Lue keskustelun säännöt.
Oliko muilla lapsuus jossa kaikki aikuiset olivat jotenkin vihamielisiä?
27.08.2025 |
Muistan pelänneeni tai inhonneeni lähestulkoon kaikkia aikuisia elämässäni lapsena. Nyt aikuisena ei tulisi mieleenkään käyttäytyä lapsia kohtaan samalla tavalla kuin omassa lapsuudessani käyttäydyttiin.
Vanhempani olivat sillä mentaliteetillä että lapset kyllä kasvattavat itsensä, ei väliä niiden menoista. Kaiken sai järkätä itse ja esimerkiksi läksyissä ei tullut mitään apua. Sukulaiset, kaverien vanhemmat olivat kaikki naljailevia ja haukkuivat milloin mistäkin. Ajattelin että olin vain outo ja kummallinen ja ansaitsin sen. Opettajat olivat arvaamattomia, esim. kerran tulin läpimärkänä kouluun kun olin liukastunut kevättalvella vesilätäkköön. Luokkamme opettaja sekosi ihan täysin, minä itkin. Pelkäsin ja välttelin myös yhtä ala-asteen miesopettajaa, joka heitti asiatonta kommenttia oppilaiden ulkonäöstä. Eräs punatukkainen tyttö luokaltamme oli tälle lempinimeltään palokärki.
Olen siis syntynyt 90-luvulla. Oliko minulla vain huonoa tuuria asuinpaikkakunnan ja sukulaisten suhteen?
Kommentit (80)
Selkaiset eväät saa sisäsiittoisten metsäläisten maasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samoja kokemuksia 80/90-luvulta. Vanhempien tappelu, huuto, raivo ja virheistä rankaisu. Mitään kasvatusta ei ollut. Opettajat ja muut oppilaat myös väkivaltaisia sadisteja.
Siis olin jo aikeissa kysyä vauvalta ihan samaa asiaa! Onkohan tämä telepatiaa? ;)
Ensinnäkin, mulla oli suht normaali ydinperhe eli äiti, isä, sisko sekä äidin puolelta mummu ja pappa. Isän sukulaisiakin oli, mutta etäisempiä. He muuten olivat kivoja. Olen syntynyt 80-luvulla.
Mä oon jopa miettiny onko mulla ollu liian hyvä lapsuus ku oon menny niin pilalle et musta tuntuu et mua inhottiin!
Mitään ei koskaan opetettu, ei kotitöitä, ei hygienian hoitoa, kaikki piti vaan mystisesti osata ja jos ei osannut niin oltiin kiukkuisia, motkotettiin. Koskaan ei tosin lyöty tms.
Olin pyöreä lapsi mutta ehei, kukaan ei ohjannut liikuntaharrastuksiin. Uskon syynä olleen se, että olisi pitänyt kuljettaa harjoituksiin yms. Jos mulla ois lapsia niin ruoasta tai herkuttelusta en tekis numeroa kuten mun porukat. Tekisin viis normaalia ateriaa päivässä ja kannustaisin kivoihin liikuntaharrastuksiin. Noudattakoot aikuisena mitä diettiä lystää, mut mä varmistaisin normaalin ruokasuhteen. Mulla ei sellaista ole, koska syömisistä huomauteltiin, jopa vainottiin ja jopa vieraiden kuullen paasattiin että "Tiina tykkää sipseistä ihan hirveästi, siis jos niitä jossain kylässä on". Kuka lapsi ei, jos kotona tarkkaillaan? Joskus tuntui että äiti katsoi herkkujen syömistä niin että hänellä oli inhon ilme kasvoillaan. Vähän niinku joku söis elävää sammakkoa.
Kaikki vanhemmuuden perusasiat hoidettiin, äiti soitti opettajalle kun mua kiusattiin, mutta ei sitä kiusaamista, joka siis jatkui koko yläasteen, kunnolla käsitelty. Ja vastustettiin kun menin lukioon toiselle paikkakunnalle.
Jos istuin tuolissa väärin, äiti pomppasi ylös ja sanoi et jutellaampa joskus toiste. Ihastuksiin suhtauduttiin kuin olisin myynyt itseäni torilla.
Mun vanhemmilla on nykyään lapsenlapsi ja tuntuu etteivät oikein pidä tästäkään. Ovat kyllä olleet hoitoapuna, mut joku outo suhtautuminen heillä tähänkin on.
-Terapian tarpeessako?
Vierailija kirjoitti:
Ihmisten ei pitäisi lisääntyä. Tämä ketju on siitä hyvä todiste. Järkyttävää käytöstä, täysin holtittomia vanhempia ja ammattilaisia, ja sitten näitä paskoja geenejä jatketaan maustettuna omalla epävapaalla ja sadistisella käytöksellä. Kaikkea sitä.
Vanhemmuus on muuttunut paljon ja siihen saa esim. tukea paljon enemmän kuin ennen. Tässä ketjussa puhutaan paljon 80-90-luvun lapsuudesta jolloin näistä asioista ei puhuttu, ongelmat usein lakaistiin maton alle ja ehkä sellainen vertaistuki loisti poissaolollaan. Myös sodan aikaiset traumat loistivat vielä tuon ajan kasvatuksessa. Ja kyllä moni ihminen osaa olla kaatamatta omaa traumaansa lastensa niskaan, tässäkin ketjussa moni tiedostanut asioita ja käsitellyt niitä. Oppinut olemaan ehkä itse parempi vanhempi.
Vierailija kirjoitti:
Onkohan sitten yleisempää maalla?
Olen syntynyt Helsingissä 70-luvulla ja kokemukseni ovat vain myönteisiä. Aikuiset olivat kivoja, niin kavereiden vanhemmat kuin opettajat.
Omat vanhemmat nyt tietysti.
Epäilen. Omat vanhempani ovat muuten Helsingissä syntyneet ja siellä kasvoin itsekin. Kyllä häiriintyneisyyttä ja mt-ongelmia on kaikkialla. T. 20
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen syntynyt 80-luvun alkupuolella ja olen adoptoitu. Muistan lapsuudestani kylmät, välinpitämättömät aikuiset ja heidän kommenttinsa sukuun kuulumattomuudesta yms. Jostain syystä myös myöhemmin sain useasti kuulla äitini (kyllä, adoptioäitini) alkoholismista jotenkin aina siihen tapaan, että vika olisi minun.
Muistan myös ystävällisiä aikuisia, mutta valitettavasti heitä oli vähän. Minua ei lapsena tai nuorena koskaan kannustettu, halattu, lohdutettu tai kuunneltu. Opin, että en ole millään mittapuulla tärkeä, mutta en ymmärtänyt, mitä tein väärin. Ajattelin siis, että minä nyt vain olen tällainen mitätön ihminen ja muut nyt vain ovat minua parempia.
Eniten ehkä se vaivaa, ettei lasten asioita käsitelty ja keskusteltu kunnolla läpi. Esim äiti oli sanonut jostain tekemästäni tai sanomastani isälle ja isä motkotti minulle. En edes tiennyt, mistä asiasta oli kyse, minut oli ymmärretty väärin ja isä ymmärtänyt väärin. Kunhan sain haukut.
Nykyään lastakin, toivottavasti ainakin, kuullaan, vaikka syy olisikin lapsen. Tykkäsin olla koulussa, koska siellä opettajat kävivät asiat läpi eivätkä huudelleet ihan summissa. Toki pari opettajaa oli, joista koin etteivät pitäneet minusta ihmisenä, ehkä olin oppinut jo kotona olemaan varpaillaan ja aistimaan tunnetiloja.
En tiedä oliko isä töistään väsynyt, mutta muistan hänen suosituimman lauseensa minulle olleen "Äläpä höpötä." Ok, ei kuulosta pahalta, mutta lasta ei mun mielestä kannattaisi aina vaientaa.
-Terapian tarpeessako?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mukavaa, tai no, ei niin mukavaa huomata että en ole ollut ainoa jonka lapsuudenkokemus on ollut tällainen. Mietin tätä koska nyt kun kavereilla ja läheisillä alkaa olla lapsia, olen havahtunut siihen että en voisi ikinä olla näille ilkeä samalla tavalla kuin minulle oltiin lapsena. Huomaan nyt oikeasti sen miten eri tavalla näitä kohdellaan. Muistan esimerkiksi kaverini isän pilkanneen ihan avoimesti uutta reppuani ja inttäneen että miksi siinä on hevonen, kun en edes ratsasta. Siis mitä, ei itselleni tulisi mieleenkään kohdella kaverien lapsia noin! Ap
Todellakin. Maaseudulla kasarilla hoiti koulukyytejä taksikuskit, joilla oli selkeästi sekä pershärö että alkoholiongelma. Alkuviikosta ei duuni oikein meinannut maistua, vaan kyydittäviin lapsiin purettiin omaa paskaa oloa miten milloinkin. Sekä omat että muiden vanhemmat olivat sekaisin kuin seinäkellot. Ammattilaisissa sitten ties mitä suharia; jossakin vaiheessa oli muotia adoptoita Aasiasta. Hommasta ei tullut hevon helvettiä, vaan se levisi käsiin kuin jokisen eväät. Jopa sossun omassa perhepiirissä viljeltiin rasistisia ilmaisuja lasta kohtaan, eikä kasvatuksesta tullut mitään kun ongelmia alkoi ilmetä. Ihan jäätävää aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mukavaa, tai no, ei niin mukavaa huomata että en ole ollut ainoa jonka lapsuudenkokemus on ollut tällainen. Mietin tätä koska nyt kun kavereilla ja läheisillä alkaa olla lapsia, olen havahtunut siihen että en voisi ikinä olla näille ilkeä samalla tavalla kuin minulle oltiin lapsena. Huomaan nyt oikeasti sen miten eri tavalla näitä kohdellaan. Muistan esimerkiksi kaverini isän pilkanneen ihan avoimesti uutta reppuani ja inttäneen että miksi siinä on hevonen, kun en edes ratsasta. Siis mitä, ei itselleni tulisi mieleenkään kohdella kaverien lapsia noin! Ap
Just näiden kokemuksien takia monella menee nykyään sitten toiseen ääripäähän ja ei esim. kyetä laittamaan omalle lapselle mitään rajoja. En siis tarkoita että juuri nuo sinun kaverisi/läheisesi olisivat tällaisia
Itä-Suomessa kasvoin minäkin 90-luvulla. Jopa opettajat kiusasivat oppilaita ja heittivät limaisia juttuja tytöille. Pelkäsin miehiä pitkään aikuisiälle asti. Isä joi ja oli arvaamaton, samoin sukulaismiehet. Etenkin enot ja sedät olivat pelottavia ja saattoivat suuttua yhtäkkisesti, pysyin heistä kaukana emmekä esim. puhuneet koskaan normaalisti. He eivät edes tervehtineet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen syntynyt 60 luvun alussa ja joo samanlaisia kokemuksia. Vanhemmat ihmiset olivat semmoisia pikkutärkeitä ja lapsia "kasvatettiin" koko ajan kieltämällä ja kurittamalla.
Mitään positiivista palautetta ei annettu ettei LAPSET LUULE ITSESTÄÄN LIIKOJA.
Minustakin kasvoi epävarma aikuinen. En luota että osaan mitään kunnolla, aina olisi parannettavaa eikä sekään riitä.
Vierailija kirjoitti:
Itä-Suomessa kasvoin minäkin 90-luvulla. Jopa opettajat kiusasivat oppilaita ja heittivät limaisia juttuja tytöille. Pelkäsin miehiä pitkään aikuisiälle asti. Isä joi ja oli arvaamaton, samoin sukulaismiehet. Etenkin enot ja sedät olivat pelottavia ja saattoivat suuttua yhtäkkisesti, pysyin heistä kaukana emmekä esim. puhuneet koskaan normaalisti. He eivät edes tervehtineet.
Tämä. Geeniperimäistä persoonallisuushäiriöisyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan kyllä monia samoja piirteitä omasta lapsuudesta ja ihan pk-seudulla kasvanut. Äitini oli koko ajan vähän väsynyt ja ärtyisä, isäni poissaoleva ja sellainen isä, että se leivän tuominen pöytään riitti. Kaikki muu oli akkojen hommaa. Lapsena oppi olemaan omissa oloissaan. Ei ollut alkoholia, väkivaltaa tai muutakaan mutta vähän sellaista henkistä laiminlyöntiä.
Yksi mitä olen huomannut on myös jonkinlainen miespelko mitä kannoin pitkälle aikuisuuteen. Lapsena oli näitä epämääräisiä miehiä (sukulaissetiä, opettajia) jotka aina koin jotenkin uhkaaviksi. Mitään ei varsinaisesti koskaan tapahtunut muuta kuin jotain katselua ja puheita, mutta lapsuudesta asti olen kantanut sellaista pelkoa että miehet ovat arvaamattomia ja pelottavia. Mieheni on onneksi kaikkea muuta ja ollut iso tuki kun olen tuota työstänyt. Välillä se tosin nostaa päätään kun on kahden teinitytön äiti.
Huh, ihan kuin olisit kirjoittanut minun elämästäni. Pidän suoranaisena ihmeenä, että ylipäätään uskalsin tutustua mieheeni, niin paljon pelkäsin miehiä. Hyvän miehen löysin.
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt 60 luvun alussa ja joo samanlaisia kokemuksia. Vanhemmat ihmiset olivat semmoisia pikkutärkeitä ja lapsia "kasvatettiin" koko ajan kieltämällä ja kurittamalla.
Mitään positiivista palautetta ei annettu ettei LAPSET LUULE ITSESTÄÄN LIIKOJA.
Minustakin kasvoi epävarma aikuinen. En luota että osaan mitään kunnolla, aina olisi parannettavaa eikä sekään riitä.
No mä 80-luvun alussa, mutta lapsen kehuminen oli kyllä niin vaikeaa varsinkin mun 40-luvulla syntyneelle isälle. Mä sitten itkin kun todistuksen keskiarvo ei ollut ihan ysi, ei sillä et isä ois siitä todistuksesta mitään sanonut, mutta kun aina etsittiin vain heikkouksia, niin jotenkin tunsin olevani huono kun oli vain 8,8 tms.
Ja aina kun tulin äitini tai mummoni näköpiiriin niin sanottiin joku "oletpa sotkenut itsesi" tai jos leikin innoissani niin "iso tyttö, eikö niitä läksyjä pitäis..." Siis lapsi sotkee? Kai sitä nyt oli ihan hirviö kun leikki ulkona?! Ja olisivat onnellisia kun leikin ala-asteella enkä ollut joku pikkuteini tupakka suussa. Jos mulla ois lapsia saisivat kyllä vaikka ojissa ryömiä alakouluiässä, sekin aika tulee, että ulkonäkö on maailman tärkein asia...
Miten se voi olla yllätys, että lapset ylipäätään sotkevat? Ensimmäistäkään kotityötä mulle ei tietenkään opetettu, ihan ku äiti ois halunnu oikein uhriutua.
Mulla ihan sama, en ole saavuttanut työelämässä mitään kun en mielestäni osaa mitään. Töissä kuitenkin olen aina ahertanut.
Minä olen aivan vakuuttunut, etteivät vanhempani edes millään tapaa pitäneet minusta. Heidän ei olisi koskaan pitänyt lisääntyä, ja tekivätkin niin vain, koska 70-luvulla oli tapana kaikkien perustaa perhe. Aivan sairas ajatuskuvio. Olin selkeästi heille riesa, ja parhaimmillanikin vain heidän omien pettymystensä korvaaja suorituksillani. Todella ulkoaohjautuvia ihmisiä, joille ulospäin hyvältä näyttäminen oli kaikki kaikessa, ja esimerkiksi omia sisaruksia hyysättiin. Omat lapset olivat sitten välttämätön paha. Kauheaa aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt 60 luvun alussa ja joo samanlaisia kokemuksia. Vanhemmat ihmiset olivat semmoisia pikkutärkeitä ja lapsia "kasvatettiin" koko ajan kieltämällä ja kurittamalla.
Mitään positiivista palautetta ei annettu ettei LAPSET LUULE ITSESTÄÄN LIIKOJA.
Minustakin kasvoi epävarma aikuinen. En luota että osaan mitään kunnolla, aina olisi parannettavaa eikä sekään riitä.
Joo minua ei myöskään koskaan kehuttu! Ihan janosin kehuja, kun mm.kaverin piirrustuksia hänen kotonaan kehuttiin ja minua ei koskaan omassa kodissani. Äitini meinasi alkaa tätä samaa kehumattomuuden kulttuuria työntämään minulle, kun sain omia lapsia ja kuuli minun kehuvan heitä monessa asiassa. Mutta on jopa nyt myöntänyt, että hänet oli opetettu siihen, ettei lapsia saa kehua, koska ylpistyvät ja menevät pilalle. On alkanut nyt itsekin kehumaan lapsenlapsiaan!
terveisin tuo aiemmalle sivulle kommentoinut -85 syntynyt.
Sama kokemus 80- ja 90- luvuilta. Etelä-Suomen pikkukaupunki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt 60 luvun alussa ja joo samanlaisia kokemuksia. Vanhemmat ihmiset olivat semmoisia pikkutärkeitä ja lapsia "kasvatettiin" koko ajan kieltämällä ja kurittamalla.
Mitään positiivista palautetta ei annettu ettei LAPSET LUULE ITSESTÄÄN LIIKOJA.
Minustakin kasvoi epävarma aikuinen. En luota että osaan mitään kunnolla, aina olisi parannettavaa eikä sekään riitä.
Joo minua ei myöskään koskaan kehuttu! Ihan janosin kehuja, kun mm.kaverin piirrustuksia hänen kotonaan kehuttiin ja minua ei koskaan omassa kodissani. Äitini meinasi alkaa tätä samaa kehumattomuuden kulttuuria työntämään minulle, kun sain omia lapsia ja kuuli minun kehuvan heitä monessa asiassa. Mutta on jopa nyt myöntänyt, että hänet oli opetettu siihen, ettei lapsia saa kehua, koska ylpistyvät ja menevät pilalle. On alkanut nyt itsekin kehumaan lapsenlapsiaan!
terveisin tuo a
Onneksi pysäytit äitisi. Minä olen yhä viisikymppisten vanhempien keskuudessa nähnyt, kuinka lapsen *töherrykset* kuvataidekoulusta viedään lapsen nähden roskikseen. Mokomaakin roskaa ja ajanhukkaa.
Onkohan sitten yleisempää maalla?
Olen syntynyt Helsingissä 70-luvulla ja kokemukseni ovat vain myönteisiä. Aikuiset olivat kivoja, niin kavereiden vanhemmat kuin opettajat.
Omat vanhemmat nyt tietysti.