Miten te muut vähemmän viehättävät kestätte omaa ulkonäköänne?

Vierailija kirjoitti:

Ihminen kuin ihminen näyttää hyvältä hymyillessään.

Juu, rumat hampaat vilkkuen ja kolmoisleuka leviten. Suorastaan häikäisevän kaunista.

Vierailija kirjoitti:

En mä kestäkään vaan pysyttelen omissa oloissani ja varon katsomasta kumpaankaan peiliin jotka kotonani on. En ikinä katso peiliin kun esim rasvaan kasvojani vaan joko olen sivuttain vessan peilin edessä tai sitten silmät kiinni. Meikkaamisen lopetin vuosikymmen sitten. Samoin hiukset vetäisen sotkunutturalle tai ponnarille ihan sokkona eli en katso peilistä yleensä edes lopputulosta tai jos katson niin kohdistan katseeni tarkasti vain hiuksiin.

Tällaisella reseptillä selviää. Etenkin omissa oloissa pysyminen tärkeää.

Ystävänäni on kehitysvammainen, joka on ainoa kuka ei ole ehdottanut minulle plastiikkakirurgiaa. Kävin itseasiassa kerran plastiikkakirurgilla, ja hän arvioi että korjaisi pahimpia vikojani tuhatlappusella. Kävin, ja leikkaudpöydällä sama kirurgi vaan huokaili tuskastuneena. Lopputulos oli yhtä kamala lisättynä parilla arvella. 

Mä pidän mun ulkonäöstä. Tajuan kyllä, että en oo mikään kaunotar, mut oon hyvä just näin! Joskus nuorempana ärsytti, kun hyvännäköiset tytöt hyötyivät ulkonäöstään, mutta nykyään en keksi, mitä etua kauneus elämääni toisi. 

"Itse pyörittelen usein vastaavaa ajatuskulkua päässäni, mutta minut se saa vain surulliseksi että ihminen voisi olla vaikka mitä parhain puoliso, ystävä ja vanhempi mutta ei saa mahdollisuutta olla mitään näistä vain siksi että ulkonäkö ei ole muiden mielestä miellyttävä. Ihan sama kuinka paljon tuolla ihmisten ilmoilla on (ollut) ja liikkunut niin ei se pelkkä oma kiva käytös muita kohtaan riitä.

Lopulta sitten sitä alkaa jo rajoittamaan omia tekemisiä ja elämä jää elämättä, mutta niin se omannäköinen jäisi elämättä siinäkin tapauksessa että jaksaisi / haluaisi edelleen mennä ja tehdä kaiken yksin. Se ainainen yksinolo on ainakin minulle hirveän raskasta eikä ikisinkkuuskaan ole perhekeskeiselle parisuhdeihmiselle se toivottu elämäntilanne. Kun ulkoistaa itsensä ympäröivästä maailmasta ja itsestään niin on helpointa sietää epäonnistunutta elämäänsä. Ei se varmasti fiksua tai järkevää ole, mutta tässä tilanteessa on ajateltava omaa hyvinvointiakin ja mentävä kerrankin yli siitä mistä aita on matalin. Sitä ei vain oikeasti jaksa olla ikuisesti omalla epämukavuusalueella."

Minusta on lohduttavaa, että sentään saa olla omassa rauhassa itsekseen, kun ei sellainen elämä, jonka olisi halunnut, kerran ole mahdollinen. Jos voittaisin lotossa tai muuten saisin tarpeeksi rahaa loppuelämäksi, katoaisin jonnekin, missä ei tarvitsisi olla ruokalähettiä enempää ihmisten kanssa tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Ystävänäni on kehitysvammainen, joka on ainoa kuka ei ole ehdottanut minulle plastiikkakirurgiaa. Kävin itseasiassa kerran plastiikkakirurgilla, ja hän arvioi että korjaisi pahimpia vikojani tuhatlappusella. Kävin, ja leikkaudpöydällä sama kirurgi vaan huokaili tuskastuneena. Lopputulos oli yhtä kamala lisättynä parilla arvella. 

Tuhatlappusella? No eipä olleet kovin isoja vikoja, etenkään kun olit hereillä operaation ajan ja kuuntelit kirurgin huokailua. 

:D

Vierailija kirjoitti:

Kuvittele mielessäsi oikein ruma ihminen. Kuvittele sitten, että hän jättää tekemättä elämässään erilaisia asioita, lukkiutuu vain kotiin häpeänsä takia. Eikö se olisi surullista ja ihan turhaa mielestäsi? Miksi ulkonäöllä pitäisi olla tällainen merkitys kenellekään? Enemmän väliä olisi mielestäsi varmaan vaikka sillä, jos kyseinen ihminen olisi lämminsydäminen, muita huomioiva ja auttavainen. Miksi jollakulla olisi nimenomaan ulkonäkönsä vuoksi oikeus toimia yhteisössä, eikä vaikkapa noiden edellä lueteltujen muiden ominaisuuksien? Et kai sinullekaan muissa ole ulkonäkö niin arvokasta?

Ainakin saan itseni pois häpeän lamaannuksesta tuolla ajatuskululla. Kuten voit tästä kuitenkin päätellä, tiedän ilmiön itsekin, eikä aina helppoa ole. Järjellä ajatellen yllä oleva on kuitenkin oikein, omien tekemisten rajoittaminen ulkonäköhäpeän takia ei.

Toisaalta, kyllä se itselläni ainakin vetää mielen matalaksi, kun tulee jälleen tietoiseksi siitä ulkonäöstään. Yksin kun on vain kotona, niin voi jotenkin kohentaa itsetuntoaan. Kun astuu ulos ovesta, niin valitettavasti se totuus taas tulee ilmi.

Olin tuossa yksi ilta yöelämässä ekaa kertaa vuosikausiin. No, eihän se tilanne mihinkään ollut muuttunut. Kaverilleni tultiin jonossa tekemään aloitteita ja kehumaan ulkonäköä, itse olin yhtä seinäkukka kuin nuorenakin.

Hymyilin paljon, juttelin iloisesti. Olin valinnut kivat vaatteet, meikannut ja laittanut hiukset. Mutta ei mikään näistä auta, jos pohja on huono. Kuin yrittäisi sisustaa nätiksi purkukuntoista hometaloa, ja pitää siellä iloisia juhlia. Siltä itsestäni nyt juuri tuntuu. 

Oli suoraan sanoen jo kiusallista, kun kaveri valitteli kuinka paljon huomiota baareissa aina tulee. Ei siinä voinut muuta kuin ynähtää jotain vastaukseksi, ja vaihtaa puheenaihetta. 

En jaksa miettiä mitä muut ajattelee kun ei kiinnosta ja elän omaa tylsää elämääni. Pukeudunkin miten haluan.

Vierailija kirjoitti:

Ihminen kuin ihminen näyttää hyvältä hymyillessään.

Juuei näytä. Just kesällä nauroin niin, että pihalla istuessani näin itseni heijastuneena olkkarin ikkunasta ja näytin lähinnä siltä irvistävältä labululta vai mikä se muotilelu onkaan. Kävin vielä peilin edessäkin hymyilemässä ja ei saakeli kun ensinnäkin se alkoi sattua kasvoihin ja tuntui lähinnä siltä kuin olisi saanut jonkun kasvokrampin ja siltä se kyllä näyttikin. 

Siihenhän on tyytyminen, mitä on saanut. Pitää tehdä parhaansa ennen kotoa lähtöä, että kehtaa mennä kauppaan tai lenkille. Kyllä sitä pärjää.

Vierailija kirjoitti:

Minusta on lohduttavaa, että sentään saa olla omassa rauhassa itsekseen, kun ei sellainen elämä, jonka olisi halunnut, kerran ole mahdollinen. Jos voittaisin lotossa tai muuten saisin tarpeeksi rahaa loppuelämäksi, katoaisin jonnekin, missä ei tarvitsisi olla ruokalähettiä enempää ihmisten kanssa tekemisissä.

Näin on itsellänikin. Mitä enemmän olen ollut yksinäni, niin sitä enemmän itsetuntoni on parantunut. Kun yritän edes itse olla itselleni lempeä, teen kauneushoitoja, selailen muotivinkkejä jne. Omassa seurassani olen kuin kuka tahansa muukin. 

Mutta sitten taas ihmisten seurassa tulee tosi tietoiseksi ulkonäöstään. Illanvietossa olen näkymätön tapetinjatke. Joskus kun kokeilin deittisovellusta, niin tuli sielläkin se tosiasia huomattua. Mätsi jos tuli, niin poistettiin tai ghostattiin. En usko, että tulen olemaan enää koskaan parisuhteessa. Aikaisemmat suhteet olleet vastapuolelle sitä, että minut on kelpuutettu, mutta aitoa rakkautta ja kiintymystä en ole kokenut ikinä.

Onhan siihen väkisinkin tottunut kun niin se on ollut aina. Jo lapsena haukuttu rumaksi. Sama jatkui teininä ja parikymppisenä. Aikuisena ei enää ole sanottu suoraan sitä, mutta se näkyy kohtelussa. 

Ja ne vähät kokemukset miehistä on tietysti huonoja koska minusta on vain haettu taloudellista hyötyä ja panopatjaa, mitään en itse ole suhteista saanut. Tietysti sitten viimeistään kolmekymppisenä tajusin, että turha edes päästää miehiä lähelle enää kun ei kukaan minusta aidosti kiinnostu. 

Masennus on pysyvä seuralainen, mutta kyllä tässä jotenkin on pärjäilty. Keskityn vain työntekoon ja harrastuksiini. Menee se elämä näinkin. 

Vierailija kirjoitti:

Kaikki me rupsahdetaan viimeistään keski-iässä 

 

Mutta niillä rupsahtaneilla on kuitenkin ollut nuorena hauskaa. Sitten on meitä, joilla nuoruutta ei käytännössä ollut ollenkaan. Eikä ole myöskään sitä rakastavaa kumppania rinnalla jonka kanssa voidaan yhdessä rupsahdella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki me rupsahdetaan viimeistään keski-iässä 

 

Mutta niillä rupsahtaneilla on kuitenkin ollut nuorena hauskaa. Sitten on meitä, joilla nuoruutta ei käytännössä ollut ollenkaan. Eikä ole myöskään sitä rakastavaa kumppania rinnalla jonka kanssa voidaan yhdessä rupsahdella.

 

Tämä, lisäksi ainakin omassa tuttavapiirissä näin kekki-iän kynnyksellä ne, jotka olivat jo silloin parikymppisinä kauniita ja suosittuja, ovat sitä yhä.

Ja minä, joka olin seinäruusu jo parikymppisenä, olen sitä yhä.

Yksi toivomani elämänkokemus olisi ollut se, että joku olisi oikeasti ihastunut minuun. Halunnut viedä minut treffeille, tehdä minuun vaikutusta, ja myöhemmin kokea parisuhteen kanssani oikeasti tärkeänä asiana.

Elämäni parisuhteet ovat alkaneet omasta aloitteestani, ja tietysti itse olen ollut ihastunut. Mutta se kylmä kohtelu jättää jälkensä. Kun toinen tuntuu kaikella tavalla haluavan osoittaa, että on kanssani vain koska ei ollut parempaakaan saatavilla.

Ja samalla kun sivustaseurannut läheisten parisuhteita, joissa se puoliso näyttää kiintymystään ja sitoutumistaan. 

Niin.... siihen verrattuna yksinolo ollut paljon helpompaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki me rupsahdetaan viimeistään keski-iässä 

 

Mutta niillä rupsahtaneilla on kuitenkin ollut nuorena hauskaa. Sitten on meitä, joilla nuoruutta ei käytännössä ollut ollenkaan. Eikä ole myöskään sitä rakastavaa kumppania rinnalla jonka kanssa voidaan yhdessä rupsahdella.

 

Tämä, lisäksi ainakin omassa tuttavapiirissä näin kekki-iän kynnyksellä ne, jotka olivat jo silloin parikymppisinä kauniita ja suosittuja, ovat sitä yhä.

Ja minä, joka olin seinäruusu jo parikymppisenä, olen sitä yhä.

Yksi toivomani elämänkokemus olisi ollut se, että joku olisi oikeasti ihastunut minuun. Halunnut viedä minut treffeille, tehdä minuun vaikutusta, ja myöhemmin kokea parisuhteen kanssani oikeasti tärkeänä asiana.

Elämäni parisuhteet ovat alka

Jep. Myös omat iäkkäät tuttavani saavat varattuinakin miehiltä kiinnostusta ja etenkin jos tulee ero, suorastaan miesvyöry on kimpussa tarjoamassa apua, matkoja, illallisia jne. Ja koko tämän ajan minä olen saanut olla ihan rauhassa miesten sinnikkäiltä kosioriiteiltä. Kaikki nämä vuosikymmenet. Elän ihan eri maailmassa kuin kauniit tai edes tavallisen näköiset naiset. 

Tiedän kyllä, että saan miehen jos olen itse aloitteellinen, mutta silloin se on aina sitä samaa kuin aiemminkin, että se mies ei tosiaan välitä minusta pätkääkään, eikä tuo mitään suhteeseen, kun taas mun pitää antaa kaikkeni. Sitten kiva katsella vierestä kun muut naiset saa kaikkea kivaa miehiltään ja mä en saa yhtään mitään. Köyhdyn vaan henkisesti, fyysisesti ja taloudellisestikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki me rupsahdetaan viimeistään keski-iässä 

 

Mutta niillä rupsahtaneilla on kuitenkin ollut nuorena hauskaa. Sitten on meitä, joilla nuoruutta ei käytännössä ollut ollenkaan. Eikä ole myöskään sitä rakastavaa kumppania rinnalla jonka kanssa voidaan yhdessä rupsahdella.

 

Tämä, lisäksi ainakin omassa tuttavapiirissä näin kekki-iän kynnyksellä ne, jotka olivat jo silloin parikymppisinä kauniita ja suosittuja, ovat sitä yhä.

Ja minä, joka olin seinäruusu jo parikymppisenä, olen sitä yhä.

Yksi toivomani elämänkokemus olisi ollut se, että joku olisi oikeasti ihastunut minuun. Halunnut viedä minut treffeille, tehdä minuun vaikutusta, ja myöhemmin kokea parisuhteen kanssani oikeasti tärkeän

Jep. Myös omat iäkkäät tuttavani saavat varattuinakin miehiltä kiinnostusta ja etenkin jos tulee ero, suorastaan miesvyöry on kimpussa tarjoamassa apua, matkoja, illallisia jne. Ja koko tämän ajan minä olen saanut olla ihan rauhassa miesten sinnikkäiltä kosioriiteiltä. Kaikki nämä vuosikymmenet. Elän ihan eri maailmassa kuin kauniit tai edes tavallisen näköiset naiset. 

Tiedän kyllä, että saan miehen jos olen itse aloitteellinen, mutta silloin se on aina sitä samaa kuin aiemminkin, että se mies ei tosiaan välitä minusta pätkääkään, eikä tuo mitään suhteeseen, kun taas mun pitää antaa kaikkeni. Sitten kiva katsella vierestä kun muut naiset saa kaikkea kivaa miehiltään ja mä en saa yhtään mitään. Köyhdyn vaan henkisesti, fyysisesti ja taloudellisestikin.

Täysin sama juttu itselläni. Tuntuu, että ne kauniit löytävät itselleen uuden hyvän parisuhteen vain käymällä kotinsa ulkopuolella.

Itse päädyn suhteeseen vain jos toinen kokee hyötyvänsä minusta jotenkin, eikä siksi että olisin oikeasti tavoittelemisen arvoinen. 

Eka suhteeni teini-iässä yhden samaa koulua käyvän kanssa oli sellainen, että toiselle oli tärkeää ettei kukaan tiedä suhteestamme. Kun itse taas olin taivaissa ja olisin halunnut kertoa kaikille. Suhde päättyi kun muutama sai tietää tästä seurustelusta, ja ilmeisesti tämä sitten todellisuudessa häpesi minua niin paljon. Että näistä lähtökohdista. 

Vierailija kirjoitti:

Mistä sä tiedät olevasi ruma? Jos katsot jostain instagramista ihmisten kuvia, malleja ja 'vaikuttajia', niin 99% niistä kuvista on muokattuja ja loput 1% vaan sopii 'kauniiseen' muottiin. Ajattele niin, että keskityt kivoihin juttuihin vaan. Ulkonäkö rapistuu kaikilla kuitenkin niin miksi sitä pitää surkutella. 

Voin kertoa sivusta vähän juttua tähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä sä tiedät olevasi ruma? Jos katsot jostain instagramista ihmisten kuvia, malleja ja 'vaikuttajia', niin 99% niistä kuvista on muokattuja ja loput 1% vaan sopii 'kauniiseen' muottiin. Ajattele niin, että keskityt kivoihin juttuihin vaan. Ulkonäkö rapistuu kaikilla kuitenkin niin miksi sitä pitää surkutella. 

Voin kertoa sivusta vähän juttua tähän.

Minä olen viehättävä, mutta voin selittää miksi ulkonäöstä murehtimista ei vain lopeteta omasta tahdosta.

Maailma on pinnallinen. Ulkonäöllä saa erilaisia mahdollisuuksia. Saa päivän piristyksiä, kun ventovieras kiirehtii auttamaan lattialle levinneiden ostosten kanssa, huomaat jonkun katsovan pitkään jne. Kun saa päivän piristyksiä, mieliala kohenee. On helpompi jaksaa yleisesti. Minäkin olen ja en ole ulkonäkökeskeinen. En osaa selittää sitä. Arvoihini ei kuulu pinnallisuus, mutta olen äärimmäisen pikkutarkka ja nautin meikkaamisesta, vaikka en pidä meikeistä. Meikkien puhdistaminen on kuvottavaa. Mietin, että miksi laitan tällaista ällöttävää paskaa naamaani. Ja sitten teen sen taas. Hyvin kevyesti, mutta kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä sä tiedät olevasi ruma? Jos katsot jostain instagramista ihmisten kuvia, malleja ja 'vaikuttajia', niin 99% niistä kuvista on muokattuja ja loput 1% vaan sopii 'kauniiseen' muottiin. Ajattele niin, että keskityt kivoihin juttuihin vaan. Ulkonäkö rapistuu kaikilla kuitenkin niin miksi sitä pitää surkutella. 

Voin kertoa sivusta vähän juttua tähän.

Minä olen viehättävä, mutta voin selittää miksi ulkonäöstä murehtimista ei vain lopeteta omasta tahdosta.

Maailma on pinnallinen. Ulkonäöllä saa erilaisia mahdollisuuksia. Saa päivän piristyksiä, kun ventovieras kiirehtii auttamaan lattialle levinneiden ostosten kanssa, huomaat jonkun katsovan pitkään jne. Kun saa päivän piristyksiä, mieliala kohenee. On helpompi jaksaa yleisesti. Minäkin olen ja en ole ulkonäkökeskeinen. En osaa se

Se on ominaisuus, jota ei vain laiteta pois päältä. En usko, että tulen ikinä muuttumaan. En minä mahda sille mitään, että ulkonäkö pyörii mielessäni paljon.

Minä olen onnellinen ja ylpeä henkisistä ominaisuuksistani, keskityn niihin entistä syvemmin. Olin nuorempana nätti ja jopa usein kauniiksi kehuttu ihminen, mutta nyt kun olen jo selvästi "rapistunut", niin hyväksyn sen että me kaikki jotka pääsemme elämässä vanhoille päivillemme vanhenemme ja rapistumme kuitenkin ennemmin tai myöhemmin. Sitä ei vaan voi kukaan välttää, joka pidemmälle elää. Se ulkonäkö kun on kuitenkin vain ulkokuori, ja sisin eli sielu on se joka elää ikuisesti, siksi siihen ikuiseen osaan kannattaa keskittyä kaikkein eniten.