Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Vierailija kirjoitti:

Itse juuri mietin parhaillaan mitä tekisin tapailumiehen kanssa. Ollaan 40+ v ja tapailtu kerran viikossa kahden kuukauden ajan. Hän on oikeasti mukava ja fiksu.

Ei mitään läheisyyttä toistaiseksi, ei edes suutelua tai käsi kädessä kulkemista. En nyt heti halua intiimiä tuntemattomien kanssa mutta kaksi kuukautta. Kyllä nyt jo voisin jotain. Olen kysynyt mitä mies ajattelee tapailustamme ja onko tästä muuhunkin kuin kaveruuteen hänen mielestään. Ei vastaa mitään suoraa vaan kiertelee ja sanoo että katsellaan. Hän itse kuitenkin pyytää minua treffeille ja ehdottelee tekemistä.

Mielipiteitä? 

En roiku epätoivoisesti, nyt aloitin tapailemaan toistakin miestä joten katsotaan tämäkin kortti. En ole tuolle toiselle sanonut tästä uudesta mitään. Miksi sanoisinkaan kun ei me mielestäni seurustella.

🖕

Aika erilaista on ihmisten elämä, vaikka olisi yksinäinen= joku jossain maalla, ehkä pohjoisessa, lämmittelee leiviniuunia ja tekee ulkotöitä. Mä olen ikäni asunut helsingissä, n. 4km rautatieasemalta. Ihan erilaista elämä täällä, ei ole pihatöitä eikä leivinuunia. En kyllä kaipaa pohjoiseen, suomi on muutenkin niin pohjolassa. Voisin muuttaa espanjaan. 

Oulu on pohjoisin psikka missä olen käynyt. Eihän siellä kasva enää koivutkaan! Miten te kestätte yksinäiset siellä? Yksin jossain maatalossa? Ehkä, ja varmaan tää on luonnekysymys.

Vierailija kirjoitti:

Aika erilaista on ihmisten elämä, vaikka olisi yksinäinen= joku jossain maalla, ehkä pohjoisessa, lämmittelee leiviniuunia ja tekee ulkotöitä. Mä olen ikäni asunut helsingissä, n. 4km rautatieasemalta. Ihan erilaista elämä täällä, ei ole pihatöitä eikä leivinuunia. En kyllä kaipaa pohjoiseen, suomi on muutenkin niin pohjolassa. Voisin muuttaa espanjaan. 

Oulu on pohjoisin psikka missä olen käynyt. Eihän siellä kasva enää koivutkaan! Miten te kestätte yksinäiset siellä? Yksin jossain maatalossa? Ehkä, ja varmaan tää on luonnekysymys.

🖕

Emilia kahvii juomingeis, Flat earth settii tsiigaukses.

Tämä yksinäisyys on alkanut kääntymään masennuksen puolelle, en edes naamaa viitsinyt enää pestä, eilisiä meikkejä korjailin jos nyt satun kauppaan lähtee. Mietin joisiko jägeriä, antaidko se jotain virtaa minulle, yksin juominrnkin on masentavaa mutta ei ole ketään kaveriakaan.

Vierailija kirjoitti:

Tämä yksinäisyys on alkanut kääntymään masennuksen puolelle, en edes naamaa viitsinyt enää pestä, eilisiä meikkejä korjailin jos nyt satun kauppaan lähtee. Mietin joisiko jägeriä, antaidko se jotain virtaa minulle, yksin juominrnkin on masentavaa mutta ei ole ketään kaveriakaan.

Ymmärrän, mutta älä nyt kovin juo. Siitä tulee vaan kauheempi masennus. Jos menisit vaikka suihkuun pesemään vanhat meikit pois. Ehkä tulis freshimpi olo

Vierailija kirjoitti:

Itse juuri mietin parhaillaan mitä tekisin tapailumiehen kanssa. Ollaan 40+ v ja tapailtu kerran viikossa kahden kuukauden ajan. Hän on oikeasti mukava ja fiksu.

Ei mitään läheisyyttä toistaiseksi, ei edes suutelua tai käsi kädessä kulkemista. En nyt heti halua intiimiä tuntemattomien kanssa mutta kaksi kuukautta. Kyllä nyt jo voisin jotain. Olen kysynyt mitä mies ajattelee tapailustamme ja onko tästä muuhunkin kuin kaveruuteen hänen mielestään. Ei vastaa mitään suoraa vaan kiertelee ja sanoo että katsellaan. Hän itse kuitenkin pyytää minua treffeille ja ehdottelee tekemistä.

Mielipiteitä? 

En roiku epätoivoisesti, nyt aloitin tapailemaan toistakin miestä joten katsotaan tämäkin kortti. En ole tuolle toiselle sanonut tästä uudesta mitään. Miksi sanoisinkaan kun ei me mielestäni seurustella.

Turha tuolla on mieltänsä.pahoittaa, kun ei se kommenttiesi perusteella kuitenkaan ole sinulta pois.

Eiköhän mies ole vain löytänyt sielunkumppaninsa kulttuuripiiristä, jonka arvot sopivat paremmin hänen arvojensa kanssa yhteen.

Vierailija kirjoitti:

Itse juuri mietin parhaillaan mitä tekisin tapailumiehen kanssa. Ollaan 40+ v ja tapailtu kerran viikossa kahden kuukauden ajan. Hän on oikeasti mukava ja fiksu.

Ei mitään läheisyyttä toistaiseksi, ei edes suutelua tai käsi kädessä kulkemista. En nyt heti halua intiimiä tuntemattomien kanssa mutta kaksi kuukautta. Kyllä nyt jo voisin jotain. Olen kysynyt mitä mies ajattelee tapailustamme ja onko tästä muuhunkin kuin kaveruuteen hänen mielestään. Ei vastaa mitään suoraa vaan kiertelee ja sanoo että katsellaan. Hän itse kuitenkin pyytää minua treffeille ja ehdottelee tekemistä.

Mielipiteitä? 

En roiku epätoivoisesti, nyt aloitin tapailemaan toistakin miestä joten katsotaan tämäkin kortti. En ole tuolle toiselle sanonut tästä uudesta mitään. Miksi sanoisinkaan kun ei me mielestäni seurustella.

Kyllä nyt kahdessa kuukaudessa ja 8 tapaamisen aikana olisi pitänyt jo edetä edes suuteluun jos pitää toista puoleensavetävänä. Mies ehkä ei pidä sinua parisuhdemielessä kiinnostavana, mutta kaveriasteella haluaa kuitenkin tapailla ehkä yksinäisyyttään?

Ihan hyvä että olet siirtynyt seuraavaan, oikeasti aika ilkeää siltä alkuperäiseltä mieheltä roikottaa sinua tuolla lailla löyhässä hirressä ''katsellaan''-kommenteillaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse juuri mietin parhaillaan mitä tekisin tapailumiehen kanssa. Ollaan 40+ v ja tapailtu kerran viikossa kahden kuukauden ajan. Hän on oikeasti mukava ja fiksu.

Ei mitään läheisyyttä toistaiseksi, ei edes suutelua tai käsi kädessä kulkemista. En nyt heti halua intiimiä tuntemattomien kanssa mutta kaksi kuukautta. Kyllä nyt jo voisin jotain. Olen kysynyt mitä mies ajattelee tapailustamme ja onko tästä muuhunkin kuin kaveruuteen hänen mielestään. Ei vastaa mitään suoraa vaan kiertelee ja sanoo että katsellaan. Hän itse kuitenkin pyytää minua treffeille ja ehdottelee tekemistä.

Mielipiteitä? 

En roiku epätoivoisesti, nyt aloitin tapailemaan toistakin miestä joten katsotaan tämäkin kortti. En ole tuolle toiselle sanonut tästä uudesta mitään. Miksi sanoisinkaan kun ei me mielestäni seurustella.

Kyllä nyt kahdessa kuukaudessa ja 8 tapaamisen a

Tarinasta tuli mieleen yksi mies, jonka kanssa yritin seurustella. Mies oli aika aloitteeton minkäänlaisen läheisyyden suhteen, koska oli vain hirmuisen ujo, ja myös saanut siipeensä pahasti aiemmin. Ei siitä mitään tullut, aika nopeasti kuoli fiilis omalta puoleltani.

8 kk seurustelun jälkeen suhde loppui kuin itsestään monestakin syystä. Ei kuitenkaan vähiten siitä, että minulla lopahti mielenkiinto keski-iällä mieheen, jonka kanssa tunsin olevani henkisesti huomattavasti vahvempi, -vakaampi, rationaalisempi ja aikuisempi kuin hän. Hänellä oli haastava elämäntilanne takana repivän avioeron takia, hän oli myös usein kauhea hössöttäjä, heti jos jotain epämiellyttävää ilmeni, hän alkoi höyryämään ees taas, yli huolehtimaan jne. Hän oli kai oikein klassinen aikuislapsi, hyvin heikkoitsetuntoinen, itsekeskeinen ja ehkä elämäntilanteestaan johtuen hyvin katkera joka asiasta valittaja ja sovinistisia piirteitä omaava. En voi olla miehen kanssa jota minun pitää paapoa, pönkittää, tukea, olla vain laastarina ja hänen omanarvon tunnon kohottajana. Ihan hauskaa seuraa hän oli aikansa, mutta valitettavasti ei sovi kumppaniksi minulle.

Vierailija kirjoitti:

Aamulla heräsin ennen aikojaan ja yöunet jäi johonkin 6 tuntiin. Hellalla lämmitin puuroa ja samalla lämmitin leivinuunia. Kävin kävelyllä, katsellut ampumahiihtoa ja salibandya. Ruoaksi laitoin kanaa ja keitettyjä porkkanoita ja perunoita. Kävin saunassa vajaa pari tuntia sitten, söin äsken ja katselen telkkaria.

Elämä on hyvin yksinäistä ja mm. yksinäisyys tehnyt mielenterveydelle pahaa jälkeä.

Niin on tehnyt mullekin ja nykyään on sellainen aivansama ja evvk-fiilis oikeastaan ihan kaikkeen ellei sitten herää jompikumpi jäljellä olevista tunteista eli raivo tai suru. Aiemmin sitä vielä osasi osin nauttiakin yksinäisyydestä tai ehkä pikemminkin yksinolosta ihan toisella tapaa, koska silloin ei kaverittomuudesta huolimatta jotenkin osannut ajatella / mieltää itseään yksinäiseksi. Eikä tätä varsinkaan osannut kuvitellakaan näin pysyväksi olotilaksi vaan piti ihan päivänselvänä asiana, että näin seurallinen ja perhekeskeinen ei tietenkään jäisi yksinäiseksi ja perheettömäksi ikisinkuksi. Ei tätä vaihtoehtoa edes ajatellut kuin korkeintaan jonkun ohikiitävän hetken koska tämä vaikutti niin absurdilta.

Joka päivä sitä on kuitenkin edelleen ihan tavallisen aktiivinen vaikka nukkuminen on itsellänikin mennyt huonoksi. Nousen silti joka päivä samaan aikaan, teen normaalit aamuaskareet, käyn kaupassa ja lenkillä, haen töitä, teen kotihommia jne, mutta päivät ei eroa millään tavalla toisistaan ja viikot menee hurjaa vauhtia eikä millään mitä teen tunnu olevan kuitenkaan mitään väliä. Joskus käy mielessä, että mitäs jos vaan enää tekisikään yhtään mitään. Ei tämä enää pahemmaksikaan voi mennä, kai.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aamulla heräsin ennen aikojaan ja yöunet jäi johonkin 6 tuntiin. Hellalla lämmitin puuroa ja samalla lämmitin leivinuunia. Kävin kävelyllä, katsellut ampumahiihtoa ja salibandya. Ruoaksi laitoin kanaa ja keitettyjä porkkanoita ja perunoita. Kävin saunassa vajaa pari tuntia sitten, söin äsken ja katselen telkkaria.

Elämä on hyvin yksinäistä ja mm. yksinäisyys tehnyt mielenterveydelle pahaa jälkeä.

Niin on tehnyt mullekin ja nykyään on sellainen aivansama ja evvk-fiilis oikeastaan ihan kaikkeen ellei sitten herää jompikumpi jäljellä olevista tunteista eli raivo tai suru. Aiemmin sitä vielä osasi osin nauttiakin yksinäisyydestä tai ehkä pikemminkin yksinolosta ihan toisella tapaa, koska silloin ei kaverittomuudesta huolimatta jotenkin osannut ajatella / mieltää itseään yksinäiseksi. Eikä tätä varsinkaan osannut kuvitellakaan näin pysyväksi olotilaksi vaan piti

Kannattaa ostaa äly kello tai sormus ja seurata omaa unitietoa jos on ongelmaa siten voi vaikuttaa hyvillä valinnoilla unen laatua parantavasti.

Vierailija kirjoitti:

8 kk seurustelun jälkeen suhde loppui kuin itsestään monestakin syystä. Ei kuitenkaan vähiten siitä, että minulla lopahti mielenkiinto keski-iällä mieheen, jonka kanssa tunsin olevani henkisesti huomattavasti vahvempi, -vakaampi, rationaalisempi ja aikuisempi kuin hän. Hänellä oli haastava elämäntilanne takana repivän avioeron takia, hän oli myös usein kauhea hössöttäjä, heti jos jotain epämiellyttävää ilmeni, hän alkoi höyryämään ees taas, yli huolehtimaan jne. Hän oli kai oikein klassinen aikuislapsi, hyvin heikkoitsetuntoinen, itsekeskeinen ja ehkä elämäntilanteestaan johtuen hyvin katkera joka asiasta valittaja ja sovinistisia piirteitä omaava. En voi olla miehen kanssa jota minun pitää paapoa, pönkittää, tukea, olla vain laastarina ja hänen omanarvon tunnon kohottajana. Ihan hauskaa seuraa hän oli aikansa, mutta valitettavasti ei sovi kumppaniksi minulle.

Mulla ollut ihan samanlainen seurustelusuhde joitakin vuosia sitten. Ja olimme siis jo reippaasti lähempänä viittäkymmentä. Noiden piirteiden lisäksi aikuinen mies oli kuin pikkupojat "tissi-pimppi" vitsiensä kanssa. Joka paikkaan koitti heittää jotain typerää läppää ja olla muka hauska. Hän kai jotenkin heikkoitsetuntoisena ajatteli että minä viihdyn hänen kanssaan paremmin jos hän hauskuuttaa minua vähän väliä jollain höpö höpö jutulla ja lapsellisilla "unnuka unnuka lae lae lai" maneerien toistamisella. Hänellä oli myös outo tapa väännellä sanomisiani, siis leikkisästi muka hauskuuttaen minua. Hän siis kommunikoi minun kanssa kuten tekee murkkuikäisten lastensa kanssa, hän ei vaan tajunnut etten koskaan nauranut näille hänen jutuilleen, tai ehkä hymähdin vaan ironisesti päätäni pyörittäen (ajattelin että "idioo...ti). 

Tämän miehen kohdalla vaan totesin, että OMA MOKA - jos alat olemaan junttiduunarin kanssa niin saat junttiduunarin.

Tapasin aikoinaan (++40v) ihan mukavan näköisen miehen joka oli juuri eronnut. Tiesin ettei se ole hyvä lähtökohta, mutta päätin kuitenkin jatkaa koska tultiin heti hyvin juttuun ja ihastuin hänen miehekkääseen ääneen, pikään hyvin säilyneeseen, kookkaaseen olemukseen. 

Ymmärrettävästikin hänen elämä oli aika palasina ja ihan perusasiat (jotka aikuisten elämässä luo turvallisuutta) oli menneet uusiksi ja uuden elämän rakentaminen oli vielä ihan vaiheessa. Hän oli hyvin heikkoitsetuntoinen, esitti ja puhui yhtä - todellisuus oli jotain muuta. Kuitenkin jotenkin uhmakas ja vaativa, arvosteli ja vähätteli hyvin herkästi muita, vaikka itse oli lähinnä reppana henkisesti ja taloudellisesti.

Vaikka hän itse oli kaikkea muuta kuin edes normaali aikuinen, siis kaukana lähellekään täydellista (jota en edes odota kenenkään olevan), hän eli elämänsä pohjamudissa mut siitä huolimatta kukkoili, pöyhkeili, vaati (oletti) kumppanin olevan täydellinen. Hän ei hyväksynyt /ymmärtänyt muiden puutteita ja epätäydellisyyttä ollenkaan. Kuka tahansa ofottaa että kun itse on kaukana täydellisestä niin olisi edes jotain empatiaa ja ymmärrystä muiden epätäydellisyyksille ja heikkouksille. 

Hän oletti saavansa kaikenlaisia palveluksia, jopa ehä taloudellista hyötyä, hän huomautteli minua millon mistäkin ihan todella pikkujutuista kykenemättä itse edes normaaliin aikuisten elämään. Hän oli oikein klassinen "muiden neuvoja" tyyppi, joka on hemmetin ärsyttävä piirre.

Hän oli (sorry) todella huono sängyssä mikrokikkelinsä kanssa, en saanut häneltä yhtään mitään, sielläkin hän odotti vain palveluksia itselleen. Olisin odottanut seksuaalisesti melko aktiivisena naisena ihan jotain muuta. Muutamien ensimmäisten kertojen jälkeen tajusin ettei tästäkään taida tulla tämän kummempaa. Tilanne oli aina ohi n 1/2 minuutissa joka vei minultakin kokonaan halut olla vain hänen tarpeidensa tyydyttäjä. Nauti siinä sitten. Kun erosimme, hän moitti minua ettei seksuaalisuutemme satu yksiin. No ei satu ei! Vältin hädin tuskin  naurunpyrskähdyksen puremalla huuleeni koska en halunnut loukata sitä reppanaa enää, hän oli jo ihan tarpeeksi heikkoitsetuntoinen muutenkin. 

Tähän kaikkeen hänen puolelta tuli lisäksi jotain raamattuhöpinöitä. Sillon päätin että nyt ei taida olla enää jatkumoo tämän mt ongelmaisen kanssa ja päätimme onneksi yhteistuumin lopettaa suhteen... tai suhde oikeastaan vaan jäi ajanpuutteenkin vuoksi, hyvä niin. 

Miten tästä keskustelusta yhtäkkiä tuli parisuhde- ja seksiongelmien kuvailuketju?

Vierailija kirjoitti:

Miten tästä keskustelusta yhtäkkiä tuli parisuhde- ja seksiongelmien kuvailuketju?

Ilmeisesti kirjoittajat ovat niitä edellisillä sivuilla normaaleiksi julistautuneita ihmisiä.

Minäkin 20 vuotiaana tapasin miehen ja syntyi poika, nuorena sinisilmäisenä rakastuneena pilasin elämäni. Vihaan tätä miestä nykypäivänä, en mahda mitään että ajatukset pyörii yli 30 vuoden takaisissa asioissa. Johtuu varmaan tästä yksinäisyydestä, ja tämä johtunee tästä ihmisestä. Voi kun sais mielenrauhan.

Vierailija kirjoitti:

Aika erilaista on ihmisten elämä, vaikka olisi yksinäinen= joku jossain maalla, ehkä pohjoisessa, lämmittelee leiviniuunia ja tekee ulkotöitä. Mä olen ikäni asunut helsingissä, n. 4km rautatieasemalta. Ihan erilaista elämä täällä, ei ole pihatöitä eikä leivinuunia. En kyllä kaipaa pohjoiseen, suomi on muutenkin niin pohjolassa. Voisin muuttaa espanjaan. 

Oulu on pohjoisin psikka missä olen käynyt. Eihän siellä kasva enää koivutkaan! Miten te kestätte yksinäiset siellä? Yksin jossain maatalossa? Ehkä, ja varmaan tää on luonnekysymys.

Ymmärrän sua. Mun koti on ison kaupungin hiljaisessa lähiössä, mutta asuin viime kesänä kuukauden ajan väliaikaisesti ihan kaupungin keskustassa. Oli ihanaa! Heti kun astuin rapun ovesta ulos, kaikkialla oli elämää! Lähdin usein illalla kävelylle katsomaan ihmisiä. Mun pitäis varmaan muuttaa keskustaan, tuntisin ehkä oloni vähemmän yksinäiseksi.  

Vierailija kirjoitti:

Tämä yksinäisyys on alkanut kääntymään masennuksen puolelle, en edes naamaa viitsinyt enää pestä, eilisiä meikkejä korjailin jos nyt satun kauppaan lähtee. Mietin joisiko jägeriä, antaidko se jotain virtaa minulle, yksin juominrnkin on masentavaa mutta ei ole ketään kaveriakaan.

Olen miettinyt samaa. Pitäiskö alkaa helpottamaan tätä yksinäisyyttä ja ahdistusta alkoholilla? Pienellä kevyellä tissuttelulla. Oon jo 55v eli ei niin haittais vaikka hitaasti alkoholisoituisinkin. Mutta vielä en oo ruvennut, koska se pelottaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika erilaista on ihmisten elämä, vaikka olisi yksinäinen= joku jossain maalla, ehkä pohjoisessa, lämmittelee leiviniuunia ja tekee ulkotöitä. Mä olen ikäni asunut helsingissä, n. 4km rautatieasemalta. Ihan erilaista elämä täällä, ei ole pihatöitä eikä leivinuunia. En kyllä kaipaa pohjoiseen, suomi on muutenkin niin pohjolassa. Voisin muuttaa espanjaan. 

Oulu on pohjoisin psikka missä olen käynyt. Eihän siellä kasva enää koivutkaan! Miten te kestätte yksinäiset siellä? Yksin jossain maatalossa? Ehkä, ja varmaan tää on luonnekysymys.

Ymmärrän sua. Mun koti on ison kaupungin hiljaisessa lähiössä, mutta asuin viime kesänä kuukauden ajan väliaikaisesti ihan kaupungin keskustassa. Oli ihanaa! Heti kun astuin rapun ovesta ulos, kaikkialla oli elämää! Lähdin usein illalla kävelylle katsomaan ihmisiä. Mun pitäis varmaan muuttaa keskustaan, tuntisin ehkä

Asuin vuoden pikkupaikkakunnalla. Olin kuolla yksinäisyyteen. Missään ei ollut ketään. Palasin takaisin Helsinkiin, menee paljon paremmin. Joka päivä tulee jutusteltua ainakin jonkun kanssa, ja aina on paikkoja, joihin voi mennä yksinkin.