Lue keskustelun säännöt.
Alzheimerin tauti ja luopumisen haikeus
03.09.2025 |
Hei!
Läheiseni on jo iäkäs ja Alzheimerin tauti edennyt ilmeisesti vaikeaan vaiheeseen. Jo muutamassa kuukaudessa on alkanut selvästi kunto mennä alaspäin. Hän ei enää tunnista minua, vaan luulee minua erääksi toiseksi henkilöksi. Ei tiedä vuodenaikoja, nytkin on talvi. Viime vierailun jälkeen tuntui jotenkin todella vaikealta. Kaikki yhteiset muistot on kadonnut läheisen mielestä. Hän puhuu vuosikymmeniä taaksepäin, eikä muista miestään, lapsiaan, eikä lapsenlapsiaan. Kommunikointi myös mennyt vaikeammaksi. Onko täällä muita, jonka läheinen sairastanut Alzheimeria?
Kommentit (163)
Isälläni oli Alzheimer. Hän ihme kyllä muisti meidät läheiset loppuun saakka mutta muistisairaus näkyi siinä että hän alkoi ikään kuin elämään menneessä, siis kun joutui hoitolaitokseen niin hän ei muistanut enää missä asui mutta luuli asuvansa vanhassa lapsuuden kodissaan ja kyseli milloin pääsee kotiin. Isäni saattoi vielä kotona asuessaan illalla myöhään lähteä polkupyörällä kohti lapsuudenkotiaan.Siksi monesti kun uutisissa on juttuja kadonneista muistisairaista niin heitä kannattaa alkaa aina ensin etsiä sieltä mistä ovat kotoisin tai lapsuudenkodista. Isäni oli fyysisesti muuten todella hyvässä kunnossa siihen asti kunnen joutui hoitolaitokseen ja siellä meni nopeasti huonoon kuntoon pienessä huoneessa kun tilaa liikkua ei ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äidin sairastuminen oli rankkaa, sillä olimme hyvin läheisiä.
Siinä olisi ollut tarpeeksi, ettei hän enää tuntenut, mutta hän muuttui vihamieliseksi.
Olin hänelle joku vieras rosvo, joka tuli asuntoon häiriköimään.
Hän tuntui tunnistavan vasta kuolinvuoteellaan, monen monen vuoden jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Nyt on syksy.
Ai. Sulla ei vielä paha muistisairaus, luetun ymmärtäminen vaan tähmii. Kyse oli tuosta muistisairaasta joka elää nyt talvea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten kauan tällainen loppuvaihe voi kestää, jossa ihminen makaa vain suurimmalta osaltaan sängyssä toisten syötettävänä? :(
Onko mitään mahdollisuutta saada vierailuista mukavampia?Me kävimme usein äidin kanssa pyörätuolilla ajelulla puistossa ja ostimme lähikaupasta jäätelöt - tietysti iso pino paperipyyhkeitä mukana. Välillä katselimme eläinohjelmia tms telkkarista ja heitimme hölmöjä kommentteja. Joskus vierailu kului äitiä syöttäessä. Näytin usein puhelimesta kuvia lapsista ja lastenlapsista. Luulen että tällaiset pienet ilot riittävät, kun voimat ovat jo hiipuneet.
Oma läheiseni on miltei vain vuoteessa. Kysyin kerran onko hän vain vuoteessa, sain vastauksen, että hän syö paremmin vuoteessa ja olisi virkeämpi siellä kuin pyörätuolissa ollessaan.
Valokuvien katselu on tuonut iloa selvästi hänelle. Ajan ja paikan taju on täysin mennyt. Välillä sitä on itsekin vähän hölmistyneenä, kun ei oikein tiedä missä muistoissa toinen on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No olkaa iloisia jos kyseessä on jo n. 80 v. Omassa suvussa valitettavasti alkaa oireilu jo 60-70 v. Jopa alle. Et jees.
Iloisia?!?
Kyllä! Iloisia! Kaikkien elämä päättyy joskus, tavalla tai toisella ja sukupuolesta riippuen 80 v alkaa olla jo elinajanodotetta vastaava ikä, joten hienoa, että sinne on päästy.
Mitä tulee muistisairauteen, en enää pelkää sitä kun mietin mitkä ne muut vaihtoehdot voisivat olla. Toki kaikki meistä varmaan valitsisi mieluiten saappaat jalassa -mallin sitten joskus.
Mutta harvalla on se onni. Valtaosa meistä jotain sairastaa kuitenkin.
Tavallaan tuossa muistisairaudessa voi parhaassa tapauksessa olla paljon armollisuutta. Ihminen elää uudestaan niitä onnen hetkiä myös omassa maailmassaan. Parhaassa tapauksessa. Kuten tuo yksi kertoi että äitinsä kuvittelee oman isänsä olevan elossa ja suunnittelee menevänsä tapaamaan häntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini oli vihanneksena viimeiset kahdeksan vuotta. Viimeisinä vuosina en edes käynyt katsomassa.
"Ois eutanasian aika. Äitisi kärsii ja käytös on seurausta siitä"
Ei kärsi. Se tuossa sairaudessa on ollut yllättävintä, että sairastuneelle itselleen se ei näytä juuri aiheuttavan kärsimystä. Paitsi ehkä tilapäisesti silloin jos juuri on jokin vainoharha päällä, mutta ei se silloinkaan eutanasiaa haluaisi, jos sitä kysyttäisiin. Hän on myös koko ikänsä ollut vahvasti eutanasiaa vastaan, koska on epäillyt että jos se sallitaan, sitä aletaan käyttää myös vastoin tahtoa tai puolivapaaehtoisesti (esim. painostaen vanhukset suostumaan, syyllistämällä aiheuttamistaan kuluista) säästötarkoituksessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Isälläni oli Alzheimer. Hän ihme kyllä muisti meidät läheiset loppuun saakka mutta muistisairaus näkyi siinä että hän alkoi ikään kuin elämään menneessä, siis kun joutui hoitolaitokseen niin hän ei muistanut enää missä asui mutta luuli asuvansa vanhassa lapsuuden kodissaan ja kyseli milloin pääsee kotiin. Isäni saattoi vielä kotona asuessaan illalla myöhään lähteä polkupyörällä kohti lapsuudenkotiaan.Siksi monesti kun uutisissa on juttuja kadonneista muistisairaista niin heitä kannattaa alkaa aina ensin etsiä sieltä mistä ovat kotoisin tai lapsuudenkodista. Isäni oli fyysisesti muuten todella hyvässä kunnossa siihen asti kunnen joutui hoitolaitokseen ja siellä meni nopeasti huonoon kuntoon pienessä huoneessa kun tilaa liikkua ei ollut.
Oma mummoni oli miltei tällainen. Jossain määrin tiesi keitä olemme, mutta eli silti monia vuosikymmeniä aiemmassa elämässä. Se oli välillä hyvin erikoista huomata itsekin, että ikään kuin jotkin asiat eivät enää yhdistyneet. Hän tiesi oman lapsensa eli isäni ja minut, mutta ei pystynyt ymmärtämään, että minä olen hänen poikansa lapsi. Oma mummoni oli paljon vuoteessa ja luuli usein olevansa täysin toisessa paikassa, kuin kyseisessä hoitokodissa. Hän usein kertoi tavallisia arjen asioita mitä hän olisi muka jo ehtinyt tekemään, vaikka oli vain vuoteessa.
Vierailija kirjoitti:
Ap luulee keksineensä pyörän uudestaan. Meillä kaikilla on muistisairaita lähisukulaisia. Jossain vaiheessa heidät on pakko panna laitoshoitoon, koska puoliso tai tytär ei jaksaa eikä osaa hoitaa kotona.
Krpäotsien kokoontumisajot taas menossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma mummoni sai Alzheimer diagnoosin n. 5 vuotta sitten, mutta tätä ennen muistioireita oli n. 3-4 vuotta. Pärjäsi kotona aika hyvin alkuun, mutta nyt viimeiset 3 vuotta asunut laitoksessa. Hänen kohtaloksi laitokseen joutumisessa ei ollut niinkään Alzheimer, vaan hän alkoi kaatuilla ja kunto meni siksi sellaiseksi, ettei enää kotona pärjännyt.
Nyt kuitenkin viimeisen vuoden aikana on tullut hurja muutos muistin kanssa. Se on jotenkin surullista ja usein lähden vierailulta pois itku silmässä. Koen kuitenkin, että niin kauan kun hän ilahtuu käynnistäni, minä käyn. Ei hän enää tiedä kuka oikeasti olen, mutta mitä sitten, jos se tekee toisen onnelliseksi.
Vierailija kirjoitti:
"Ois eutanasian aika. Äitisi kärsii ja käytös on seurausta siitä"
Ei kärsi. Se tuossa sairaudessa on ollut yllättävintä, että sairastuneelle itselleen se ei näytä juuri aiheuttavan kärsimystä. Paitsi ehkä tilapäisesti silloin jos juuri on jokin vainoharha päällä, mutta ei se silloinkaan eutanasiaa haluaisi, jos sitä kysyttäisiin. Hän on myös koko ikänsä ollut vahvasti eutanasiaa vastaan, koska on epäillyt että jos se sallitaan, sitä aletaan käyttää myös vastoin tahtoa tai puolivapaaehtoisesti (esim. painostaen vanhukset suostumaan, syyllistämällä aiheuttamistaan kuluista) säästötarkoituksessa.
Ja tämä juuri oli pointtini. Sairastunut ei välttämättä kärsi kovasti. Lähesillehän se on toki raskas taakka, mutta itse ajattelinkin varautua siihen hyvissä ajoin.
Ennen ajattelin, että muistisairaus on pahinta miten ihmisen elämä voi päättyä, mutta olen sitä mieltä että on varmasti paljon pahempiakin. Hitaasti luopumisessa ja omassa maailmassa on ehdottomasti omat puolensa.
Ei se 10 vuoden kuolemaan päättyvä syöpätaistelukaan herkkua ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on tapana viedä omalle mummolle hoitokotiin kahvia ja kakkua. Mummo on aina tykännyt kakuista ja leivonnaisista. Joka kerta mietin, että kykeneeköhän mummo vielä syömään kanssani. Nyt viimeksi kun kävin, ei enää kakun syöminen onnistunut. Olen kuitenkin tottunut jo siihen, että muisti on huono. Olen huomannut, että pienikin hetki vierellä riittää.
Vierailija kirjoitti:
Ap luulee keksineensä pyörän uudestaan. Meillä kaikilla on muistisairaita lähisukulaisia. Jossain vaiheessa heidät on pakko panna laitoshoitoon, koska puoliso tai tytär ei jaksaa eikä osaa hoitaa kotona.
OIkein sanoitit ääneen tämän tilanteen. Puoliso tai tytär. Pojat ovat harvemmin omaishoitajia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Ois eutanasian aika. Äitisi kärsii ja käytös on seurausta siitä"
Ei kärsi. Se tuossa sairaudessa on ollut yllättävintä, että sairastuneelle itselleen se ei näytä juuri aiheuttavan kärsimystä. Paitsi ehkä tilapäisesti silloin jos juuri on jokin vainoharha päällä, mutta ei se silloinkaan eutanasiaa haluaisi, jos sitä kysyttäisiin. Hän on myös koko ikänsä ollut vahvasti eutanasiaa vastaan, koska on epäillyt että jos se sallitaan, sitä aletaan käyttää myös vastoin tahtoa tai puolivapaaehtoisesti (esim. painostaen vanhukset suostumaan, syyllistämällä aiheuttamistaan kuluista) säästötarkoituksessa.
Ja tämä juuri oli pointtini. Sairastunut ei välttämättä kärsi kovasti. Lähesillehän se on toki raskas taakka, mutta itse ajattelinkin varautua siihen hyvissä ajoin.
Ennen ajattelin, että muistisairaus on pahinta miten ihmisen elämä
Minäkin olen tätä mieltä. Ennen ajattelin, että muistisairaus olisi kamalinta, mutta ei se olekaan. Paitsi tietysti läheisille se on myös rankkaa. Oma mummoni ainakin puhuu sellaisia asioita, että on luullut jo käyvänsä esim uimassa tai ongella, hiihtämässä eli normaaleja arkisia asioita mitä hän on joskus tehnyt. Oikeasti hän on täysin liikuntakyvytön ja vain sängyssä, mutta mielestäni on jotenkin positiivista, että hän luulee tekevänsä normaaleja vanhoja asioita, vaikka oikeasti makaa vain sängyssä laitoksessa ja katsoo ikkunasta ulos , jonka maisema on autotielle.
Onpa täällä aggressiivista porukkaa, kärsinevätköhän jo itse Alzheimerista? 🤨
Otan osaa, ap. Ei se helppoa ole kenellekään, ja jokaisen kokemus on yhtä raskas tajuta, että ei se rakas ihminen tule omasta harhamaailmastaan enää takaisin. Minulla ja miehelläni vanhemmat ovat jo kuolleet, mutta molemmilla meillä on kokemusta vanhempien muistisairaudesta ja vielä osittain yhtä aikaa. Se oli suuri lohtu, kun vertaistukea oli ihan vieressä. Kuolema korjasi pois fyysisten sairauksien takia niin anopin kuin minun isänikin ennen kuin jouduimme yrittämään kummallekaan hoitopaikan hakemista, mistä olen kiitollinen, vaikka ei se rakkaasta ihmisestä luopumista yhtään helpommaksi tehnytkään. Kaikki tunteet täytyy läpikäydä, mitä siinä ennen omaisen kuolemaa sitten on ollutkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Ois eutanasian aika. Äitisi kärsii ja käytös on seurausta siitä"
Ei kärsi. Se tuossa sairaudessa on ollut yllättävintä, että sairastuneelle itselleen se ei näytä juuri aiheuttavan kärsimystä. Paitsi ehkä tilapäisesti silloin jos juuri on jokin vainoharha päällä, mutta ei se silloinkaan eutanasiaa haluaisi, jos sitä kysyttäisiin. Hän on myös koko ikänsä ollut vahvasti eutanasiaa vastaan, koska on epäillyt että jos se sallitaan, sitä aletaan käyttää myös vastoin tahtoa tai puolivapaaehtoisesti (esim. painostaen vanhukset suostumaan, syyllistämällä aiheuttamistaan kuluista) säästötarkoituksessa.
Ja tämä juuri oli pointtini. Sairastunut ei välttämättä kärsi kovasti. Lähesillehän se on toki raskas taakka, mutta itse ajattelinkin varautua siihen hyvissä ajoin.
Ennen ajattelin,
Tämä! Me varmaan säälitään vierestä, koska tiedämme, ettei se ole totta. Me verrataan reaalimaailmaan kaikkea. Mutta heidän todellisuus on erilaista.
Tietysti muistisairaudet oireilee niin eri tavalla eri ihmisillä ja eri vaiheissa, mutta sama se on muissakin sairauksissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap luulee keksineensä pyörän uudestaan. Meillä kaikilla on muistisairaita lähisukulaisia. Jossain vaiheessa heidät on pakko panna laitoshoitoon, koska puoliso tai tytär ei jaksaa eikä osaa hoitaa kotona.
OIkein sanoitit ääneen tämän tilanteen. Puoliso tai tytär. Pojat ovat harvemmin omaishoitajia.
Ehkäpä tyttäret pidetty lähellä ja tytärten perheitä autettu, oltu läsnä ja hoidettu lapsenlapsia. Pojat perheineen jätetty omiin oloinsa ja pärjäämään. Sitähän täälläkin jatkuvasti saa lukea. Ihan suoraan moni tämän myöntää.
Vierailija kirjoitti:
Onpa täällä aggressiivista porukkaa, kärsinevätköhän jo itse Alzheimerista? 🤨
Otan osaa, ap. Ei se helppoa ole kenellekään, ja jokaisen kokemus on yhtä raskas tajuta, että ei se rakas ihminen tule omasta harhamaailmastaan enää takaisin. Minulla ja miehelläni vanhemmat ovat jo kuolleet, mutta molemmilla meillä on kokemusta vanhempien muistisairaudesta ja vielä osittain yhtä aikaa. Se oli suuri lohtu, kun vertaistukea oli ihan vieressä. Kuolema korjasi pois fyysisten sairauksien takia niin anopin kuin minun isänikin ennen kuin jouduimme yrittämään kummallekaan hoitopaikan hakemista, mistä olen kiitollinen, vaikka ei se rakkaasta ihmisestä luopumista yhtään helpommaksi tehnytkään. Kaikki tunteet täytyy läpikäydä, mitä siinä ennen omaisen kuolemaa sitten on ollutkaan.
Missä sä näet aggressiivista porukkaa? 😄
Laitapa kommenttien numerot.
Minä näen vaan ihan normaalia, hyvää, keskustelua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onpa täällä aggressiivista porukkaa, kärsinevätköhän jo itse Alzheimerista? 🤨
Otan osaa, ap. Ei se helppoa ole kenellekään, ja jokaisen kokemus on yhtä raskas tajuta, että ei se rakas ihminen tule omasta harhamaailmastaan enää takaisin. Minulla ja miehelläni vanhemmat ovat jo kuolleet, mutta molemmilla meillä on kokemusta vanhempien muistisairaudesta ja vielä osittain yhtä aikaa. Se oli suuri lohtu, kun vertaistukea oli ihan vieressä. Kuolema korjasi pois fyysisten sairauksien takia niin anopin kuin minun isänikin ennen kuin jouduimme yrittämään kummallekaan hoitopaikan hakemista, mistä olen kiitollinen, vaikka ei se rakkaasta ihmisestä luopumista yhtään helpommaksi tehnytkään. Kaikki tunteet täytyy läpikäydä, mitä siinä ennen omaisen kuolemaa sitten on ollutkaan.
Missä sä näet aggressiivista porukkaa? 😄
Laitapa kommenttie
Ensimmäisellä sivulla niitä oli, ennen kuin aloin omaa kommenttiani kirjoittaa. Puhuttiin uhriutumisesta ja muusta. Joko ne on sieltä poistettu?
Me kävimme usein äidin kanssa pyörätuolilla ajelulla puistossa ja ostimme lähikaupasta jäätelöt - tietysti iso pino paperipyyhkeitä mukana. Välillä katselimme eläinohjelmia tms telkkarista ja heitimme hölmöjä kommentteja. Joskus vierailu kului äitiä syöttäessä. Näytin usein puhelimesta kuvia lapsista ja lastenlapsista. Luulen että tällaiset pienet ilot riittävät, kun voimat ovat jo hiipuneet.