Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Keski-ikäisen "Luopumisen vuodet" - miten muut olette pystyneet sopeutumaan?
19.08.2025 |
Kiinnostaisi kuulla fiksuja kommentteja siitä, miten muut olette pystyneet hyväksymään keski-ikään kuuluvat monet muutokset / luopumiset (oma vanheminen/mahdolliset vaivat, vanhempien/läheisten sukulaisten kuolema, omien lasten muuttaminen pois kotoa jne.). Itsellä on tämä vaihe elämästä nyt menossa ja pakko myöntää, että kovin hankalaa on hyväksyä monia asioita ja taidan kyllä jopa ihan masentunut olla :( Jotenkin tällä hetkellä kovasti tuntuu siltä, että paras aika elämässä alkaa olla lopullisesti ohi.
Kiitos asiallisista kommenteista.
Kommentit (218)
Vierailija kirjoitti:
Olen samaa mieltä. Kun lapset on muuttaneet pois ja aika vähätuloinen vanhuus alkaa, ei ole enää mitään hauskaa tulossa. Elämä on luopumista.
Elämä on aika pitkälle sellaista, mitä siitä tekee. Jos päätät jo vuosikausia etukäteen että viimeiset vuosikymmenet tulee olemaan hirveetä p*skaa niin näin tulee varmasti olemaankin.
Mutta miksi teet itse itsellesi niin? Vai oletko niitä, jotka yrittää jotenkin kostaa muille omalla kärsimyksellään? Ei siinä kärsi kuin sinä itse, joten sama kun nautit elämästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle kävi niin isän kanssa. Lakaisin asioita maton alle, jotta sopu säilyisi. Lopulta se ei enää onnistunut, ja tuli hirveä riita. Hänen kuntonsa heikkeni samaan aikaan niin, että joutui miettimään, mitä asioita nyt on enää kohtuullista ottaa esille. Ja sitten hän kuoli.
Kuoleman jälkeen olen itse työstänyt asioita, jotka hiersivät. Hän oli hyvä isä, mutta ei ollenkaan niin hyvä kuin me kaikki ajattelimme. Paljon oli semmoistakin, mikä ei ollut hyväntahtoista apua vaan vallankäyttöä, kontrollointia ja ylistämällä alistamista.
Minulle isä on jo ollessani nuori osoittanut etten ole tarpeeksi hyvä. Edelleen joskus jännitän hänen seurassaan, kun moittii tekemiäni ratkaisuja, valittaa jopa tapeteistani. Ja tiedän etten koskaan voi näitä asioita hänen kanssaan ottaa esille.
No sehän onkin ihan eri asia, jos vanhemmat on paskat. Miksi niitä surisikaan.
Vanhempien vanheneminen ja kuolema kuuluu jokaiseen hyvin menneeseen elämään. Siihen ei tervepäinen ihminen jää jumiin, vaikka se toki on yleensä surullinen kohta elämässä, kun kuolevat. Surullinen tavalla tai toisella. Joko suree sitä, mitä oli, tai sitten sitä, mitä ei ikinä ollut vaikka olisi toivonut.
Ihana, ihana ketju! Niin mahtavaa lukea viisaiden naisten ajatuksia <3
Itselle erittäin ajankohtainen aloitus. Ainoa tytär on muuttamassa viikon päästä pois kotoa. Meillä on ollut läheinen, rento suhde ja nyt hän lähtee elämään omaa elämäänsä korkeakouluopiskelijana, parin tunnin matkan päähän. Olen niin pohjattoman iloinen hänen puolestaan, mutta koen aikamoista haikeutta myös. En sitä toki hänelle näytä. Olen viimeksi asunut koiran kanssa kahden 25 vuotta sitten joten muutos tulee olemaan aikalailla järisyttävä.
Olen aikeissa muuttaa takaisin kotiseuduilleni, joten nyt on etsinnässä sekä oma koti että uusi työpaikka. Tuntuu niin pelottavalta, mutta ajattelisin että nyt on vaan pakko uskaltaa. Siitäkin huolimatta että asiat menisivät eri tavalla kuin ajattelen.
Tämä aika on niin ihmeellistä, unohtumatonta, ja kudelma onnellisuuden ja haikeuden eri sävyistä.
Tsemppiä kaikille lapsensa maailmalle lähettäville! I feel you!
Henkisesti olen jo tehnyt menettämistyötä isääni kohtaan. Hän en elintapansa ovat sellaiset, että voi kuolla koska tahansa. Muista luopumista en pelkää ja tuskin on ajankohtaistakaan. Äiti niin hyvässä kunnossa ja lapsi vasta 9v.
N44
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihana, ihana ketju! Niin mahtavaa lukea viisaiden naisten ajatuksia <3
Itselle erittäin ajankohtainen aloitus. Ainoa tytär on muuttamassa viikon päästä pois kotoa. Meillä on ollut läheinen, rento suhde ja nyt hän lähtee elämään omaa elämäänsä korkeakouluopiskelijana, parin tunnin matkan päähän. Olen niin pohjattoman iloinen hänen puolestaan, mutta koen aikamoista haikeutta myös. En sitä toki hänelle näytä. Olen viimeksi asunut koiran kanssa kahden 25 vuotta sitten joten muutos tulee olemaan aikalailla järisyttävä.
Olen aikeissa muuttaa takaisin kotiseuduilleni, joten nyt on etsinnässä sekä oma koti että uusi työpaikka. Tuntuu niin pelottavalta, mutta ajattelisin että nyt on vaan pakko uskaltaa. Siitäkin huolimatta että asiat menisivät eri tavalla kuin ajattelen.
Tämä aika on niin ihmeellistä, unohtumatonta, ja kudelma onnellisuuden ja haikeuden eri sävyistä.
Tsemppiä kaikille lapsensa maailma
Mikset näytä? Tytölle voi olla hämmentävää, jos olet vain iloinen että hän häipyy. 😁 Kyllä aikuisille lapsille voi näyttää kaikenlaisia tunteita, pitäisihän niitä näyttää lapsille alusta asti.
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset helposti uskovat, että ura ja lapset tuovat elämään sen merkityksen. Kiidetään tukka putkella ja sitten humps, nyt lapset muuttikin pois ja jäin työttömäksikin.
Ihmisen pitää löytää elämä ja ilo omasta sisimmästään. Silloin on rauhaa kohdata elämän surut. Ne sattuvat, mutta eivät murskaa oman olemassaolon perustaa.
Tämä toki paljon helpommin sanottu kuin tehty.
Joulumaa kun jokaiselta löytyy sydämestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hassua miten eri tavalla ihmiset ottaa asiat. Olen kohta 50 enkä todellakaan pidä keski-ikää minään luopumisen vuosina. :D Kun lapset muutti kotoa, mulla alkoi vapaus! Teen just sitä mitä haluan, milloin haluan! Nautin elämästäni todella paljon. Harrastan kivoja asioita, työkin on ihan ok, käyn treffeillä. Olen ulkoisesti paremmannäköinen kuin ikinä nuorena: hoikka ja lihastakin on. Olen tyytyväisempi elämääni nyt kuin koskaan aiemmin ja otan siitä kaiken ilon irti!
Tämä. Jotkut elää lapsiaan varten, kuten yksi kaverini. Yhdessä illanvietossa kerroin että meillä esikoinen on muuttamassa kotoa. Tämä kaveri alkoi itkeä, ja kun ihmeteltiin mitä on tapahtunut, niin selitti että häntä alkoi kauhistuttaa ajatus että hänen lapsensa muuttavat joskus pois kotoa, hän ei sitä kestä!! Ihan kauheaa!!! Ei elämässä ole sitten enää mitään!! Itki pitkän aikaa ennen kuin rauho
Kauhea riippakivi lapsiraukoilla.
Ikää on 61v. Lapset ovat muuttaneet pois kotoa ja elävät omaa elämäänsä. Omat vanhemmat ovat vielä elossa mutta eivät tarvitse mitään apua. Avioliitto on väljähtynyt mutta en viitsi ruveta eroa puuhaamaan. Muutama vuosi työelämässä jäljellä ja on aika hienoa kun nyt saan käyttää palkkani ihan vain omiin tarpeisiin. Omalla paikkakunnalla on kiva fwb ja parissa Euroopan kaupungissa myös joten hyvää seksiäkin on tarpeen mukaan saatavilla. Kotona siivoilen kaapeista ylimääräistä pois ja selkeytän elämääni. Aika mukava elämänvaihe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua muutti vanhempien kuolema. Siinä tajusi olevansa seuraavana jonossa. Vielä kun molempien loppuaika oli pitkää kärsimystä, niin se ajatus ahdistaa. Isällä oli muistisairaus ja äiti kitui levinneen syövän kourissa. Monta kuukautta kipua, janoa (juominen oli vaikeaa/unohtui/kieltäytyi), oksentelua, pelkoa... Niin traumaattista seurata sitä vierestä. Rinnasta nousi mätänevä kraateri, syövän alkupesäke. Kylkiluissa metastaasit.
Siskoni on vielä "nuori", mutta vaikuttaa vahvasti siltä että muistisairaus osui hänen kohdalleen. Mun siskolle! Eli minunkin aikani voi pian olla loppu ja edessä on vain jotain kamalaa. Onnellinen on se joka kuo-lee sydäriin.
Vierailija kirjoitti:
Ikää on 61v. Lapset ovat muuttaneet pois kotoa ja elävät omaa elämäänsä. Omat vanhemmat ovat vielä elossa mutta eivät tarvitse mitään apua. Avioliitto on väljähtynyt mutta en viitsi ruveta eroa puuhaamaan. Muutama vuosi työelämässä jäljellä ja on aika hienoa kun nyt saan käyttää palkkani ihan vain omiin tarpeisiin. Omalla paikkakunnalla on kiva fwb ja parissa Euroopan kaupungissa myös joten hyvää seksiäkin on tarpeen mukaan saatavilla. Kotona siivoilen kaapeista ylimääräistä pois ja selkeytän elämääni. Aika mukava elämänvaihe.
Kyllä nuoret vanhemmat on ihmiselle iso etu elämässä. Ja nykyään lisäännytään nelikymppisenä..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikaisinpa sinulla luopuminen alkaa, kun jo keski-iässä. Itse olin viisissäkymmenissä parhaassa vedossa työelämässä opettajana, ja neljä lasta teini-iässä toivat lisää nuoruuden energiaa elämään.
Nyt olen 68 v ja eläkkeellä, mies kuoli syöpään neljä vuotta sitten, vanhemmat vanhuuteen muutaman vuoden sisällä, moni ystävä on poistunut.
Elämän hetkellisyys ja myös ennustamattomuus on tullut voimalla vastaan. Sen hyväksyminen on iso työ ja sävyttää koko elämää. Nelikymppisenä en ajatellut kuolemaa!
Poistuneiden läheisten ikävöintiin täytyy tottua. Ja pakottaa itsensä katsomaan eteen päin, tulevaisuuteen, koska menneisyydessä ei ole mitään, josta oikeasti voisi pitää kiinni.
En arvosta muistoja. Minulle sanotaan mieheni menettämisestä, että on
Itse koen, että olisi pitänyt puhua enemmän asioista, joista on jäänyt katkeruutta. Mutta joillakin on helpommat miehet. :)
Minä olin tosi omistautunut lapsille, kun he olivat pieniä. Melko omistautunut vielä silloinkin, kun olivat lukiossa. Mutta nyt kun kuopus lähtee yliopistoon, olen aivan onnessani. Mikä vapaus! Aikansa kutakin.
Otin kyllä varmuuden vuoksi lemmikin, ettei hoivavietti jäisi tässä kohtaa lapsiin kiinni. Heidän kuuluu saada aikuistua nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 45 ja koen olevani elämäni parhaassa kunnossa ja onnellisimmillani kuin koskaan tähän asti. Iloa ja energiaa saan lapsistani, liikunnasta ja nuoremmasta miesystävästä. Eron jälkeen on jäänyt energiaa ja aikaa huolehtia itsestäni ihan eri tavalla. Tunnen olevani vielä nuori! Mielenkiintoista miten eri tavalla ihmiset voivat kokea keski-iän.
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien vanheneminen ja kuolema kuuluu jokaiseen hyvin menneeseen elämään. Siihen ei tervepäinen ihminen jää jumiin, vaikka se toki on yleensä surullinen kohta elämässä, kun kuolevat. Surullinen tavalla tai toisella. Joko suree sitä, mitä oli, tai sitten sitä, mitä ei ikinä ollut vaikka olisi toivonut.
Sinänsä totta, koska eräässä vaiheessa lapsellani epäiltiin syöpää. Silloin ajattelin, että miten voisin jatkaa elämääni ilman häntä. Onneksi oli väärä hälytys.
Äidin kuolema on silti ollut sellainen, etten pääse surusta yli. Johtuu yksinkertaisesti siitä, että äiti oli paras ystäväni. Kukaan ei ole niin mahtava enkä ole kenenkään kanssa niin samalla aaltopituudella. Äidin synkkä ja rutikuiva huumorikin on jotain, mitä kaipaan, koska kellään tuntemallani ihmisellä ei ole sitä. Ystävät ja siskot on rakkaita ja tärkeitä, mutta äiti oli niin ainutlaatuinen persoona. Valtava tyhjyys jäi, kun hän menehtyi. Ystäviä näen ehkä muutaman kerran vuodessa. Äitiä näin kerran viikossa. Elämästä lähti pois iso annos iloa.
Vierailija kirjoitti:
Olen samaa mieltä. Kun lapset on muuttaneet pois ja aika vähätuloinen vanhuus alkaa, ei ole enää mitään hauskaa tulossa. Elämä on luopumista.
Olen 50v. Muutin pois lapsuudenkodista vuonna 1994. Äitini oli silloin 50v. Eleli isän kanssa kahdestaan ja isäni kuoltua on elänyt nyt jo toistakymmentä vuotta yksin. Äitini elämä mun pois muuton jälkeen ei ole vaikuttanut ollenkaan tylsältä. Äidillä on paljon ystäviä ja hän käy edelleen kahdeksankymppisenä kuntosalilla, uimassa, teatterissa, elokuvissa, matkoilla yms. Toki hän ei ole minimieläkkeellä hyvän ja mielenkiintoisen työuran kun teki, mutta kaikilla tulot eläkkeellä pienenee. Äiti on aina ollut aktiivisesti mukana nyt jo aikuisten lasteni elämässä, joten kyläilee monesti lastenikin luona pääkaupungissa käydessään. Asuu useamman sadan kilometrin päässä.
Itse nyt viisikymppisenä koen, että velvollisuuksien vuosien jälkeen uusi vapaus alkaa. Suunnittelemme mieheni kanssa esimerkiksi uuden, pienemmän, talon rakentamista. Kun lapseni kasvoivat, aloitin uudelleen nuoruuteni harrastuksen lentopallon. En nyt tietenkään voi tämän ikäisenä pelata enää edustusjoukkueessa kuten parikymppisenä, mutta ikänaisjoukkueessa voin. Ei tässä tosiaan nyt jouda mitään luopumisia surkuttelemaan.
"Laittaa laitokseen"
Yrittäkään nyt hyvät ihmiset päivittyä tähän aikaan ja paikkaan. Enää ei ketään laiteta laitokseen. Sinne pääsee harvat ja valitut. Moni kuolee hoidon puutteeseen, tai paleltuu lumihankeen. Laitokseen pääsee lähinnä siinä vaiheessa, kun viranomaiset puuttuvat (poliisi, palokunta, ambulanssi), jos silloinkaan.
Lapset ovat itsenäistymässä, olen ollut lapsikeskeinen äiti, mutta nyt odotan jo nuorimman muuttoa pois kotoa.
Harrastan liikuntaa, että pysyisin kunnossa. Liian moni ikäiseni 50-vuotias on rapakunnossa, enkä tarkoita tällä muutamaa liikakiloa, vaan on jo elintasosairauksia ja liikkuminen huonoa.
Mieheni on hyvässä kunnossa ja pitkä parisuhde myös, kun meillä on nyt aikaa ja energiaa toisillemme ja aikaa ja rahaa panostaa omaan hyvinvointiin.
Vanhempani ovat sitkeitä ja vaivoistaan huolimatta toimintakykyisiä.
Vierailija kirjoitti:
Huonosti menee. Ei ole edes puolisoa ja lapsia. Aattelin kuolla itse pois tässä jonkun ajan päästä.
Kyllä huononkin elämäntilanteen jälkeen voi koittaa parempi aika. Selviytymiseen voi tarvita terveydenhuollon apua, mutta tosi kauheidenkin tapahtumien jälkeen voi odottaa valoisa tulevaisuus.
Alue: Aihe vapaa
Sama kokemus molemmista vanhemmistani. Täällä moni suree jo etukäteen vanhempien menetystä. Mä koen käyneeni sen läpi jo parikymmentä vuotta sitten, kun käsittelin terapiassa lapsuuteni. Vanhempien kanssa en ole tekemisissä, en välttämättä mene edes hautajaisiin. Kuolemansa tulee olemaan helpotus.