Oletko jättänyt jonkun joka yhä rakasti sinua?

Erosin koska aloin pelkäämään määräilevää,  manipuloivaa ja omistushaluista miestäni. Pelko tappoi omalta puoleltani rakkauden.

Mies ei tietenkään ymmärtänyt eikä hyväksynyt erohaluani. Vuorotellen on manipulointi ja rakkauspommitus jatkunut, lähentelee vainoa.

Eli ei, en tunne syyllisyyttä vaan mietin milloin otan yhteyttä poliisiin.

Kyllä olen jättänyt. En tuntenut syyllisyyttä, koska olin ollut suhteessa jo pitkään vain sen takia, että hän rakasti. Haaleaa maitoa, niin sitä suhdetta voi kuvailla. Minun puoleltani rakkaus ei koskaan syttynyt. Seurusteltiin, asuttiin eri kaupungeissa. Kun tuli perjantai ja hän tuli kylään, muistan erään kerran rautatieasemalla. Juna oli myöhässä. Juttelin siinä parin samanikäisen miehen kanssa, jotka olivat lähdössä siihen junaan, siis jatkamaan matkaa. Taisin silloin tajuta, että minulla oli hauskempaa niiden tuntemattomien seurassa kuin sen ihmisen, jota minun olisi pitänyt kaivata. Ja jos jotkut odottavat, että pääsevät vaikka pienelle lomalle yhdessä kumppanin kanssa, niin minua ne ahdisti. Hänellä oli omat tavat. Esimerkiksi se, että heti kun päästään hotelliin, hän otti housut pois ja kalsarit jalassa sängylle ja tutkimaan, mitä kanavia on tv:ssä. Jopa Tukholmassa. Siellä on muutakin tekemistä kuin maata sängyllä kalsarit jalassa katsomassa tv-kanavat läpi ja odottaa että lähtee päivälliselle. Kaksi erilaista ihmistä, toinen haluaa nähdä lomallaan nähtävyyksiä, käydä museossa tai kaupoissa tai puistoissa ja toista kiinnostaa lähinnä syöminen ja hotellihuoneessa pönöttäminen. Kun suhde päättyi, sovittiin, että pysytään ystävinä. Eipä oikeastaan olla pysytty. Ei meillä ole mitään järkevää keskusteltavaa. Joskus pari kertaa vuodessa muutama viesti. Minä lähinnä kysyn, miten perhe voi (hän on naimisissa ja 2 lasta) ja hän kysyy minulta samat tai toivottaa hyvää syntymäpäivää.

Sellaista ei ole ollut. Tuskin olisin jättänyt.

Olen eronnut miehestä joka rakasti minua ja jota rakastin. Oli vaikea ero mutta pakkotilanne. Mua kohdeltiin huonosti ja olisi ollut toksista jatkaa.

Olen myös jättänyt miehen jota rakastin ja joka rakasti minua, mutta ei vain ollut se oikea. Suhde ei toiminut ja jokin puuttui.

Olen myös jättänyt miehen joka pakkomielteisesti rakasti minua. En tiedä oliko se oikeasti rakkautta vai joku muu fiksaatio. Epävakaa tyyppi. 

Keskimmäinen oli ainoa josta koin syyllisyyttä. Meni ajan kanssa ohi. Molemmille se oli kuitenkin parempi ratkaisu ja molemmat löysivät lopulta paljon sopivamman puolison. 

Tavallaan. Muutin pois kotoa ja jätin rakkaan koiran sinne.

Vierailija kirjoitti:

Olen. Kylmä tosiasia on, ettei jättäjä tunne välttämättä syyllisyyttä tai edes ajattele jätettyä. Vaikka olisi empaattinen. Oma elämä ja ajatukset valtaavat pikkuhiljaa sen tilan, jonka ennen vei rakastettu.

Olen jättänyt aina hyvästä syystä, en vain tunteiden päättymisen takia. Olen myös jättänyt, vaikka itse yhä rakastin. Todella hyvästä syystä.

Mistä syystä?

Tavallaan nuorena kyllä tapahtui noin. Syynä oli se, että hänellä oli suhde toiseen. Hän rakasti minua, minä häntä. Hän vaan oli liian perso naisille. Pettämisen olin antanut anteeksi jo pari vuotta aiemmin, ja sitten kun jäi taas uudesta suhteesta kiinni, päätin, että riittää. Nyt 25 vuotta myöhemmin hän on polyamorinen ja monen naisen kanssa suhteissa. Asuu kai kahden kanssa ja lisäksi ainakin viimeksi kun juteltiin puhelimessa, oli kolmas nainen, tyttöystävä. Rn ymmärrä miten jaksaa sitä menoa. Niillä molemmilla naisilla, jotka asuu hänen kanssa, on lapsia. On heillä iso perhe. Minulla pieni, yksi mies ja yksi lapsi.

Up

Kuinka paljon jätetylle pitää antaa selityksiä? 

En usko että kukaan on koskaan todella rakastanut minua - on tosin voinut _kuvitella_ rakastavansa. So no.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka paljon jätetylle pitää antaa selityksiä? 

Loputtomasti tietenkin.

On monenlaisia tapoja rakastaa ja vaikka toisen tarkoitus olisi hyvä ja rakkaudellinen, sen osoittamisen keinot voivat olla toiselle väärät.

Olen kaksi kertaa jättänyt jonkun joka vielä rakasti minua ja jota minäkin rakastin. Minun suurin oppi näistä parisuhteista oli että pelkkä rakkaus ei riitä, vaan toimivaan parisuhteeseen tarvitaan niin paljon muutakin. Ensimmäisellä kerralla syynä oli se että meidän tulevaisuuden haaveet ja suunnitelmat eivät osuneet ollenkaan yksiin. Toisella kerralla syynä oli se että parisuhde ei tehnyt hyvää meille kummallekaan. Me olimme molemmat sillä tavalla rikki ettemme vain sopineet yhteen. Näiden suhteiden jälkeen tapasin nykyisen mieheni ja olemme edelleen onnellisia 20-vuoden jälkeen. 

Suhteiden päättäminen ei ollut helppoa ja se satutti meitä molempia. Minullakin meni aikaa ennen kuin pääsin suhteista yli. Noissa tilanteissa kantava voima oli se että tiesin tekeväni oikean päätöksen. 

Mitäpä sitä kärsimään

Useamman kerran. En itse välitä tai rakasta niin miksi välittäisin miltä jostain toisesta tuntuu.

Oli pitkän harkinnan tuloksena tehty päätös, joten ei ollut syyllisyyden tunnetta.

Syyllisyyden tunteita tuli myöhemmin siitä, että eksäni ei koskaan tuntenut minua kunnolla. Kuvitteli, että päätökseni on peruttavissa, vaikka päätöksissäni pysyminen on persoonani ydintä.

Olen, das habe ich gemacht.

Vuosien myötä suhde muuttui. Mies alkoi määräillä , arvostella minua ja sukua, ei kuunnellut, käski olla hiljaa, jos olin hiljaa syytti mykkäkoulusta, odotti että minä pidän huolen kodin ja mökin siivoamisesta ym. Vuosia mietin eroa. Muutuin surulliseksi, vetäydyin omiin oloihin lukemiseen ym. Kunnes eräänä päivänä taas arvosteli minua  siivotessani hänen sotkujaan. Minä suorastaan RÄJÄHDIN.Huusin ja annoin tulla kaiken kiukun ja raivon. Ja läksin suhteesta. Ei syyllisyyttä.

Pahalta ja vaikealta se tuntui, mutta kuitenkin oikein molempia kohtaa, kun en rakastanut toista, olisi se ollut mielestäni väärin molempia kohtaan, näin terapoin itseni. 

Jätin henkilön, joka väitti kovasti minua rakastavansa, mutta aika usein käytös kertoi muuta. Suutuspäissään saattoi sanoa mitä sattuu ja halveksi minua sekä sanoilla että käytöksellään. Sitten taas oltiin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eropäätös tuli vuosien pahan olon jälkeen lopulta, ja mies ei voinut käsittää sitä. Väitti, että haluan vain panna muita tai jotakin muuta yhtä alhaista. Suhteen aikana kaikki keskustelut hänen käytöksestään päättyivät siihen, että jos ei kelpaa, suhteesta voi myös aina lähteä. Yllättyi, kun niin lopulta tapahtui ja uhriutui huolella kaikille yhteisille ystäville ja tutuille.