Alzheimerin tauti ja luopumisen haikeus

Äidilläni on alzheimer. Hän sai diagnoosin 2 vuotta sitten. Ikää 80 vuotta.  Ei ollut yllätys, hän on alkoholisti. Olen meistä kolmesta lapsesta ainoa, joka hänen luonaan käy. Välillä se on raskasta, hän ei ollut läsnä minulle juuri koskaan, kun alkoholi kiinnosti enemmän. 

Hän ei selkeästi muista veljieni nimiä, vaan näyttää heitä valokuvasta. Nyt uutena on tullut se, että hänellä on alkanut tavaroita katoilemaan. Joku on käynyt ne ottamassa. Sitten on hyvin hämmästynyt, kun kadonnut seinäkello löytyykin hänen tv-tasoltaan, ei kuulemma itse ole sitä sinne laittanut. Saa nähdä, mitä tästä tulee. 

Alkujärkytyksen jälkeen asian on vain hyväksynyt ja mennään päivä kerrallaan. Kukaan ei tiedä, miten tämä etenee. Toivoisin tietysti, että hän saisi hoitopaikan ajallaan, sitten kun ei enää aidosti pärjää kotonaan. Toistaiseksi on riittänyt ateriapalvelu ja kotihoidon käynnit 2 x vkossa, sekä soittavat hänelle joka aamu ja ilta. Tuo soitto on ollut hyvä, joku aika sitten kaatui kotonaan ja sai sitten apua, kun ei vastannut siihen tablettiinsa. Itse asun 100 km päässä, joten hankalaahan tämä on. Näillä nyt mennään. 

Ei sitä pysty täysin ymmärtämään, jos ei joudu kokemaan asiaa läheisen Alzheimerin kautta. En minä haluaisi, että yli 90-vuotias mummoni joutuu makaamaan kaikki päivät sängyssä tietämättään missä hän oikeasti on. Koen kuitenkin, että minun täytyy käydä säännöllisesti hänen luonaan, vaikka minua hän sanoo aina eri henkilöksi. Mummu on opettanut minulle niin paljon elämästä ja ollut läsnä, että on minun vuoroni. Välillä autan häntä syöttämisessä hoivakodissa ja vien herkkuja , kukkia ja kahvia mukanani. Usein hänen jutuista jää kuitenkin hyvä mieli siksi, että hän luulee tekevänsä mukavia asioita. Mukavampia kuin hoivakodissa makaaminen. 

Silti pois lähtiessä on aina haikea ja ristiriitainen olo. Miksi mummon pitää joutua olemaan tuolla. Voisinpa mennä vielä oikeaan mummolaan, jossa mummo olisi minua vastassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpa täällä aggressiivista porukkaa, kärsinevätköhän jo itse Alzheimerista? 🤨

Otan osaa, ap. Ei se helppoa ole kenellekään, ja jokaisen kokemus on yhtä raskas tajuta, että ei se rakas ihminen tule omasta harhamaailmastaan enää takaisin. Minulla ja miehelläni vanhemmat ovat jo kuolleet, mutta molemmilla meillä on kokemusta vanhempien muistisairaudesta ja vielä osittain yhtä aikaa. Se oli suuri lohtu, kun vertaistukea oli ihan vieressä. Kuolema korjasi pois fyysisten sairauksien takia niin anopin kuin minun isänikin ennen kuin jouduimme yrittämään kummallekaan hoitopaikan hakemista, mistä olen kiitollinen, vaikka ei se rakkaasta ihmisestä luopumista yhtään helpommaksi tehnytkään. Kaikki tunteet täytyy läpikäydä, mitä siinä ennen omaisen kuolemaa sitten on ollutkaan. 

 

Missä sä näet aggres

😅

Osaako kukaan sanoa mikä taudin vaihe on menossa silloin, kun ihminen luulee olevansa yli 30 vuotta nuorempi mitä on, puhe alkaa olla epäselvää ja epäloogista ja läheiset unohtuu. Ihminen ei muista enää lapsiaan tai läheisiään. Ei muista, että aviomies on kuollut ja hänen kuvansa nähtyään kertoo, että tällainen ukko käy aina välillä hänen luonaan. Ajan taju ja paikantaju täysin hukassa. Onko tämä nyt se vaikea vaihe? 

Oma läheiseni on ilmeisesti viimeisessä vaiheessa sairauden kanssa ja ei ole helppoa seurata vierestä. En koskaan tiedä kun lähden pois hoivakodista, että näemmekö enää. 

Vierailija kirjoitti:

Osaako kukaan sanoa mikä taudin vaihe on menossa silloin, kun ihminen luulee olevansa yli 30 vuotta nuorempi mitä on, puhe alkaa olla epäselvää ja epäloogista ja läheiset unohtuu. Ihminen ei muista enää lapsiaan tai läheisiään. Ei muista, että aviomies on kuollut ja hänen kuvansa nähtyään kertoo, että tällainen ukko käy aina välillä hänen luonaan. Ajan taju ja paikantaju täysin hukassa. Onko tämä nyt se vaikea vaihe? 

Keskivaikeaa. Vaikeassa vaiheessa puhe vähäistä ja kävely loppuu. Loppuvaihe, ihan vaan vuoteessa makaa, ei puhu eikä vaikuta ymmärtävän mitään, vaipat, syötettävä ja nostettava vuoteesta ylös. 

Äitini ei ole koskaan ollut niin iloinen ja hyväntuulinen, kuin nyt muistisairaana. Teki työuransa vaativassa tehtävässä ja piti aina olla vakava ollakseen uskottava. Kotona sama vakavuus jatkui. Nyt nauraa aina iloisesti tavatessamme ja on aina kuulemma iloinen myös hoitajille. 

On sellaisessa vaiheessa, että ei ole enää sairaudentunnetta. Puhetta tulee vielä, mutta sekavaa. Selvästikin on kuitenkin elämänhalua!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaako kukaan sanoa mikä taudin vaihe on menossa silloin, kun ihminen luulee olevansa yli 30 vuotta nuorempi mitä on, puhe alkaa olla epäselvää ja epäloogista ja läheiset unohtuu. Ihminen ei muista enää lapsiaan tai läheisiään. Ei muista, että aviomies on kuollut ja hänen kuvansa nähtyään kertoo, että tällainen ukko käy aina välillä hänen luonaan. Ajan taju ja paikantaju täysin hukassa. Onko tämä nyt se vaikea vaihe? 

Keskivaikeaa. Vaikeassa vaiheessa puhe vähäistä ja kävely loppuu. Loppuvaihe, ihan vaan vuoteessa makaa, ei puhu eikä vaikuta ymmärtävän mitään, vaipat, syötettävä ja nostettava vuoteesta ylös. 

Sitten taitaa jo olla vaikea omalla läheisellä. Sängyssä vain ja vaipat jalassa ollut pari vuotta. Liikkua ei pysty enää

Kyllähän se vähän harmittaa, kun toinen ei enää muista minua tai yhteisiä muistojamme. Kuitenkin on ilo huomata, että oma mummo ei ole esim. Agressiivinen. Kertoo usein lähtevänsä kohta kotiin, mutta ei yritä karkailla tms. On herttainen. Joskus kyllä puhuu aviomiehestään (jo kuollut) hyvin erikoisia juttuja. Se on jotenkin erikoista, kun mummu puhuu kuin kuolleet henkilöt olisivat hengissä vielä. Kertoo olleensa äitinsä luona eikä muista, että he ovat jo poissa keskuudestamme 

Ei voi yhtään tietää, milloin se viimeinen vaihe vie mukanaan lopullisesti. Tiedän yhden meidän tuttavan, joka eli viimeistä vaihetta monta monta vuotta... Sängyssä täysin puhumatta ja tietämättä mistään mitään. Se oli varmasti raskasta heidän omaisille... 

Minun läheiseni on täysin sängyssä, vaipoissa. Ei liiku itsenäisesti. Tarvitsee apua siis kaikessa. Saattaa vielä välillä syödä itse, mutta usein hoitaja syöttää, koska ei muista keskittyä syömiseen. Läheiseni kanssa pystyy vähän juttelemaan, mutta puhe on mennyt nyt epäselväksi viime aikoina. En tiedä onko tämä loppua

Miten voi unohtaa läheisensä :( 

Kävin juuri viikonloppuna tapaamassa Alzheimer sukulaistani. Hän oli jossakin aivan eri maailmassa. Luuli odottavansa johonkin mökkiin muita vieraita. Minä olen hänen lapsenlapsensa, mutta hän ajatteli minun olevan joku toinen sukulainen vuosien takaa ja oli kovin kiinnostunut elämästäni. Oli vielä kaunis kesäpäivä ja hän kertoi käyneensä hiihtämässä. 

Vierailija kirjoitti:

Ap luulee keksineensä pyörän uudestaan. Meillä kaikilla on muistisairaita lähisukulaisia. Jossain vaiheessa heidät on pakko panna laitoshoitoon, koska puoliso tai tytär ei jaksaa eikä osaa hoitaa kotona.

Puoliso tai TYTÄR??????????

Vierailija kirjoitti:

Ei voi yhtään tietää, milloin se viimeinen vaihe vie mukanaan lopullisesti. Tiedän yhden meidän tuttavan, joka eli viimeistä vaihetta monta monta vuotta... Sängyssä täysin puhumatta ja tietämättä mistään mitään. Se oli varmasti raskasta heidän omaisille... 

Minun läheiseni on täysin sängyssä, vaipoissa. Ei liiku itsenäisesti. Tarvitsee apua siis kaikessa. Saattaa vielä välillä syödä itse, mutta usein hoitaja syöttää, koska ei muista keskittyä syömiseen. Läheiseni kanssa pystyy vähän juttelemaan, mutta puhe on mennyt nyt epäselväksi viime aikoina. En tiedä onko tämä loppua

 

Tuokin vaihe voi kestää vuosia. Tai viedä nopeasti. Ei voi tietää. 

Jokaisella taudin kesto on yksilöllistä 

Tärkeintä olisi, että loppuajan elämä olisi hyvää laitoshoidosta huolimatta

Tärkeää on käydä omaa läheistään tapaamassa. Edes joskus. Oma mummoni on laitoksessa ollut 3 vuotta ja se oli aika kova pudotus sieltä kotona asumisesta. Ei siellä muuta tekemistä ole, kuin katsoa telkkaria aamusta iltaan . 

Äidilläni on Alzheimerin lisäksi monia muita pitkäaikaissairauksia, mm. diabetes ja verenpainetauti. Toivon, että joku muu vie hänet lopulta, kuin Alzheimer. Juuri tuon pitkän viimeisen vaiheen pelossa. Käytännössä ihminen kuolee lopussa janoon, kun ei osaa/halua/muista enää nielaista. Hidas kuivuminen on varmasti kamalaa kokea ja seurata vierestä.

Tällaista kohtaloa en olisi omalle sukulaiselle halunnut

Vierailija kirjoitti:

Äidilläni on Alzheimerin lisäksi monia muita pitkäaikaissairauksia, mm. diabetes ja verenpainetauti. Toivon, että joku muu vie hänet lopulta, kuin Alzheimer. Juuri tuon pitkän viimeisen vaiheen pelossa. Käytännössä ihminen kuolee lopussa janoon, kun ei osaa/halua/muista enää nielaista. Hidas kuivuminen on varmasti kamalaa kokea ja seurata vierestä.

Keuhkokuume yleinen dementiapotilaiden kuolemissa, elimistö ei jaksa taistella, sydän pysähtyy... 

Tota janoon kuolemista en ehkä yleistäisi. Ihan loppuvaiheessakin voi vielä pystyä nielemään. Silloin neste voi kertyä kudoksiin turvotuksena eli elimistö ei enää toimi, ei ota vastaan ravintoa. Ei ole muistamisesta tai haluamisesta kiinni. 

Yleensä saattohoidossa ihminen ei kuole siksi että ei syö vaan ei syö koska kuolee.