Lue keskustelun säännöt.
Oliko muilla lapsuus jossa kaikki aikuiset olivat jotenkin vihamielisiä?
27.08.2025 |
Muistan pelänneeni tai inhonneeni lähestulkoon kaikkia aikuisia elämässäni lapsena. Nyt aikuisena ei tulisi mieleenkään käyttäytyä lapsia kohtaan samalla tavalla kuin omassa lapsuudessani käyttäydyttiin.
Vanhempani olivat sillä mentaliteetillä että lapset kyllä kasvattavat itsensä, ei väliä niiden menoista. Kaiken sai järkätä itse ja esimerkiksi läksyissä ei tullut mitään apua. Sukulaiset, kaverien vanhemmat olivat kaikki naljailevia ja haukkuivat milloin mistäkin. Ajattelin että olin vain outo ja kummallinen ja ansaitsin sen. Opettajat olivat arvaamattomia, esim. kerran tulin läpimärkänä kouluun kun olin liukastunut kevättalvella vesilätäkköön. Luokkamme opettaja sekosi ihan täysin, minä itkin. Pelkäsin ja välttelin myös yhtä ala-asteen miesopettajaa, joka heitti asiatonta kommenttia oppilaiden ulkonäöstä. Eräs punatukkainen tyttö luokaltamme oli tälle lempinimeltään palokärki.
Olen siis syntynyt 90-luvulla. Oliko minulla vain huonoa tuuria asuinpaikkakunnan ja sukulaisten suhteen?
Kommentit (80)
Minulla oli vain ystävällisiä aikuisia ympärilläni.
Yksi kokemus kuitenkin on jäänyt mieleen. Olin naapurissa kylässä ja minut otettiin mukaan ruokapöytään. Jotenkin vuoka hajosi äidin ottaessa sitä uunissa ja mies alkoi hakata tätä silmittömästi.
Nainen sai sanottua minulle, että parasta nyt mennä kotiin.
Asia kummittelee vieläkin enkä tiedä perheestä mitään. Tapahtui 70-luvun alussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aikalailla samoja kokemuksia. Mitään ei opetettu, mutta jos teki virheen niin siitä raivottiin tai pilkattiin. Lasten olisi itse pitänyt älytä osata kaikki sisäsyntyisesti.
Jep. "Kiva" oli mennä kouluun, kun lähes kaikille muille oli opetettu asioita. Lapsena en tajunnut, miten paljon muita vanhemmat neuvoivat ja luulin olevani muita tyhmempi, kun en heti osannut.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa kamalalta. Kiinnostaisi kyllä, missä päin Suomea olet tällaisen lapsuuden elänyt.
Tuo kuulostaa 70- tai 80-luvulta tosiaan. Olisi kiva tietää missä tuollaista vielä 90-luvulla.
70-luvun lapsi kyllä tunnistaa tuon maailman.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikalailla samoja kokemuksia. Mitään ei opetettu, mutta jos teki virheen niin siitä raivottiin tai pilkattiin. Lasten olisi itse pitänyt älytä osata kaikki sisäsyntyisesti.
Jep. "Kiva" oli mennä kouluun, kun lähes kaikille muille oli opetettu asioita. Lapsena en tajunnut, miten paljon muita vanhemmat neuvoivat ja luulin olevani muita tyhmempi, kun en heti osannut.
Toinen kiva asia koulussa: mut oli kasvatettu (tavallaan ehdollistettu - eli pakotettu jopa) olemaan kiltti ja aiheuttamaan mahdollisimman vähän harmia kenellekään. Ottamaan aina muut huomioon. "Kääntämään toinen poski". No sehän tarkoitti vaan sitä, että mua oli helpompi lyödä...
En ole varsinaisesti sieltä heiveröisemmästä päästä (eli kokoa ja pituutta on). Se taas tarkoittaa, ettei kukaan ikinä usko, että mua olis voitu kiusata tai pahoinpidellä...
Vierailija kirjoitti:
Kyllä! Olen 70-luvulla syntynyt, ja koin kaikki aikuiset täysin epävakaina ja arvaamattomina. Jo lapsena tuntui, että heillä oli tarvittaessa päällä vain ammatillinen rooli, jonka takan olivat rajattomia, omahyväisiä ja jopa sadistisia. Aikusena olen kauhukseni huomannut olevani täysin oikeassa; vain hyvin harva ihminen on tasapainoinen ja luotettava. Ihmisyys ylipäätään on hyvin varjoisaa.
Tää boomerisukupolvi on kyllä sairas. Ja kiusaavat vieläkin kun eivät suostu edes kuolemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä oli kova kuri. Mutta tuntui ettei vanhemmat muutoin viettäneet aikaa meidän lasten kanssa. Tuntuivat olevan väsyneitä ja kärttyisiä jatkuvasti ja lasten oli tiellä.
Lähimmät sukulaiset olivat naljailevia ja aika ilkeitäkin kommentteja sanottiin "huumorilla". Ne jäivät lapsena mieleen ja tuntuvat vielä aikuisenakin pahalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt 60 luvun alussa ja joo samanlaisia kokemuksia. Vanhemmat ihmiset olivat semmoisia pikkutärkeitä ja lapsia "kasvatettiin" koko ajan kieltämällä ja kurittamalla.
Mitään positiivista palautetta ei annettu ettei LAPSET LUULE ITSESTÄÄN LIIKOJA.
Minustakin kasvoi epävarma aikuinen. En luota että osaan mitään kunnolla, aina olisi parannettavaa eikä sekään riitä.
No mä 80-luvun alussa, mutta lapsen kehuminen oli kyllä niin vaikeaa varsinkin mun 40-luvulla syntyneelle isälle. Mä sitten itkin kun todistuksen keskiarvo ei ollut ihan ysi, ei sillä et isä ois siitä todistuksesta mitään sanonut, mutta kun aina etsittiin vain heikkouksia, niin jotenkin tunsin olevani huono kun oli vain 8,8 tms.
Ja aina kun tulin äitini tai mummoni näköpiiriin niin sanottiin joku "oletpa sotkenut itsesi" tai jos leikin innoissani niin "iso tyttö, eikö niitä l
"Miten se voi olla yllätys, että lapset ylipäätään sotkevat? Ensimmäistäkään kotityötä mulle ei tietenkään opetettu, ihan ku äiti ois halunnu oikein uhriutua."
TODELLA yleistä. Kun vanhempi on itse jäänyt henkiseltä kehitykseltään johonkin 14v tasolle niin tuota tuollaista se sitten on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli vain ystävällisiä aikuisia ympärilläni.
Yksi kokemus kuitenkin on jäänyt mieleen. Olin naapurissa kylässä ja minut otettiin mukaan ruokapöytään. Jotenkin vuoka hajosi äidin ottaessa sitä uunissa ja mies alkoi hakata tätä silmittömästi.
Nainen sai sanottua minulle, että parasta nyt mennä kotiin.
Asia kummittelee vieläkin enkä tiedä perheestä mitään. Tapahtui 70-luvun alussa.
Kaameaa. Meni minullakin ihon alle. Ikävä kyllä todennäköisin lopputulema tuohon aikaan oli, että nainen oli avioliitossa loppuun asti vaikka mies hakkasi. Loppuhan oli yleensä miehen kuolema.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt 60 luvun alussa ja joo samanlaisia kokemuksia. Vanhemmat ihmiset olivat semmoisia pikkutärkeitä ja lapsia "kasvatettiin" koko ajan kieltämällä ja kurittamalla.
Mitään positiivista palautetta ei annettu ettei LAPSET LUULE ITSESTÄÄN LIIKOJA.
Minustakin kasvoi epävarma aikuinen. En luota että osaan mitään kunnolla, aina olisi parannettavaa eikä sekään riitä.
No mä 80-luvun alussa, mutta lapsen kehuminen oli kyllä niin vaikeaa varsinkin mun 40-luvulla syntyneelle isälle. Mä sitten itkin kun todistuksen keskiarvo ei ollut ihan ysi, ei sillä et isä ois siitä todistuksesta mitään sanonut, mutta kun aina etsittiin vain heikkouksia, niin jotenkin tunsin olevani huono kun oli vain 8,8 tms.
Ja aina kun tulin äitini tai mummoni näköpiiriin niin sanottiin joku "oletpa sotkenut itsesi" tai jo
Varmaan juuri sen vuoksi, että pelkäsin sotkua ja/tai epäonnistumista, olen todella arka yrittämään yhtään mitään käytännön asiaa itse.
Joskus kun luen somessa näitä "siltä varalta ettei äitisi opettanut, niin..." olen jotenkin huvittunut ja ehkä ahdistunutkin. Ei, ei äiti opettanut. En osaa yhtään mitään käytännön taitoja. Olen toki tietoisesti opetellut itse, mutta koko ajan mulla on takaraivossa että en osaa, en opi, antaa jonkun tehdä.
En ikimaailmassa tekisi toiselle ihmiselle ruokaa, koska ei se varmaan olisi hyvää.
Toisaalta, rakastan ajaa autoa, ratkoa jotain helppoja tietoteknisiä juttuja ja puhua englantia, koska nämä sujuvat minulta eikä niitä voi tehdä väärin, aina toki paremmaksi kehittyä. Mutta ennen kaikkea noita asioita eivät vanhemmat ole päässeet multa pilaamaan.
-Terapian tarpeessako?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse syntynyt 70-luvun lopulla.
Ei niin pahoja kokemuksia kuin monilla tässä.
Mutta ei meillä kotona kyllä kannustettu, kehuttu tai halailtu. Ei sanottu, että rakastetaan. Joskus remmiä takapuoleen, mutta ainoastaan jos oikeasti oli törttöilty. Ehkä 5 kertaa lapsena. Ei traumaa tästä.
Äitini vähän ennen kuolemaansa monta kertaa avautui ja sanoi, että on rakastanut kaikkia meitä lapsiaan, mutta ei ole koskaan sitä osannut näyttää. Tämä oli mielestäni todella traagista. Hänen omassa lapsuudenperheessään ei varmaan todellakaan ollut ollut mikään lämmin tunnelma, eikä hän ollut oppinut näyttämään rakkautta. Hän myös "tunnusti" ettei koskaan kokenut olleensa "äitityyppi". Eli nykytermein hänellä oli "huijarisyndrooma" koko ajan?
Kuten tuossa aiemmin joku kirjoitti, niin 70-luvulla ja myöhemminkin oli vielä jonkinlainen kyseenalaistamaton vakio perustaa se perhe. Ja siksi monet lisääntyivät joiden ei olisi pitänyt. Ja kaikki se ahdistus perhe-elämästä sitten purkautui lapsiin/puolisoon tai sitten se haudattiin mieleen syvälle. Verrattuna nykyaikaan, niin kaikki kelaavat ja puhuvat ja analysoivat asioita aivan tolkuttomasti, ehkä joskus liikaakin. Nykyäänhän sitä perheen perustamista kelataan niin kauan ja paljon, että jää perustamatta monilta sellaisiltakin, jotka olisivat varmaan ihan hyviä vanhempia.
Turhaan tosiaan esimerkiksi 70-80 -lukuja ihannoidaan, koska maailma on paljon kehittynyt noista ajoista. Itsekin tosin saan nostalgisia trippejä jostain 80-luvun materiaalisesta todellisuudesta, mutta se henkinen todellisuus oli kyllä aika paska verrattuna nykypäivään. Näin uskon.
En siis koe lapsuuden perheeni olleen mitenkään erityisen huono. Mutta nyt kun huomannut nämä nykyiset ideaalit, sitä tajuaa että silloin oli tosiaan erilaista.
Varmaan juuri sen vuoksi, että pelkäsin sotkua ja/tai epäonnistumista, olen todella arka yrittämään yhtään mitään käytännön asiaa itse.
Joskus kun luen somessa näitä "siltä varalta ettei äitisi opettanut, niin..." olen jotenkin huvittunut ja ehkä ahdistunutkin. Ei, ei äiti opettanut. En osaa yhtään mitään käytännön taitoja. Olen toki tietoisesti opetellut itse, mutta koko ajan mulla on takaraivossa että en osaa, en opi, antaa jonkun tehdä.
En ikimaailmassa tekisi toiselle ihmiselle ruokaa, koska ei se varmaan olisi hyvää.
Toisaalta, rakastan ajaa autoa, ratkoa jotain helppoja tietoteknisiä juttuja ja puhua englantia, koska nämä sujuvat minulta eikä niitä voi tehdä väärin, aina toki paremmaksi kehittyä. Mutta ennen kaikkea noita asioita eivät vanhemmat ole päässeet multa pilaamaan.
-Terapian tarpeessako?
Sama. Tai yksin onnistuu yleensä ok, mutta muiden läsnä ollessa välttelen hyvin monen asian tekemistä (jopa kahvinkeitosta lähtien) tai sählään paniikissa, kun pelkään raivareita tai pilkkaamista. Työelämä ollut yhtä helve*tiä tämän takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaa olen itse kelannut, että perheen perustaminen oli kulttuurinen normi. Siis ihminenhän on lopulta laumaeläin ja toimii saamiensa mallien mukaan, joten perhe nyt vaan oli se normaali.
Nykyään lapsia onneksi kuunnellaan ja ongelmiin haetaan apua, mutta voihan se olla, että joskus ei osata asettaa rajoja. Esim. itse kuuntelin töissä ihan ihmeissäni, kun työkaveri kertoi naureskellen, et hakee lapsensa autolla jostain ja joutuu kuuntelemaan sitä karjumisheviä koko matkan. Siis miten niin joutuu?? Aikuinenhan sen päättää mitä autossa kuunnellaan vai kuunnellaanko mitään. Mun lapsuudessa isä ois ärähtänyt jo jos jotain heviä ois edes ehdottanut. Emme ole uskovaisia, isä ei vain pitänyt muusta kuin iskelmästä.
Toisaalta mietin kotona, että no saa kai sitä lapsikin joskus päättää jotain, josta ei ole vaaraa kellekään.
Selkeistä kielloista tai käskyistä en lapsena traumatisoitunut, päinvastoin ne helpottivat elämää. Siksi yleensä pidin koulusta, koska siellä ei moitittu turhasta. Kotona ois pitäny jotenkin tietää kaikki. Kyllä mä nuo tietyt asiat kuten tuo musiikkihomma, tiesin liiankin hyvin. Mutta lapsi tarvitsee ohjausta, ei osaamattomuus ole syy olla vihainen, vaan ohjauksen paikka.
-Terapian tarpeessako?
Oli ne vihamielisiä. Toiset oli lappilaisia ja toiset s-ruotsalaisia, kulttuurit kohtasivat ja syntyi paljon riitaa ja vihamielisyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä. 70-luvulla aikuiset olivat, jos eivät ihan vihamielisiä, niin ainakin välinpitämättömiä. Avainlapset, jne.
Nykyään puhutaan paljon kiusaamisesta, hyvä. Mutta joskus myös näkee pohdittavan, onko kiusaaminen lisääntynyt. Itse epäilen, että lapset ovat samoja piruja kuin aina olleetkin, mutta mun lapsuudessa lapset ja nuoret jätettiin vain niin yksin selviämään niistä kiusaamiskokemuksista.
Toki nykyään kiusaamista tapahtuu myös netissä, joten siitä jää jälki. Jos mä nyt kertoisin, miten ilkeitä asioita mulle on sanottu niin ei mua uskottais. Mutta jos ois joku kuvakaappaus niin pakko ois uskoa.
Itse olin joskus kiusaamisen takia pois koulustakin, muttei kukaan edes ehdottanut, että minä tai kiusaajat vaihtaisi koulua. Sitä vaan kärsittiin. Eikä kärsimys kyllä jalostanut.
Kiusaaminen on jotenkin tosi vaikeaa todistaa, kun se on aina se sana sanaa vastaan ja sekin oli vain huumoria. Lopulta lapsi kyllästyy edes puhumaan asiasta ja päättää vain laskea päiviä koulun loppuun. Niin minä tein.
-Terapian tarpeessako?
Tosta virhe (ja kaikki pitäisi lapsena osata sisäsyntyisesti) jutusta tuli mieleen. Oletteko tyttöjä?
Minulla on mielikuva, et heiltä ryhmänä vaadittiin enemmän ja virheestä rankaisu tai ulkopuolelle jättäminen olisi ollut yleisempää. Jos poika särki naapurin lasin, koska oli pelannut palloa niin siitä toki saatettiin huutaa ja olla hetki vihaisia ja muista pienemmistä jutuista ei tullut mitään rangaistavaa. Jos tyttö olisi tehnyt saman niin auta armias alamaailma olisi ollut irti ja tyttö olisi saanut jonkun suhteettoman ison rangaistuksen.
Allekirjoitan saman. Olen syntynyt 80-luvulla ja vanhempani 50-luvulla.
Tuntuu, ettei minua pidetty oikein ihmisenä. Naljailu oli jatkuvaa ja usein jos kysyin jotain tyhmää, äiti juoksi helmat paukkuen puhelimeen kaakattamaan, että arvaa mitä se nyt taas sanoi!
Mitään apua tai tukea ei saanut mihinkään. Olisi pitänyt osata kaikki heti ja jos ei osannut, oli huono eikä kannattanut edes yrittää. En muistanut palauttaa kerran kirjaston kirjoja (olin alakoululainen), ja äiti jankkasi sen jälkeen, että minun ei kannata enää lainata kirjoja, vaan ne voi myös ostaa kaupasta. Olin kuitenkin kova lukemaan ja valitettavasti minulla en lapsena ollut sellaista toimintakykyä, että olisin älynnyt huolehtia palautuspäivästä ja vielä itse polkea 10 km viemään kirjat takaisin. Joku aikuinen olisi jossain kohtaa voinut edes kysyä, että pitäisikö jotain palauttaa.
Samoin minun ns. lihavuudelleni ilkuttiin jatkuvasti ja äitikin hoki, että pitäisi syödä vähemmän tai alkaa liikkua. Kukaan ei koskaan opastanut, mitä se liikunta olisi ja äiti osti meille jatkuvasti esimerkiksi välipalaksi lihapiirakoita nakeilla tai pakastepizzoja. Ihan jäätävä kalori- ja rasvamäärä tuli niistä, kun päälle tuli vielä kaikki muut ruokailut. En ollut käyrien mukaan ylipainoinen, mutta en ollut sellainen siro keijukainen kuten äidin sukulaiset.
Ihan kuin ei tajuttaisi, että lapsi ei ole pienikokoinen aikuinen, vaan kokonainen, asioita opetteleva ja virheitä tekevä ihminen. Lapsi tarvitsee ymmärrystä, rajausta ja ohjaamista.
No ei todellakaan ollut. 80-luvulla en tiennyt ketään lapsille vihaista aikuista. Enimmäkseen aikuiset antoivat lasten olla omissa oloissaan.
En muista kenenkään aikuisen juuri edes huutaneen lapselle, paitsi oma isäni huusi joskus mutta ulkopuoliselle/vieraalle lapselle ei ikinä käyttäydytty niin.
Vierailija kirjoitti:
Nykyään puhutaan paljon kiusaamisesta, hyvä. Mutta joskus myös näkee pohdittavan, onko kiusaaminen lisääntynyt. Itse epäilen, että lapset ovat samoja piruja kuin aina olleetkin, mutta mun lapsuudessa lapset ja nuoret jätettiin vain niin yksin selviämään niistä kiusaamiskokemuksista.
Toki nykyään kiusaamista tapahtuu myös netissä, joten siitä jää jälki. Jos mä nyt kertoisin, miten ilkeitä asioita mulle on sanottu niin ei mua uskottais. Mutta jos ois joku kuvakaappaus niin pakko ois uskoa.
Itse olin joskus kiusaamisen takia pois koulustakin, muttei kukaan edes ehdottanut, että minä tai kiusaajat vaihtaisi koulua. Sitä vaan kärsittiin. Eikä kärsimys kyllä jalostanut.
Kiusaaminen on jotenkin tosi vaikeaa todistaa, kun se on aina se sana sanaa vastaan ja sekin oli vain huumoria. Lopulta lapsi kyllästyy edes puhumaan asiasta ja päättää vain laskea päiviä koulun loppuun. Niin minä tein.
-Terapian tar
Mua kiusattiin 90-luvulla, olin yksin ja hylkiönä alakoulun viimeiset vuodet. Asiaa ei käsitelty mitenkään, vaikka kerran jopa rohkaistuin sanomaan opettajalle, että minua kohdellaan huonosti. Pahin kiusaaja yllättäen alkoi siitäkin ilkkua minulle. Pyysin joku vuosi sitten oppilashuollon kirjaukset ja jossain työryhmässä on pohdittu, että minä olen hiljainen, syrjäänvetäytyvä enkä puhu. En muista, että asiaa olisi koskaan käsitelty kanssani. Syrjäydyin, koska suojelin itseäni jatkuvalta ivaamiselta (jota myös vanhempani harrastivat kotona).
Toki en tiedä, miten kiusaajien kanssa asiaa käsiteltiin. Jäi kuitenkin kuva, että asia nähtiin yksilön ongelmana eikä koko luokan dynamiikkaa koskevana. Eli hyväksyttiin hiljaisesti.
Olen syntynyt 70-luvulla ja kyllä, lapsena 70-80-luvulla aikuiset suhtautuivat kylmästi, jopa ivaavasti - jolleivät välinpitämättömästi lapsiin. Näin toimivat sukulaiset, tuttavat ja opettajatkin.
Parhaan kaverini äiti oli poikkeus, hän oli ihana ihminen, kysyi ja jutteli meidän kanssa ja otti huomioon toiveitamme, mikä oli jotain aivan käsittämätöntä. Joskus kun olin heillä yötä, hän KESKUSTELI meidän kanssamme aamiaisella. En ollut tottunut siihen, että kukaan aikuinen juttelee ystävällisesti. Aikuiset joko komensivat, pilkkasivat tai ignoroivat. Ignorointi oli parasta, sai olla omissa ajatuksissaan ja istui vaan mahdollisimman hiljaa ja huomaamatta, ettei kukaan sano mitään.
Toivoin aina, että ystäväni vanhemmat olisivat adoptoineet minut. Ihana Lissu. Hän on jo edesmennyt, eikä ystäväänkään ole aikuisena tullut pidettyä yhteyttä.
Tätä se oli siis pääkaupunkiseudulla. En usko, että liittyy paikkakuntaan.
Nykyään ilahduttaa, jos lapset aloittavat keskustelun tai ylipäätään juttelevat. Tallilla teinit juttelevat ja sukujuhlissa lapset tulevat kertomaan ja kyselemään kuulumisia. Todella outoa. :)