Lue keskustelun säännöt.
Oliko muilla lapsuus jossa kaikki aikuiset olivat jotenkin vihamielisiä?
27.08.2025 |
Muistan pelänneeni tai inhonneeni lähestulkoon kaikkia aikuisia elämässäni lapsena. Nyt aikuisena ei tulisi mieleenkään käyttäytyä lapsia kohtaan samalla tavalla kuin omassa lapsuudessani käyttäydyttiin.
Vanhempani olivat sillä mentaliteetillä että lapset kyllä kasvattavat itsensä, ei väliä niiden menoista. Kaiken sai järkätä itse ja esimerkiksi läksyissä ei tullut mitään apua. Sukulaiset, kaverien vanhemmat olivat kaikki naljailevia ja haukkuivat milloin mistäkin. Ajattelin että olin vain outo ja kummallinen ja ansaitsin sen. Opettajat olivat arvaamattomia, esim. kerran tulin läpimärkänä kouluun kun olin liukastunut kevättalvella vesilätäkköön. Luokkamme opettaja sekosi ihan täysin, minä itkin. Pelkäsin ja välttelin myös yhtä ala-asteen miesopettajaa, joka heitti asiatonta kommenttia oppilaiden ulkonäöstä. Eräs punatukkainen tyttö luokaltamme oli tälle lempinimeltään palokärki.
Olen siis syntynyt 90-luvulla. Oliko minulla vain huonoa tuuria asuinpaikkakunnan ja sukulaisten suhteen?
Kommentit (80)
Vanhemmista ei koskaan tiennyt, millä tuulella he suvaitsevat olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa kamalalta. Kiinnostaisi kyllä, missä päin Suomea olet tällaisen lapsuuden elänyt.
Aikalailla samoja kokemuksia. Mitään ei opetettu, mutta jos teki virheen niin siitä raivottiin tai pilkattiin. Lasten olisi itse pitänyt älytä osata kaikki sisäsyntyisesti.
Mun vanhemmat oli kamalia: alistavia, aggressiivisia ja oman elämänsä pettämiä. Opettajista enimmäkseen tykkäsin, ja kaverien lähes-normaaleista vanhemmista myös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa kamalalta. Kiinnostaisi kyllä, missä päin Suomea olet tällaisen lapsuuden elänyt.
Itä-Suomessa. Ap
Olen saanut kasvaa ja varttua täysin päinvastaisessa ilmapiirissä.
Lapset huomioitiin ja tultiin nähdyiksi ja kuulluiksi, kotona, sukulaisissa ja ystäväperheiden sekä naapureiden kesken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
80-luvulla lapsena en muista, että kukaan olisi suhtautunut henkilönä vihamielisesti minuun. Sama ysärillä. Pikemminkin päin vastoin.
Joskus tuli tehtyä jotain pieniä kolttosia, mutta sanomiset oli sellaisia että eivät menneet henkilöön eikä sanomisissa käytetty argumentointivirheitä. Ts. Ei tehty olkiukkoja yms.
Toki jotain random poikkeuksia oli, mutta pääsääntöisesti noin. Oli turvallista ja positiivista. Päristelyistäkin tuli positiivista kommenttia, että tekevä poika jne.
Jos kaatui fillarilla joku randomi ohikulkija tuli auttamaan jne.
Kyllä! Olen 70-luvulla syntynyt, ja koin kaikki aikuiset täysin epävakaina ja arvaamattomina. Jo lapsena tuntui, että heillä oli tarvittaessa päällä vain ammatillinen rooli, jonka takan olivat rajattomia, omahyväisiä ja jopa sadistisia. Aikusena olen kauhukseni huomannut olevani täysin oikeassa; vain hyvin harva ihminen on tasapainoinen ja luotettava. Ihmisyys ylipäätään on hyvin varjoisaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ysärilapsi ja samanlaisia kokemuksia.
Lapsena kaikkein tärkeintä oli, ettei ollut koskaan vaivaksi tai häiriöksi. Aikuisten pinnat napsahtelivat milloin mistäkin. Äitipuoleni kerran sai järkyttävän huutoraivokohtauksen koska ilmeeni oli kuulema jollain tapaa epämiellyttävä. Olin tuolloin uppoutunut ajatuksiini enkä silloin tai nytkään osaa yhdistää mikä ilme ja miksi oli niin provosoiva.
Kasvoin Itä-Suomessa ja ihan samoja kokemuksia. Ketään ns. nykymittapuun mukaan normaalia aikuista ei ollut. Vanhemmat, sukulaiset, opettajat, kavereiden vanhemmat. Lapsetkin olivat ilkeitä. Kun lähdin opiskelemaan oli silmiä avaavaa huomatta että oli muunlaisiakin ihmisiä. Tuli sössittyä monet jutut kuitenkin silloin, kun oli ainoana mittapuuna oma ihmeellinen menneisyys ja kaikenlisäksi ihan kakarana lähdin maailmalle. Silloin "ennen", olen 70-luvulla syntynyt, oli tavallista että lapset potkaistiin omiin oloihin juuri täysi-ikäistyttyään mentaliteetilla kotiin et enää tule, ainakaan ilman koko suvun höykytystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen ysärilapsi ja samanlaisia kokemuksia.
Lapsena kaikkein tärkeintä oli, ettei ollut koskaan vaivaksi tai häiriöksi. Aikuisten pinnat napsahtelivat milloin mistäkin. Äitipuoleni kerran sai järkyttävän huutoraivokohtauksen koska ilmeeni oli kuulema jollain tapaa epämiellyttävä. Olin tuolloin uppoutunut ajatuksiini enkä silloin tai nytkään osaa yhdistää mikä ilme ja miksi oli niin provosoiva.
Mun isä oli tuollainen kilahtelija ja äitini laittoi kaikki väkivaltaiset päällekarkaukset mun omaksi syyksi. Olinhan käyttänyt isäni inhoamia sanoja tai ollut muuten vaan provosoiva. Ihmettelen vaan miten kukaan voi äityä väkivaltaiseksi jonkun ekaluokkalaisen käytöksestä ja minkälainen äiti sanoo, että se on ekaluokkalaisen oma vika.
Minun isäni oli tuollainen. Suuttui tosi pienistä asioista ja ikinä ei tiennyt millä tuulella. Äitini oli sinällään lempeä, mutta varmaan tosi väsynyt ja siksi usein myös kärttyinen. Mitään kunnon tunnekasvatusta ei saanut ja paljon olen saanut käsitellä asiaa itse, jotta olen nyt hyvä vanhempi ja puoliso.
Meillä oli myös aivan hirveä (vanha) opettaja ala-asteen loppuvuodet. Sellainen, joka juurikin kiusasi ja simputti heikompia oppilaita ja joita myös me "keskitasoiset" saimme tosissaan pelätä. Rikkaampien tai opettajien lapsille oli mairea. Oikein vihasin tätä opettajaa!
Lapsuuden parhaan ystäväni perhe taas oli todella lempeä ja siellä sain nähdä sellaista ihanaa perhemallia, kun lapset kiinnostivat vanhempiaan ja heidän kanssaan hassutellaan yms. Meillä ei koskaan esim.vitsailtu ja hassuteltu perheen kesken. Tästä olen kiitollinen, koska se oli hyvä malli myös omaan perhe-elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun isäni oli tuollainen. Suuttui tosi pienistä asioista ja ikinä ei tiennyt millä tuulella. Äitini oli sinällään lempeä, mutta varmaan tosi väsynyt ja siksi usein myös kärttyinen. Mitään kunnon tunnekasvatusta ei saanut ja paljon olen saanut käsitellä asiaa itse, jotta olen nyt hyvä vanhempi ja puoliso.
Meillä oli myös aivan hirveä (vanha) opettaja ala-asteen loppuvuodet. Sellainen, joka juurikin kiusasi ja simputti heikompia oppilaita ja joita myös me "keskitasoiset" saimme tosissaan pelätä. Rikkaampien tai opettajien lapsille oli mairea. Oikein vihasin tätä opettajaa!
Lapsuuden parhaan ystäväni perhe taas oli todella lempeä ja siellä sain nähdä sellaista ihanaa perhemallia, kun lapset kiinnostivat vanhempiaan ja heidän kanssaan hassutellaan yms. Meillä ei koskaan esim.vitsailtu ja hassuteltu perheen kesken. Tästä olen kiitollinen, koska se oli hyvä malli myös omaan perhe-elämään.
Lisään, että olen syntynyt -85. Muutenkin tuntui, että lasten olisi aina pitänyt itse tietää miten käyttäytyä tai tuli huutia. Olen pienestä kunnasta kotoisin.
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli kasarilla tuollaista. Nykyään olisi huostaanotto pikaisesti samanlaisista olosuhteista. Kummasti ne ystävälliset ja ihanat aikuiset jää lapsen mieleen. Jopa esikuvaksi.
Omalla kohdalla niitä ystävällisiä ja ihania aikuisia ei juuri kakarana tullut vastaan. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän töykeitä. Osa jopa suorastaan vihamielisiä. Vain siksi että olin lapsi.
Ihmisten ei pitäisi lisääntyä. Tämä ketju on siitä hyvä todiste. Järkyttävää käytöstä, täysin holtittomia vanhempia ja ammattilaisia, ja sitten näitä paskoja geenejä jatketaan maustettuna omalla epävapaalla ja sadistisella käytöksellä. Kaikkea sitä.
Vierailija kirjoitti:
Aikalailla samoja kokemuksia. Mitään ei opetettu, mutta jos teki virheen niin siitä raivottiin tai pilkattiin. Lasten olisi itse pitänyt älytä osata kaikki sisäsyntyisesti.
Tämäkin joo, täysin sama kokemus 🙄 Paljon on lapsia kasvatettu kylmyydellä, mitätöinnillä, vaativuudella, häpäisemällä ja raivoamalla Suomessa. Jotkut kääntää sitten sen kaiken pahan olon sisäänsä, toiset rääkkäävät muita.
T. -88 syntynyt
Tunnistan kyllä monia samoja piirteitä omasta lapsuudesta ja ihan pk-seudulla kasvanut. Äitini oli koko ajan vähän väsynyt ja ärtyisä, isäni poissaoleva ja sellainen isä, että se leivän tuominen pöytään riitti. Kaikki muu oli akkojen hommaa. Lapsena oppi olemaan omissa oloissaan. Ei ollut alkoholia, väkivaltaa tai muutakaan mutta vähän sellaista henkistä laiminlyöntiä.
Yksi mitä olen huomannut on myös jonkinlainen miespelko mitä kannoin pitkälle aikuisuuteen. Lapsena oli näitä epämääräisiä miehiä (sukulaissetiä, opettajia) jotka aina koin jotenkin uhkaaviksi. Mitään ei varsinaisesti koskaan tapahtunut muuta kuin jotain katselua ja puheita, mutta lapsuudesta asti olen kantanut sellaista pelkoa että miehet ovat arvaamattomia ja pelottavia. Mieheni on onneksi kaikkea muuta ja ollut iso tuki kun olen tuota työstänyt. Välillä se tosin nostaa päätään kun on kahden teinitytön äiti.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä! Olen 70-luvulla syntynyt, ja koin kaikki aikuiset täysin epävakaina ja arvaamattomina. Jo lapsena tuntui, että heillä oli tarvittaessa päällä vain ammatillinen rooli, jonka takan olivat rajattomia, omahyväisiä ja jopa sadistisia. Aikusena olen kauhukseni huomannut olevani täysin oikeassa; vain hyvin harva ihminen on tasapainoinen ja luotettava. Ihmisyys ylipäätään on hyvin varjoisaa.
Näin se on. Vanhempamme olivat molemmat sosiaalialalla ja kulissit oli kunnossa. Täysin persoonallisuushäiriöisiä ihmisiä todellisuudessa, siksi meistä kolmesta lapsesta yksikään ei ole tehnyt jälkikasvua kun kaikki ollaan koettu liian suureksi riskiksi, siis ajatus siitä että toistaisi edes puolet siitä lapsuudenkodin hirveydestä omille lapsilleen on sietämätön
Mulla oli kasarilla tuollaista. Nykyään olisi huostaanotto pikaisesti samanlaisista olosuhteista. Kummasti ne ystävälliset ja ihanat aikuiset jää lapsen mieleen. Jopa esikuvaksi.