Oliko muilla lapsuus jossa kaikki aikuiset olivat jotenkin vihamielisiä?

Olen joutunut pelkäämään koko lapsuuden. Olen jatkuvasti ahdistunut, pelokas ja saan paniikkikohtauksia. Hylkäämisen pelko.  Hätäännyn asioista. 

N64

Vierailija kirjoitti:

Allekirjoitan saman. Olen syntynyt 80-luvulla ja vanhempani 50-luvulla.

Tuntuu, ettei minua pidetty oikein ihmisenä. Naljailu oli jatkuvaa ja usein jos kysyin jotain tyhmää, äiti juoksi helmat paukkuen puhelimeen kaakattamaan, että arvaa mitä se nyt taas sanoi! 

Mitään apua tai tukea ei saanut mihinkään. Olisi pitänyt osata kaikki heti ja jos ei osannut, oli huono eikä kannattanut edes yrittää. En muistanut palauttaa kerran kirjaston kirjoja (olin alakoululainen), ja äiti jankkasi sen jälkeen, että minun ei kannata enää lainata kirjoja, vaan ne voi myös ostaa kaupasta. Olin kuitenkin kova lukemaan ja valitettavasti minulla en lapsena ollut sellaista toimintakykyä, että olisin älynnyt huolehtia palautuspäivästä ja vielä itse polkea 10 km viemään kirjat takaisin. Joku aikuinen olisi jossain kohtaa voinut edes kysyä, että pitäisikö jotain palauttaa. 

Samoin minun ns. lihavuudelleni ilkuttiin jatkuvasti ja äitikin

Ollaanko me sama ihminen?? :D

Usein vastattiin ihan asiallisiin kysymyksiin muka vitsillä. Kannattaa muistaa, että lapsen huumorintaju on erilainen, lapset ja nuoret ottavat vitsit eri tavoin kuin aikuinen. Itse näin myös eron siinä, että aikuiset puhuivat keskenään asiallisesti, mutta mulle vastattiin jotenkin muka hauskasti.

Joo, äiti tykkäsi esim. kertoa vieraille että tykkään sipseistä ja korosti että "kun niitä jossain kylässä on". Entä jos aikuiset puhuis toisistaan noin että "meidän Raimo juo hirveät kännit tai Ritva syö monta pullaa, KUN kyläpaikassa on.." niin se ois nolaamista. Mutta lapsesta voi puhua ku idiootista, vaikka tämä ois kuulemassa. 

Joo, sama juttu kirjaston kirjojen kanssa. Isä sanoi että pitää lopettaa se lainaaminen, kun tuli karhukirje. Miten ois vaikka jos ois laitettu yhdessä merkintä eräpäivästä kalenteriin, niin ois tullu hyvä oppi elämänhallinnasta. Mutta mitä sitä...

Lihavuus nyt oli ihan oma tragediansa. Mitään kunnon neuvoja tai liikuntaharrastuksia ei saanut. Joskus äiti sanoi, että saisin syödä kasviksia ihan niin paljon kuin haluaisin. No niitä oli meillä jo tarjolla joka aterialla, ei lasta eikä ketään voi millekään kaali dieetille laittaa, kokonaisuus ratkaisee. Ysäri oli kieltämättä vaikeaa aikaa kun proteiinista ja rasvoista ei puhuttu ollenkaan. Olin varmaan ihan nälissäni koulun jälkeen ja siksi herkut kiinnosti.

Mun mahaa tutkittiin ekaluokkalaisena yhdessä mummon kanssa et miten se on noin iso. Tiedän kaikki muutkin rumat kohtani erittäin hyvin, kodin opetusta.

Niin ja olen nainen.

-Terapian tarpeessako?

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan kyllä monia samoja piirteitä omasta lapsuudesta ja ihan pk-seudulla kasvanut. Äitini oli koko ajan vähän väsynyt ja ärtyisä, isäni poissaoleva ja sellainen isä, että se leivän tuominen pöytään riitti. Kaikki muu oli akkojen hommaa. Lapsena oppi olemaan omissa oloissaan. Ei ollut alkoholia, väkivaltaa tai muutakaan mutta vähän sellaista henkistä laiminlyöntiä.

Yksi mitä olen huomannut on myös jonkinlainen miespelko mitä kannoin pitkälle aikuisuuteen. Lapsena oli näitä epämääräisiä miehiä (sukulaissetiä, opettajia) jotka aina koin jotenkin uhkaaviksi. Mitään ei varsinaisesti koskaan tapahtunut muuta kuin jotain katselua ja puheita, mutta lapsuudesta asti olen kantanut sellaista pelkoa että miehet ovat arvaamattomia ja pelottavia. Mieheni on onneksi kaikkea muuta ja ollut iso tuki kun olen tuota työstänyt. Välillä se tosin nostaa päätään kun on kahden teinitytön äiti.

Minulla on ollut samanlaista miesten kohdalla. Olen syntynyt 60-luvulla ja koin miehet jotenkin uhkaaviksi melko pitkälle aikuisuuteen asti, vaikka mitään ei varsinaisesti tapahtunut.

Toisaalta myös isäni varoitteli minua miehistä ja kaikenlaisista rikollisista. Ja hänellä oli lyhyt pinna. Muistan, kuinka ollessani lapsi hän sanoi minua itkuiikaksi, jos itkin jostain syystä. Hän toisinaan kertoi myös, kuinka joutui häpeämään minua ja että olin tyhmä. Kun myöhemmin aikuisena selvitin näitä asioita äitini kanssa, hän sanoi minun olleen ihan tavallinen tyttö ja että ehkä isä oli toivonut poikaa. Isän kanssa en voinut koskaan ottaa käsittelyyn näitä asioita, koska tiesin, ettei hän olisi kestänyt sitä. 

Vielä tuosta kaikille kaakattamisesta, että se on varmaan vaikuttanut siihen, etten nykyään pyydä apua oikein mihinkään. Ettei tule nauretuksi ja nolata.  

Oikeasti, jos lapsen/nuoren ongelmille nauraa tai on vihainen, hän oppii piilottamaan ne. Onneksi mua ei kukaan ahdistellu tms, mutta olen kyllä paasannut kaikille että ei kai se ole ihme jos lapsi tai nuori ei uskalla kertoa epäasiallisesta käytöksestä vanhemmilleen, jos vanhemmat ovat aina vihaisia ja syyllistävät lasta. Jos mua olis ahdisteltu, ois ihan varmasti tullu syytteet mun suuntaan. Jo pelkkä flunssan saaminen sai äidin kivahtamaan, että "olet jähyttänyt ittes". (murretta, "jäähdyttänyt") Aina voi ja pitää kertoa oikeat toimintatavat myös lapselle, mutta syy ei ole lapsen. 

-Terapian tarpeessako?

Vietin lapsuuteni Porissa joten kaikki ihmiset ympärillä oli vihaisia.

Oli. Isä siis oli muutenkin julkinarsisti mutta myös osa aikuisista oli vihamielisiä ja ivallisia, osa opettajista tykkäsi nöyryyttää meitä lapsia ja piikitellä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan kyllä monia samoja piirteitä omasta lapsuudesta ja ihan pk-seudulla kasvanut. Äitini oli koko ajan vähän väsynyt ja ärtyisä, isäni poissaoleva ja sellainen isä, että se leivän tuominen pöytään riitti. Kaikki muu oli akkojen hommaa. Lapsena oppi olemaan omissa oloissaan. Ei ollut alkoholia, väkivaltaa tai muutakaan mutta vähän sellaista henkistä laiminlyöntiä.

Yksi mitä olen huomannut on myös jonkinlainen miespelko mitä kannoin pitkälle aikuisuuteen. Lapsena oli näitä epämääräisiä miehiä (sukulaissetiä, opettajia) jotka aina koin jotenkin uhkaaviksi. Mitään ei varsinaisesti koskaan tapahtunut muuta kuin jotain katselua ja puheita, mutta lapsuudesta asti olen kantanut sellaista pelkoa että miehet ovat arvaamattomia ja pelottavia. Mieheni on onneksi kaikkea muuta ja ollut iso tuki kun olen tuota työstänyt. Välillä se tosin nostaa päätään kun on kahden teinitytön äiti.

"Märylaukku" on myös näppärä nimitys itkevän lapsen nolaamiseen.

Muistan, kun mummoni päivitteli äidille serkkuani, joka oli roikkunut äitinsä kaulassa ja pyytänyt ottamaan syliin. Koska oli jo iso tyttö. Mä olin todella kateellinen, että serkullani oli äiti, jonka syliin voi pyytää päästä. Oltiin jo ala-asteella, mutta miksi mä en oo ikinä kuullut nuoresta, joka roikkuis vielä teini-iässä vanhempansa kaulassa? Yleensä kai teineihin ei saa mitään yhteyttä.

-Terapian tarpeessako?

Vierailija kirjoitti:

Vielä tuosta kaikille kaakattamisesta, että se on varmaan vaikuttanut siihen, etten nykyään pyydä apua oikein mihinkään. Ettei tule nauretuksi ja nolata.  

Oikeasti, jos lapsen/nuoren ongelmille nauraa tai on vihainen, hän oppii piilottamaan ne. Onneksi mua ei kukaan ahdistellu tms, mutta olen kyllä paasannut kaikille että ei kai se ole ihme jos lapsi tai nuori ei uskalla kertoa epäasiallisesta käytöksestä vanhemmilleen, jos vanhemmat ovat aina vihaisia ja syyllistävät lasta. Jos mua olis ahdisteltu, ois ihan varmasti tullu syytteet mun suuntaan. Jo pelkkä flunssan saaminen sai äidin kivahtamaan, että "olet jähyttänyt ittes". (murretta, "jäähdyttänyt") Aina voi ja pitää kertoa oikeat toimintatavat myös lapselle, mutta syy ei ole lapsen. 

-Terapian tarpeessako?

Sama minulla (olen tuo, jonka viestin epäilit kirjoittaneesi :D). En ole koskaan pyytänyt vanhemmiltani taloudellista apua, koska olen varma, että jos niin tekisin, he ilkkuisivat pitkin kyliä siitä, miten en pärjää itse. Ymmärrän, että tavallaan aikuisen lapsen pitääkin pärjätä omillaan ja tehdä sellaisia valintoja, jotka voi itse maksaa. Olen kuitenkin joskus nuorena ollut aivan järkyttävän pienituloinen ja silti vaan kituuttaanut sisulla eteenpäin. Joku muu olisi saattanut vaikka pyytää vanhemmiltaan jotain isompaa syntymäpäivä- tai joululahjaksi. Omat vanhempani saivat vanhemmiltaan asuntojen käsirahoja, autoja jne., kun taas itse olen kokenut, etten voi edes pyytää. 



Sama juttu lasten kanssa, ei tulisi mielenkään sanoa vanhemmilleni, että olen vähän väsynyt ja voisiko joku vaikka viedä päiväkoti-ikäisen puistoon. Toisaalta sitten kun pyysin vanhemmiltani apua muuttoon, he tekivät oharit ja vielä syyttivät minua siitä! 

Vierailija kirjoitti:

Vietin lapsuuteni Porissa joten kaikki ihmiset ympärillä oli vihaisia.

Poria haukutaan todella paljon mutta löytyy paljon muualtakin vihaisia ja aggressiivisia ihmisiä. 

Itä-Suomessa oli tosiaan ysärillä tuollaista. Ei ole ikävä. Huono puoli on se että kun aikuisten malli oli mitä oli, olen joutunut oman lapsen kanssa harjoittelemaan miten lapsen tunteet, negatiivisetkin, otetaan vastaan ilman raivoamista. 

Olen syntynyt -72 ja suurin osa aikuisista oli ihan kamalia. Epäoikeudenmukaisia, arvaamattomia ja nolasivat sekä saattoivat sanoa mitä tahansa ilkeää. Pienen pienistäkin virheistä ja jopa vahingoista huudettiin sekä raivottiin.

Onneksi isäni oli hyväntuulinen ja lempeä sekä ymmärsi, että lapsi on lapsi. Oli se yksi turvallinen aikuinen elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Vietin lapsuuteni Porissa joten kaikki ihmiset ympärillä oli vihaisia.

Mä vietin lapsuuteni Kemissä. Aivan samoin voi. todeta.

Luin aloituksen että herttilee mun lapsuudestaniko tässä puhutaan? Hämmästyin kun sama meininki on ollut pinnalla vielä 90-syntyneilläkin. Itse synnyin ihan loppuvuodesta -79 eli varsinainen lapsuus 80-luvulla. Ketjun kuvailut on niin tuttua. Tuntui että lapsia inhottiin ja niiden niskaan purettiin kaikki aikuisten paha olo. Esim. Taloudelliset ongelmat tai ihmissuhteiden solmut. Koulussa opettajat oli samanlaisia hermoheikkoja kuin vanhemmatkin. Lapsille kilahdeltiin vähän väliä, jopa tuntemattomat aikuiset jossain kaupassa ja kaikkien muidenkin aikuisten mielestä oli ok raivota pienille lapsille.             Muistan vieläkin sen pelon KAIKKIA aikuisia kohtaan ja syystäkin.

Mulla on kasarin lopussa syntyneenä selkeä tunnemuisto siitä, ettei aikuisiin voi luottaa. Omat vanhempani olivat väkivaltaisia juoppoja, ja minusta löytyy ekat viranomaiskirjaukset jo ennen kouluikää. On heitetty ulos pakkaseen ilman kenkiä, jätetty ilman ruokaa...ja siltikään kukaan ei tehnyt mitään. Entinen naapuri tuli joskus säälittelemään, miten hän aina murehti puolestani jne. Teki mieli kysyä, että mikset sitten tehnyt mitään? Miksi katsoit vierestä, etkä edes poliisille soittanut, kun huusin pakkasessa kipujani jaloissa? 

Koulussa opettaja näki kiusaamisen muttei puuttunut siihen. Muistan miettineeni jo ekalla luokalla, miten absurdia oli, että opettaja koki lihavuuteni hyväksyttäväksi syyksi kiusaamiselle, vain kirjaten sen ylös. 

Olen syntynyt 80-luvun alussa Lappiin. Lapsuudessa ei ollut yhtään ainoaa turvallista aikuista ympärillä. Vanhempani taisivat inhota toisiaan alusta saakka, vahinkoraskaus (minä) johti avioliittoon. Vanhempani olivat vasta 20-vuotiaita ja henkisesti ihan teinejä. Asiaa ei auttanut riitaiset sukulaiset, jotka eivät pitäneet toisistaan, nuortensa puolisoista tai edes itsestään. 

Isän suku on saamelainen, äidin osaksi suomalainen. Rajalinjat häilyivät kotona ja ne häivytettiin puhumattomuuteen, väkivaltaan, viinaan. Sukupolvien ajan mukana kulkeneet traumat kaadettiin sumeilematta lasten niskaan. 

Koulussa kiusattiin lapsia, jotka putosivat kulttuurien ja kielten väliin. Ei oltu tarpeeksi suomalaisia, eikä tarpeeksi saamelaisia. Kenenkään puoleen ei voinut kääntyä, opettajia ei kiinnostanut,  sen tai sen suvun penikoille on aivan sama miten niille käy. Tai sen tai sen suvun lapset saivat tehdä mitä halusivat. Syrjäkylillä ei ollut kuraattoreja, terveydenhoitajia tai edes useampaa opettajaa. 

Kotona piti pelätä isää, oli arvaamaton, omien traumojensa kyllästämä, eikä perhe-elämässä viihtynyt. Äiti taas pelkäsi isää itsekin ja antoi tämän mellastaa mielin määrin, kunhan se ei kohdistunut äitiin itseensä. 

Lähdin kotoa nuorena ja asuin vuosikaudet ulkomailla. Nykyisin asun etelän isossa kaupungissa. Harvoin käyn Lapissa ja silti pois lähteminen on aina itkun paikka. 

Lohdullista tavallaan, että samoja kokemuksia on muillakin ja että ne liittyvät enemmän aikaan kuin paikkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikalailla samoja kokemuksia. Mitään ei opetettu, mutta jos teki virheen niin siitä raivottiin tai pilkattiin. Lasten olisi itse pitänyt älytä osata kaikki sisäsyntyisesti.

Jep. "Kiva" oli mennä kouluun, kun lähes kaikille muille oli opetettu asioita. Lapsena en tajunnut, miten paljon muita vanhemmat neuvoivat ja luulin olevani muita tyhmempi, kun en heti osannut.

Kyllä. Meille ei esim. 70-luvulla opetettu hampaiden pesua eikä muutakaan hygieniaa. Hampaat pestiin kerran viikossa saunan yhteydessä. Muuten ei saanut viikolla "liota". Emme asuneet missään mökissä missä vesi olisi pitänyt puulla lämmittää tms vaan omakotitalossa jossa oli kaikki sen ajan mukavuudet, mutta niitä ei vaan vanhemmat halunneet hyödyntää. Äitinikin pesi alapäätään vadissa vaikka olisi ollut suihku käytössä. Vaatteet olivat mitälie repaleita 15 vuotta vanhempien serkkujen vanhoja. Ekaluokalla opettaja kysyi koko luokan kuullen että eikö minulla ole mitään muuta kuin tuo yksi ohut puuvillapaita jota olin pitänyt syksystä lähtien. Tämä kysyminen tapahtui joulukuussa kun oli kovat pakkaset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikalailla samoja kokemuksia. Mitään ei opetettu, mutta jos teki virheen niin siitä raivottiin tai pilkattiin. Lasten olisi itse pitänyt älytä osata kaikki sisäsyntyisesti.

Jep. "Kiva" oli mennä kouluun, kun lähes kaikille muille oli opetettu asioita. Lapsena en tajunnut, miten paljon muita vanhemmat neuvoivat ja luulin olevani muita tyhmempi, kun en heti osannut.

Kyllä. Meille ei esim. 70-luvulla opetettu hampaiden pesua eikä muutakaan hygieniaa. Hampaat pestiin kerran viikossa saunan yhteydessä. Muuten ei saanut viikolla "liota". Emme asuneet missään mökissä missä vesi olisi pitänyt puulla lämmittää tms vaan omakotitalossa jossa oli kaikki sen ajan mukavuudet, mutta niitä ei vaan vanhemmat halunneet hyödyntää. Äitinikin pesi alapäätään vadissa vaikka olisi ollut suihku käytössä. Vaatteet olivat mi

Mun äiti raivosi hammaslääkärissä mulle siitä, kun en harjannut hampaita aamuisin tai käyttänyt hammaslankaa. Kukaan ei koskaan aiemmin ollut kertonut aamulla harjaamisesta tai opastanut lankaamisessa. Se olisi ollut vanhemman tehtävä, mutta kääntyi toki lapsen syyksi ja viaksi.

Huhhuh, kuulostaa todella hurjalta ja kurjalta. Ja ihmeellistä, miten erilaisia lapsuudenkokemuksia voi olla. Itse olen syntynyt 80-luvulla enkä ole kokenut tuollaista, mistä täällä puhutaan. Pystyn kuitenkin kuvittelemaan, mistä puhutaan, 40-luvulla syntyneen setäni kautta. Hänellä oli ikävä tapa puhua lapselle "huumorillisesti", mutta huumori ei ollut lapselle sopivaa eikä kivaa, vaan pilkkaavaa. Setä myös uskoi juuri tuohon, että kehua ei saa, ettei ylpisty. Setä puhui myös vaimolleen alistavasti, heitti vaimostaan herjaa muiden kuullen ja vaimon seistessä vieressä. Jos setä olisi saanut lapsia, hän olisi varmasti ollut juuri tuollainen isä, mitä täällä kuvaillaan.

Omat vanhempani ovat syntyneet 50-luvulla. Äiti oli tosi rakastava ja isä kylläkin aika oikukas. Perheessäni ei kuitenkaan koskaan sanottu ääneen, että meitä lapsia rakastetaan. Se ei vain sopinut ajan tyyliin. Oma kokemukseni on, että aikuiset olivat turvallisia ja kiinnostuneita meistä lapsista. Vain tuolle sedälleni olin tosi loukkaantunut monesta asiasta. 

Täysin samoja muistoja - olen syntynyt 1989.

Isän puolen suku varsinkin oli täynnä todella arvaamattomia, pelottavia aikuisia, joilla napsahti päässä jopa tyhjästä. Isäni itse oli ihminen, jolle ei saanut sanoa ei, häntä ei saanut estää, eikä millään tavalla haastaa/kritisoida. Hän tykkäsi esim. läpsiä minua päähän ja nauroi samalla - hänelle tämä oli leikkiä, minuun taas teki kipeää. Kun nostin kädet esteeksi lyönneille, hänellä napsahti päässä ja muistan edelleenkin miten hänen pupillinsa laajenivat raivosta. Sitten kuristettiin, heitettiin seinään tms. Ikinä ei pyytänyt pimahduksiaan anteeksi.

Isän äiti oli rajaton. Täysin ilman filtteriä päästi asioita suustaan. Äitini oli leikannut kesäkampauksen ja mummi sanoi ensinäkemältä, että venäläisillä katunaudoilla on tuollaiset kampaukset. Minulle oli leikattu 6-vuotiaana ensikertaa otsatukka ja mummini ei sellaisista tykännyt. Hän koki siksi oikeudekseen kutsua esikouluikäistä lasta h*oraksi.

Isän veljet olivat ilkeitä letkauttelijoita. Nykyään kun asiaa tarkemmin palastelen mielessäni, niin olen varma että isän vanhin isoveli oli p*dofiili. Hän puhui rasvaisia juttuja tytöille ja naisille, kouri jalkovälistä omaa pientä tytärtään, minulle sujautti kerran käden vaipan sisään. Puhui rasvaisia ja aiheutti minussa ihan hillitöntä pelkoa vielä teininäkin. Isän toinen isoveli taas käyttäytyi kuin kaikki lapset olisivat ilmaa - käveli surutta yli, jos et ajoissa tajunnut väistää ja vaikka itkisit kivusta, hän tuijotti lasittunein silmin jo sinne minne oli milloinkin menossa.

Koulussa ei tainnut olla yhtäkään kivaa opettajaa. Ala-asteen englanninopettaja oli alkoholisti, joka oli töissä aina krapulassa. Kaikki ylimääräiset äänet - jopa aivastukset - olivat kiellettyjä, ettei häntä vain satu päähän. Liikunnanopettaja taas oli ihan kamala huutaja ja pakottaja - "sinähän teet!" ja pakotti itkevän lapsen kainaloista nostamalla jäälle luistelemaan, vaikka tämä pelkäsi jo seistä niillä luistimilla. Minä sain kerran lujaa koripallosta naamaan ja juoksin nenä verta valuen vessaan itkemään, niin tämä tulee perässä, tempaisee oven auki, paukuttaa sitä ovea voimalla kiinni-auki-kiinni-auki ja kiroaa kuin apina - millainen aikuinen toimii näin, kun lapseen sattuu!?

Lapsuus opetti kyllä todellakin, että kaikista maailman ihmisistä luottamuksen arvoisia on ehkä kourallinen. Lapselle maailma on sairaalloisen vaarallinen ja aikuisista valtaosa on arvaamattomia raivopäitä, joilla ei ole mitään empatiakykyä saati itsehillintää. Osa aikuisista suorastaan rakastaa satuttaa ja itkettää lapsia, erityisesti omiaan. Syy miksen omia koskaan hanki - tiedän, että omiani kohtelisin hyvin, mutta en halua altistaa heitä muiden aikuisten mielivaltaisuudelle.

Vierailija kirjoitti:

Selkaiset eväät saa sisäsiittoisten metsäläisten maasta.

Toiset paikkakunnat avaramielisempiä.