikä saa ihmiset esim ponnistelemaan vuorille. 

Entinen minä halusi tehdä asioita. 

Ennen olisin säälinyt nykyistä elämääni. Nyt mietin vain että tavallaan nyt ei ole juuri mitään epämukavuuksia. Että onko tässä nyt hätää. Koin ja näin jo niin paljon että ehkä siinäkin oli jo tarpeeksi yhteen elämään. 

Ja siltikin. Ikää on 38v. Jotain pitäisi varmaan keksiä kuitenkin, koska ei nykyisellä tavallakaan kai voi elää jopa vuosikymmeniä. 

Välillä mietin että jos jättäisi kaiken taakse ja lähtisi vaikka Afrikkaan vapaaehtoistöihin. Löytyisikö taas joku elämän merkitys. 

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt paljon viime kuukausina kun on ollut aikaa. Olin ennen monella mittapuulla toisten mielestä menestyjä. Tuplamaisteri ja tohtori. Oli omistusasunto, sijoitusasunto ja pitkä 10v parisuhde. Vakityö ministeriössä, ystäviä, matkustelua yli 30 maata. Julkaisin runokirjan, tein radiota, miekkailun, joogasin, lauloin kuorossa, tein videoita, kävin paljon teatterissa, oopperassa, vaelsin, tein paljon eri luottamustoimia isoissa järjestöissä.  Kiipeilin, kokeilin trampoliinipuistot, lasersodat, helikopteriajot, pakohuoneet, kynttilänteot, kylpylämaailmat ja laskettelut. Mökkeilin, viljelin, avantouin ja tanssin. 

 

Sitten mielenterveyteni romahti ja menetin kaiken entisen. 

 

Nyt päivät kuluu katsoen tv:tä, uimassa, lukien, terapiassa ja leffassa käyden, vanhempien huomassa. 

 

Olo tuntuu turralta. Tuntuu ettei millään ole mitään väliä. Ehkä siksi entinen elämä tuntuu kaukaiselta ja vaivalloiseltakin. Uutiset tuntuvat käsittämättömiltä: miten kukaan vaivautuu esim johonkin epämukavaa toimintaan. Tositvtä katsoessa pohdin, mikä saa ihmiset esim ponnistelemaan vuorille. 

 

Entinen minä halusi tehdä asioita. 

Ennen olisin säälinyt nykyistä elämääni. Nyt mietin vain että tavallaan nyt ei ole juuri mitään epämukavuuksia. Että onko tässä nyt hätää. Koin ja näin jo niin paljon että ehkä siinäkin oli jo tarpeeksi yhteen elämään. 

 

Ja siltikin. Ikää on 38v. Jotain pitäisi varmaan keksiä kuitenkin, koska ei nykyisellä tavallakaan kai voi elää jopa vuosikymmeniä. 

 

Välillä mietin että jos jättäisi kaiken taakse ja lähtisi vaikka Afrikkaan vapaaehtoistöihin. Löytyisikö taas joku elämän merkitys. 

Kirjoitat nätisti. Tulin surulliseksi lukiessani. Mietin omia terveyshaasteitani. 10v sitten olin täysin terve. Kaksi erittäin vaikeaa sairaysjaksoa, ja toivoin kuolevani. Nyt on kaikki hyvin. On ystäviä, rakas puoliso. Jotenkin tuosta huonosta jaksosta jäi hälläväliä-tunne. Kuolema ei pelota enää.

Kaikkea hyvää Sinulle :)

Osaan jollain tapaa samaistua. Olin nuorena palkittu monissa kilpailuissa ja työpaikalla nuorin tai nuorimpia. Ystäviä riitti monelta alalta ja tuudittauduin pärjääjän identiteettiin. Autoin muita, enkä ajatellut romahtavani itse. Mieli hajosi ja tuhosin siinä sivussa uran ja suututin ison kasan ystäviä. 

Nyt elelen samanlaista hiljaiseloa kun moni muukin sohvalta käsin. Aiemmat kontaktit, joihin en jaksaisi pitää yhteyttä odottavat minun nousevan kuin Feenix-lintu. Eivät kaikki nouse kuitenkaan niin en tiedä miksi kuuluisin siihen joukkoon joka osaisi kääntää nämä vahvuudeksi. 

Kiitos. Hyvä kuulla että löysit rakkautta ja ystävyyttä ja nykyisin asiat hyvin! Ainoa pysyvä asia on kai muutos ja se voi olla hyväänkin suuntaan. 

Onpa pöhnä olo eilisen juopottelun ja unipillereiden jälkeen, nyt ei haittaa yksinäisyyskään.

Vierailija kirjoitti:

Olen yksinäinen. Myönnän sen. Kuitenkin nousen joka aamu 6.00 ja lähden töihin (arkiaamuisin siis). Yritän luoda kontaktia muihin ihmisiin. Sen sijaan, että surkuttelisin yksinäisyyttäni täällä. Ilmeisesti kaikki muut yksinäiset ovat täällä. Surkuttelemassa yksinäisyyttään. Kun ei niitä tuolla ulkonakaan näy. Missään. Kummallista. Surkutellaan yksinäisyyttä, eikä pistetä tikkua ristiin asian korjaamiseksi.

Mistä sinä tiedät kuinka paljon kukakin on yrittänyt tehdä yksinäisyyden poistamiseksi. Sitä paitsi tulithan tänne itsekin surkuttelemaan yksinäisyyttäsi.

Olen missä hyvänsä, minun yksinäisyyteni on sitä, että en kuulu mihinkään porukkaan. Emotionellinen yksinäisyys, ei läheisiä.

Itsellä haasteena on merkityksellisyyden puute nykyisin elämässä. Ennen pienetkin asiat olivat tärkeitä. Esimerkkinä vaikka levitteen valinta tai se, että tiskipöytä oli muruton ja keittiökaapin ovet puhtaat. Sisustelin jonkun verran, harrastin kirppiksiä. Kokeilin mielelläni eri juttuja.

Nykyisin millään ei oikein ole väliä, vaikka aikaa olisikin keskittyä mihin tahansa nypläyksestä leivontaan. Vaan kun mikään ei oikein tunnu miltään. Ei ole väliä sillä miltä näytän tai miltä ympärillä näyttää. Ei oikeastaan silläkään miten kenenkään elämässä menee. Ennen kaipasin toisia ihmisiä ja olin kiinnostunut heidän kuulumisistaan. Nyt vastailen etteivät toiset huolehdi, mutten oikein muista syistä. 

Käsittelen tätä kyllä ammattilaisten kanssa, koska onhan se outoa, että sama pää voi tuottaa niin erilaista tekemisen ja tekemättömyyden astetta. Ennen mentoroin ja tsemppasin muita, mutta itseäni en osaa nostaa tästä alhosta järjellä. Ymmärrys ainakin monia kohtaan on kasvanut siitä, miksi moni vaikka jumittuu kotiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt paljon viime kuukausina kun on ollut aikaa. Olin ennen monella mittapuulla toisten mielestä menestyjä. Tuplamaisteri ja tohtori. Oli omistusasunto, sijoitusasunto ja pitkä 10v parisuhde. Vakityö ministeriössä, ystäviä, matkustelua yli 30 maata. Julkaisin runokirjan, tein radiota, miekkailun, joogasin, lauloin kuorossa, tein videoita, kävin paljon teatterissa, oopperassa, vaelsin, tein paljon eri luottamustoimia isoissa järjestöissä.  Kiipeilin, kokeilin trampoliinipuistot, lasersodat, helikopteriajot, pakohuoneet, kynttilänteot, kylpylämaailmat ja laskettelut. Mökkeilin, viljelin, avantouin ja tanssin. 

 

Sitten mielenterveyteni romahti ja menetin kaiken entisen. 

 

Nyt päivät kuluu katsoen tv:tä, uimassa, lukien, terapiassa ja leffassa käyden, vanhempien huomassa. 

 

Olo tuntuu turralta. Tuntuu ettei millään ole mitään väliä. Ehkä siksi entinen elämä tuntuu kaukaiselta ja vaivalloiseltakin. Uutiset tuntuvat käsittämättömiltä: miten kukaan vaivautuu esim johonkin epämukavaa toimintaan. Tositvtä katsoessa pohdin, mikä saa ihmiset esim ponnistelemaan vuorille. 

 

Entinen minä halusi tehdä asioita. 

Ennen olisin säälinyt nykyistä elämääni. Nyt mietin vain että tavallaan nyt ei ole juuri mitään epämukavuuksia. Että onko tässä nyt hätää. Koin ja näin jo niin paljon että ehkä siinäkin oli jo tarpeeksi yhteen elämään. 

 

Ja siltikin. Ikää on 38v. Jotain pitäisi varmaan keksiä kuitenkin, koska ei nykyisellä tavallakaan kai voi elää jopa vuosikymmeniä. 

 

Välillä mietin että jos jättäisi kaiken taakse ja lähtisi vaikka Afrikkaan vapaaehtoistöihin. Löytyisikö taas joku elämän merkitys. 

Kirjoitat nätisti. Tulin surulliseksi lukiessani. Mietin omia terveyshaasteitani. 10v sitten olin täysin terve. Kaksi erittäin vaikeaa sairaysjaksoa, ja toivoin kuolevani. Nyt on kaikki hyvin. On ystäviä, rakas puoliso. Jotenkin tuosta huonosta jaksosta jäi hälläväliä-tunne. Kuolema ei pelota enää.

Kaikkea hyvää Sinulle :)

Kuolemanpelko lähti itselläkin pois pari vuotta sitten. Olin jotenkin pitkään jo surrut, että ystäväni oli pitkään kuolemansairas, vakava syöpä. Hänellä oli paikka Terhokodissakin, ikää n. 50v. Hänen kanssaan tuli juteltua paljon kuolemasta ja toki elämästäkin. Samoihin aikoihin kohtasin ystävän isän ruumiin hieman yllättäen. Lauloimme ruumiin äärellä pimeässä, kynttelikön kanssa Hymniä vapaudelle. Hetki oli jotenkin niin kaunis ja koskettava, että kuolemanpelkoni lähti. Sittemmin esim 30v veljeni kuoli yllättäen viime keväänä. Surin alkuun, mutta sittemmin kun oma mieli on mustunut niin ajattelen ennemmin niin, että eipä ole kärsimyksiä ja olisi helpottavaa itsellekin vaipua ikiuneen. 

Tätä ennen olin aina sitä koulukuntaa, että pitää elää kuin viimeistä päivää, kun elämä on lyhyt. 

Nyt ajattelen, että elämä voi olla turhankin pitkä vastoinkäymisineen ja sairauksineen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt paljon viime kuukausina kun on ollut aikaa. Olin ennen monella mittapuulla toisten mielestä menestyjä. Tuplamaisteri ja tohtori. Oli omistusasunto, sijoitusasunto ja pitkä 10v parisuhde. Vakityö ministeriössä, ystäviä, matkustelua yli 30 maata. Julkaisin runokirjan, tein radiota, miekkailun, joogasin, lauloin kuorossa, tein videoita, kävin paljon teatterissa, oopperassa, vaelsin, tein paljon eri luottamustoimia isoissa järjestöissä.  Kiipeilin, kokeilin trampoliinipuistot, lasersodat, helikopteriajot, pakohuoneet, kynttilänteot, kylpylämaailmat ja laskettelut. Mökkeilin, viljelin, avantouin ja tanssin. 

 

Sitten mielenterveyteni romahti ja menetin kaiken entisen. 

 

Nyt päivät kuluu katsoen tv:tä, uimassa, lukien, terapiassa ja leffassa käyden, vanhempien huomassa. 

 

Olo tuntuu turralta. Tuntuu ettei millään ole mitään väliä. Ehkä siksi entinen elämä tuntuu kaukaiselta ja vaivalloiseltakin. Uutiset tuntuvat käsittämättömiltä: miten kukaan vaivautuu esim johonkin epämukavaa toimintaan. Tositvtä katsoessa pohdin, mikä saa ihmiset esim ponnistelemaan vuorille. 

 

Entinen minä halusi tehdä asioita. 

Ennen olisin säälinyt nykyistä elämääni. Nyt mietin vain että tavallaan nyt ei ole juuri mitään epämukavuuksia. Että onko tässä nyt hätää. Koin ja näin jo niin paljon että ehkä siinäkin oli jo tarpeeksi yhteen elämään. 

 

Ja siltikin. Ikää on 38v. Jotain pitäisi varmaan keksiä kuitenkin, koska ei nykyisellä tavallakaan kai voi elää jopa vuosikymmeniä. 

 

Välillä mietin että jos jättäisi kaiken taakse ja lähtisi vaikka Afrikkaan vapaaehtoistöihin. Löytyisikö taas joku elämän merkitys. 

Kirjoitat nätisti. Tulin surulliseksi lukiessani. Mietin omia terveyshaasteitani. 10v sitten olin täysin terve. Kaksi erittäin vaikeaa sairaysjaksoa, ja toivoin kuolevani. Nyt on kaikki hyvin. On ystäviä, rakas puoliso. Jotenkin tuosta huonosta jaksosta jäi hälläväliä-tunne. Kuolema ei pelota enää.

Kaikkea hyvää Sinulle :)

Kuolemanpelko lähti itselläkin pois pari vuotta sitten. Olin jotenkin pitkään jo surrut, että ystäväni oli pitkään kuolemansairas, vakava syöpä. Hänellä oli paikka Terhokodissakin, ikää n. 50v. Hänen kanssaan tuli juteltua paljon kuolemasta ja toki elämästäkin. Samoihin aikoihin kohtasin ystävän isän ruumiin hieman yllättäen. Lauloimme ruumiin äärellä pimeässä, kynttelikön kanssa Hymniä vapaudelle. Hetki oli jotenkin niin kaunis ja koskettava, että kuolemanpelkoni lähti. Sittemmin esim 30v veljeni kuoli yllättäen viime keväänä. Surin alkuun, mutta sittemmin kun oma mieli on mustunut niin ajattelen ennemmin niin, että eipä ole kärsimyksiä ja olisi helpottavaa itsellekin vaipua ikiuneen. 

 

Tätä ennen olin aina sitä koulukuntaa, että pitää elää kuin viimeistä päivää, kun elämä on lyhyt. 

 

Nyt ajattelen, että elämä voi olla turhankin pitkä vastoinkäymisineen ja sairauksineen.

Niinoä. Eihän täältä ikäjärjestyksessä lähdetä. Monia läheltä poistunut alta 60v

Itse pidän alkoholitonta kevättä ja olen viime aikoina löytänyt sisältöä elämään kaappien kevätsiivouksesta. Saan hyvää fiilistä kun kauhean aivojumpan jälkeen pystyn luopumaan nuhjaantuneista takeista, kulahtaneista kengistä ja väärän kokoisista vaatteista. Haluan pyrkiä ajatukseen että oon ansainnut pitää kivoja vaatteita enkä risoja vanhoja verkkareita edes kotivaatteina. Ihmeellisen vaikeaa silti tuo luopuminen. 

Ihanaa kun valon määrä lisääntyy. Aion myös lisätä lukemista ja kirjastolla käyntiä. Ja leipomista. Haluan että tästä muodostuu kiva kevät ihan pienten omien tekojen kautta, en kaipaa mitään ihmeellistä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yksinäinen. Myönnän sen. Kuitenkin nousen joka aamu 6.00 ja lähden töihin (arkiaamuisin siis). Yritän luoda kontaktia muihin ihmisiin. Sen sijaan, että surkuttelisin yksinäisyyttäni täällä. Ilmeisesti kaikki muut yksinäiset ovat täällä. Surkuttelemassa yksinäisyyttään. Kun ei niitä tuolla ulkonakaan näy. Missään. Kummallista. Surkutellaan yksinäisyyttä, eikä pistetä tikkua ristiin asian korjaamiseksi.

Mistä sinä tiedät kuinka paljon kukakin on yrittänyt tehdä yksinäisyyden poistamiseksi. Sitä paitsi tulithan tänne itsekin surkuttelemaan yksinäisyyttäsi.

Epäempaattisia ihmisiä riittää. Jokaisen elämä ja tilanne on erilainen. Yksinäisiä ihmisiä jollain tasolla tällä palstalla kaikki, olisiko muuten tarvetta olla täällä, ei.. tai halutaan vaan olla tunteettomia tahallaan tai ymmärtämättömyyttään. Joka ketjussa näkyy empatian puute, yksinäisten ketjussa kerrotaan että on ystäviä ja lapsettomien että on lapsia. Annetaan ratkaisuja tietämättä mitään. Harvempi näkee oman käytöksenä epäempaattisuuden. Eri kuin kenelle kirjoitit

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt paljon viime kuukausina kun on ollut aikaa. Olin ennen monella mittapuulla toisten mielestä menestyjä. Tuplamaisteri ja tohtori. Oli omistusasunto, sijoitusasunto ja pitkä 10v parisuhde. Vakityö ministeriössä, ystäviä, matkustelua yli 30 maata. Julkaisin runokirjan, tein radiota, miekkailun, joogasin, lauloin kuorossa, tein videoita, kävin paljon teatterissa, oopperassa, vaelsin, tein paljon eri luottamustoimia isoissa järjestöissä.  Kiipeilin, kokeilin trampoliinipuistot, lasersodat, helikopteriajot, pakohuoneet, kynttilänteot, kylpylämaailmat ja laskettelut. Mökkeilin, viljelin, avantouin ja tanssin. 

 

Sitten mielenterveyteni romahti ja menetin kaiken entisen. 

 

Nyt päivät kuluu katsoen tv:tä, uimassa, lukien, terapiassa ja leffassa käyden, vanhempien huomassa. 

 

Olo tuntuu turralta. Tuntuu ettei millään ole mitään väliä. Ehkä siksi entinen elämä tuntuu kaukaiselta ja vaivalloiseltakin. Uutiset tuntuvat käsittämättömiltä: miten kukaan vaivautuu esim johonkin epämukavaa toimintaan. Tositvtä katsoessa pohdin, mikä saa ihmiset esim ponnistelemaan vuorille. 

 

Entinen minä halusi tehdä asioita. 

Ennen olisin säälinyt nykyistä elämääni. Nyt mietin vain että tavallaan nyt ei ole juuri mitään epämukavuuksia. Että onko tässä nyt hätää. Koin ja näin jo niin paljon että ehkä siinäkin oli jo tarpeeksi yhteen elämään. 

 

Ja siltikin. Ikää on 38v. Jotain pitäisi varmaan keksiä kuitenkin, koska ei nykyisellä tavallakaan kai voi elää jopa vuosikymmeniä. 

 

Välillä mietin että jos jättäisi kaiken taakse ja lähtisi vaikka Afrikkaan vapaaehtoistöihin. Löytyisikö taas joku elämän merkitys. 

Kirjoitat nätisti. Tulin surulliseksi lukiessani. Mietin omia terveyshaasteitani. 10v sitten olin täysin terve. Kaksi erittäin vaikeaa sairaysjaksoa, ja toivoin kuolevani. Nyt on kaikki hyvin. On ystäviä, rakas puoliso. Jotenkin tuosta huonosta jaksosta jäi hälläväliä-tunne. Kuolema ei pelota enää.

Kaikkea hyvää Sinulle :)

Kuolemanpelko lähti itselläkin pois pari vuotta sitten. Olin jotenkin pitkään jo surrut, että ystäväni oli pitkään kuolemansairas, vakava syöpä. Hänellä oli paikka Terhokodissakin, ikää n. 50v. Hänen kanssaan tuli juteltua paljon kuolemasta ja toki elämästäkin. Samoihin aikoihin kohtasin ystävän isän ruumiin hieman yllättäen. Lauloimme ruumiin äärellä pimeässä, kynttelikön kanssa Hymniä vapaudelle. Hetki oli jotenkin niin kaunis ja koskettava, että kuolemanpelkoni lähti. Sittemmin esim 30v veljeni kuoli yllättäen viime keväänä. Surin alkuun, mutta sittemmin kun oma mieli on mustunut niin ajattelen ennemmin niin, että eipä ole kärsimyksiä ja olisi helpottavaa itsellekin vaipua ikiuneen. 

 

Tätä ennen olin aina sitä koulukuntaa, että pitää elää kuin viimeistä päivää, kun elämä on lyhyt. 

 

Nyt ajattelen, että elämä voi olla turhankin pitkä vastoinkäymisineen ja sairauksineen.

Niinoä. Eihän täältä ikäjärjestyksessä lähdetä. Monia läheltä poistunut alta 60v

Huomioiden muistisairaudet ja fyysiset vaivat, joita monille kasaantuu, tuntuu että voisi olla armollistakin kuolla varhain ennen sellaista vaihetta. 

Mietin nyt, 65v, että moni asia on niin erilailla kuin parikymppisenä olisi kuvitellut. En pidä terveyttä, saati sitten elämää itsestäänselvyytenä. Edellinen sukupolvi on kuollut, seuraava menossa, vanhin serkku on viittä vaille 80. Juuri, kun tottui olemaan sukujuhlissa tätiosastoa, huomaakin olevansa mummoainesta. Mihin ne vuodet meni? Kuka suvusta kuolee seuraavana, milloin minä?

En nyt näitä päivittäin mieti, joskus pälkähtää päähän. Ei voi tietää.

Joskus tuntee olevansa kuin hiekansiru Saharassa. Pieni, huomaamaton.

Mullekin tulee aina sukujuhlissa mieleen, että vastahan minä olin se juhlittu ylioppilas ja nyt olen keski-ikäisenä nuorten silmissä ikäloppu. En tunne itseäni niin vanhaksi.