Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Keski-ikäisen "Luopumisen vuodet" - miten muut olette pystyneet sopeutumaan?
19.08.2025 |
Kiinnostaisi kuulla fiksuja kommentteja siitä, miten muut olette pystyneet hyväksymään keski-ikään kuuluvat monet muutokset / luopumiset (oma vanheminen/mahdolliset vaivat, vanhempien/läheisten sukulaisten kuolema, omien lasten muuttaminen pois kotoa jne.). Itsellä on tämä vaihe elämästä nyt menossa ja pakko myöntää, että kovin hankalaa on hyväksyä monia asioita ja taidan kyllä jopa ihan masentunut olla :( Jotenkin tällä hetkellä kovasti tuntuu siltä, että paras aika elämässä alkaa olla lopullisesti ohi.
Kiitos asiallisista kommenteista.
Kommentit (218)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
AP,mitä tarkoitat keski-ikäisellä? 40? 50?
Jos miettii, että elämää on viiskymppisellä noin 30+ vuotta, niin ehtiihän sitä vielä vaikka ja mitä. Olisi kyllä kauheaa jos elämä muka olisi ohi (olen N58) visikymppisenä.
Luopumisen tuskaa ei ole kun ei ole lapsia, vanhemat kuolleet jo useampi vuosi sitten.
Lähinnä itseä ällistyttää se, että peilistä ei katso se pään sisäinen 27 vee, vaan vähän rupsahtanut nainen.Kannattaa muistaa, että vaikka sitä elämää olisi vielä edessäpäinkin noin +30 vuotta niin ei ne ole samanlaisia vuosia kuin vaikkapa edelliset 30 vuotta tai edes sellaisia kuin nykyhetki. Kroppa ikääntyy vaikka eläisi kuinka terveellisesti eikä mikään kurinalaisuuskaan takaa sitä, ettei voi sairastua vakavasti tai vaikka menettää näkö- tai liikuntakykyään jonka jälkeen elämä on aika erilaista (ja oikeasti usein melko kurjaakin) v
Sä et nyt tajua asiaa ollenkaan. On kyllä totta, että osalla ne aivan viimeiset vuoden ovat kurjia, mutta viisikymppisenä siihen on vielä 35 vuotta aikaa. Miksi murehtia tulevaa ja pilata sillä kaikki ne lukuisat hyvät vuodet, jotka ovat aivan siinä nenän edessä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muuten, kun vaihdevuodet on ohi (yleensä joskus 54-58-vuotiaana), tulee tasaisempi olo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on suht tyytyväinen menneeseen elämäänsä, on saanut tehdä, nähdä ja kokea mitä on toivonut, on helppo hyväksyä, että monet noista asioista on lopullisesti takanapäin. Nyt eletään toisenlaista vaihetta.
Miksi te lakkaatte elämästä jo keski-ikäisenä? Tuossa ei ole hiventäkään järkeä. Mitkä asiat on muka lopullisesti takanapäin? Mulla ainoa on lastenteko tai se että lapset asuu kotona. Kaikki asiat on nyt helpompia kuin esim kaksikymppisenä, kun kaikki oli vasta edessä. Voin silti tehdä ihan kaikkea kuin kaksikymppisenäkin, nyt on vain enemmän rahaa ja rohkeutta toteuttaa unelmia.
Siis sä elä
Btw, ne ihailemasi parikybäisetkään ei käytä noita naurettavia nauruhymiöitä enää. Kertoo paljon ihmisestä jos täytyy kolmin kappalein noita viljellä lauseensa loppuun. Mitään järkevää keskustelua tuollaisen kanssa on turha odottaa.
Olen eri, mutta kertoo paljon sinusta, että kun et muuten keksi enää sanottavaa, alat valittaa hymiöistä.....
Vierailija kirjoitti:
Vaikeaahan se on kun kroppa alkaa pettää ja naama roikkuu. Vaikka kuinka terveesti syö niin läski vaan pysyy. Lapset ei enää tarvitse suunnilleen mihinkään. Ja omilla vanhemmillakin kaikenlaista vaivaa. Työkin tuntuu puuduttavalle.
Ehkä tässä kiteytyy ihmisten eroavaisuus. Osalle se, etteivät lapset enää tarvitse on surullista, toisille vapauttavaa.
Mä olen todella perheihminen ja oletin, että lasten poismuutto olisi vaikeaa, mutta ei se ollutkaan. Lapset tulee opiskelupaikkakunniltaan usein kotiin, joten näen heitä usein ja olemme edelleen hyvin läheisiä. Lisäksi nyt mulla on aikaa tavata kavereita ja harrastaa omia juttuja. Ystäväni ovat samanlaisessa elämäntilanteessa, joten keksimme yhdessä kaikkia kivoja juttuja (teatteri, konsertit, retket yms). Mulla on fiilis kuin eläisin uudestaan nuoruutta, kun on aikaa omille jutuille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Veikkaan, että apn hormonitasot on alkaneet alentua. Se voi aiheuttaa masennusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeaahan se on kun kroppa alkaa pettää ja naama roikkuu. Vaikka kuinka terveesti syö niin läski vaan pysyy. Lapset ei enää tarvitse suunnilleen mihinkään. Ja omilla vanhemmillakin kaikenlaista vaivaa. Työkin tuntuu puuduttavalle.
Ehkä tässä kiteytyy ihmisten eroavaisuus. Osalle se, etteivät lapset enää tarvitse on surullista, toisille vapauttavaa.
Koiran voi hankkia, jos haluaa ikuisen vauvan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aikaisinpa sinulla luopuminen alkaa, kun jo keski-iässä. Itse olin viisissäkymmenissä parhaassa vedossa työelämässä opettajana, ja neljä lasta teini-iässä toivat lisää nuoruuden energiaa elämään.
Nyt olen 68 v ja eläkkeellä, mies kuoli syöpään neljä vuotta sitten, vanhemmat vanhuuteen muutaman vuoden sisällä, moni ystävä on poistunut.
Elämän hetkellisyys ja myös ennustamattomuus on tullut voimalla vastaan. Sen hyväksyminen on iso työ ja sävyttää koko elämää. Nelikymppisenä en ajatellut kuolemaa!
Poistuneiden läheisten ikävöintiin täytyy tottua. Ja pakottaa itsensä katsomaan eteen päin, tulevaisuuteen, koska menneisyydessä ei ole mitään, josta oikeasti voisi pitää kiinni.
En arvosta muistoja. Minulle sanotaan mieheni menettämisestä, että onhan minulla sentään muistot. Minusta ne ovat yhtä tyhjän kanssa, ei niiden kanssa voi keskustella, eivät ne suukota minua eivätkä tuota minulle orgasmia. En halua elää muistoissa.
Sen neuvon antaisinkin aviopareille, että älkää hukatko aikaa. Kun toinen kuolee, peli on pelattu, kortit kädessäsi voit heittää pois puolisosi kuoltua. Asiat on selviteltävä, kun vielä eletään. Siinä sitä on mielekästä työmaata vanhenevalle avioparille.
Vierailija kirjoitti:
Aikaisinpa sinulla luopuminen alkaa, kun jo keski-iässä. Itse olin viisissäkymmenissä parhaassa vedossa työelämässä opettajana, ja neljä lasta teini-iässä toivat lisää nuoruuden energiaa elämään.
Nyt olen 68 v ja eläkkeellä, mies kuoli syöpään neljä vuotta sitten, vanhemmat vanhuuteen muutaman vuoden sisällä, moni ystävä on poistunut.
Elämän hetkellisyys ja myös ennustamattomuus on tullut voimalla vastaan. Sen hyväksyminen on iso työ ja sävyttää koko elämää. Nelikymppisenä en ajatellut kuolemaa!
Poistuneiden läheisten ikävöintiin täytyy tottua. Ja pakottaa itsensä katsomaan eteen päin, tulevaisuuteen, koska menneisyydessä ei ole mitään, josta oikeasti voisi pitää kiinni.
En arvosta muistoja. Minulle sanotaan mieheni menettämisestä, että onhan minulla sentään muistot. Minusta ne ovat yhtä tyhjän kanssa, ei niiden kanssa voi keskustella, eivät ne suukota minua eivätkä tuota minulle orgas
Asiat on selvitettävä? Mitkä asiat?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle tuli pyytämättä "shokkihoito" kun sairastuin tosi vakavasti 53 v. Tajusin miten elämä voi päättyä yhtäkkiä tai voi joutua niin huonoon kuntoon, ettei selviä ilman apua. Olen nyt toipumassa fyysisesti, mutta psyykkisesti en ole vielä toipunut. Toisaalta ei ikääntyminen vaivaa, kun olen iloinen kun saan ikääntyä. Mutta jouduin yhtäkkiä käsittelemään vauhdissa asioita, joihin olisi muutoin saanut tottua pikkuhiljaa. Olin leikkauksessa vain muutama päivä sen jälkeen kun sairaus löytyi. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti.
Nuorin lapsi on kohta muuttamassa kotoa niin sitten mulla on myös "tyhjä pesä". Se tuntuu ihan hyvältä ainakin nyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikaisinpa sinulla luopuminen alkaa, kun jo keski-iässä. Itse olin viisissäkymmenissä parhaassa vedossa työelämässä opettajana, ja neljä lasta teini-iässä toivat lisää nuoruuden energiaa elämään.
Nyt olen 68 v ja eläkkeellä, mies kuoli syöpään neljä vuotta sitten, vanhemmat vanhuuteen muutaman vuoden sisällä, moni ystävä on poistunut.
Elämän hetkellisyys ja myös ennustamattomuus on tullut voimalla vastaan. Sen hyväksyminen on iso työ ja sävyttää koko elämää. Nelikymppisenä en ajatellut kuolemaa!
Poistuneiden läheisten ikävöintiin täytyy tottua. Ja pakottaa itsensä katsomaan eteen päin, tulevaisuuteen, koska menneisyydessä ei ole mitään, josta oikeasti voisi pitää kiinni.
En arvosta muistoja. Minulle sanotaan mieheni menettämisestä, että onhan minulla sentään muistot. Minusta ne ovat yhtä tyhjän kanssa, ei niiden kanssa voi keskustella, e
Asiat on selvitettävä? Mitkä asiat?
Usein aviopareilla on selvittämättömiä asioita, vanhaa kaunaa joistain teoista yms. Asiat vain haudataan, vaikka ne jäytäisivätkin hieman. Harvassa ovat ne liitot, joissa virheitä ei tehdä, enkä tarkoita nyt pelkästään uskottomuutta.
Ainahan sanotaan, että pitää puhua, mutta kaikki eivät sitä tee. Sitten kun toinen sairastuu kuolettavasti, on aika vaikea ruveta penkomaan menneitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle kävi niin isän kanssa. Lakaisin asioita maton alle, jotta sopu säilyisi. Lopulta se ei enää onnistunut, ja tuli hirveä riita. Hänen kuntonsa heikkeni samaan aikaan niin, että joutui miettimään, mitä asioita nyt on enää kohtuullista ottaa esille. Ja sitten hän kuoli.
Kuoleman jälkeen olen itse työstänyt asioita, jotka hiersivät. Hän oli hyvä isä, mutta ei ollenkaan niin hyvä kuin me kaikki ajattelimme. Paljon oli semmoistakin, mikä ei ollut hyväntahtoista apua vaan vallankäyttöä, kontrollointia ja ylistämällä alistamista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikaisinpa sinulla luopuminen alkaa, kun jo keski-iässä. Itse olin viisissäkymmenissä parhaassa vedossa työelämässä opettajana, ja neljä lasta teini-iässä toivat lisää nuoruuden energiaa elämään.
Nyt olen 68 v ja eläkkeellä, mies kuoli syöpään neljä vuotta sitten, vanhemmat vanhuuteen muutaman vuoden sisällä, moni ystävä on poistunut.
Elämän hetkellisyys ja myös ennustamattomuus on tullut voimalla vastaan. Sen hyväksyminen on iso työ ja sävyttää koko elämää. Nelikymppisenä en ajatellut kuolemaa!
Poistuneiden läheisten ikävöintiin täytyy tottua. Ja pakottaa itsensä katsomaan eteen päin, tulevaisuuteen, koska menneisyydessä ei ole mitään, josta oikeasti voisi pitää kiinni.
En arvosta muistoja. Minulle sanotaan mieheni menettämisestä, että onhan minulla sentään muistot. Minusta ne ovat yhtä
Usein aviopareilla on selvittämättömiä asioita, vanhaa kaunaa joistain teoista yms. Asiat vain haudataan, vaikka ne jäytäisivätkin hieman. Harvassa ovat ne liitot, joissa virheitä ei tehdä, enkä tarkoita nyt pelkästään uskottomuutta.
Ainahan sanotaan, että pitää puhua, mutta kaikki eivät sitä tee. Sitten kun toinen sairastuu kuolettavasti, on aika vaikea ruveta penkomaan menneitä.
No ei ne asiat aina puhumalla selviä. On meilläkin vanhoja asioita jotka joskus kalvaa, mutta ei ne puhumalla ja penkomalla siitä muuksi muutu. Silti on tehty päätös jatkaa yhdessä ja sillä mennään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisko näillä vanhuuttaan ja vaivojaan korostavilla ihmisillä jotain boomer-perintöä taakkanaan, nehän leikkasi hiukset lyhyiksi viimeistään nelikymppisenä, alkoi pukeutua säkkeihin ja valitella että siinä se elämä nyt meni ja tässä sitä nyt viikatemiestä odotellaan, oi voi. Me nuorempien sukupolvien edustajat nähdään asiat paljon valoisampina eikä tyydytä valittamaan, vaan eletään elämä loppuun asti. 😊
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeaahan se on kun kroppa alkaa pettää ja naama roikkuu. Vaikka kuinka terveesti syö niin läski vaan pysyy. Lapset ei enää tarvitse suunnilleen mihinkään. Ja omilla vanhemmillakin kaikenlaista vaivaa. Työkin tuntuu puuduttavalle.
Ehkä tässä kiteytyy ihmisten eroavaisuus. Osalle se, etteivät lapset enää tarvitse on surullista, toisille vapauttavaa.
Sehän on myös hieno juttu, että on onnistunut kasvattamaan lapset pärjäämään itsenäisesti. Ja arki olisi varmasti raskasta, jos joutuisi jatkuvasti jeesaamaan iäkkäiden vanhempien lisäksi aikuisia lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Minulle kävi niin isän kanssa. Lakaisin asioita maton alle, jotta sopu säilyisi. Lopulta se ei enää onnistunut, ja tuli hirveä riita. Hänen kuntonsa heikkeni samaan aikaan niin, että joutui miettimään, mitä asioita nyt on enää kohtuullista ottaa esille. Ja sitten hän kuoli.
Kuoleman jälkeen olen itse työstänyt asioita, jotka hiersivät. Hän oli hyvä isä, mutta ei ollenkaan niin hyvä kuin me kaikki ajattelimme. Paljon oli semmoistakin, mikä ei ollut hyväntahtoista apua vaan vallankäyttöä, kontrollointia ja ylistämällä alistamista.
Mulla meni välit sisaruksiin, kun aloin puhumalla selvittää asioita. He ei vaan kyenneet siihen, että vaikeat asiat nostetaan pöydälle ja selvitetään. Nyt ei sitten puhuta mistään. En tiedä kumpi on parempi, olla väleissä ja varoa joka ikistä sanaa kuin edes yrittää selvittää asioita ja päätyä välirikkoon. Omasta mielestäni oli tärkeää yrittää.
Vierailija kirjoitti:
Minulle kävi niin isän kanssa. Lakaisin asioita maton alle, jotta sopu säilyisi. Lopulta se ei enää onnistunut, ja tuli hirveä riita. Hänen kuntonsa heikkeni samaan aikaan niin, että joutui miettimään, mitä asioita nyt on enää kohtuullista ottaa esille. Ja sitten hän kuoli.
Kuoleman jälkeen olen itse työstänyt asioita, jotka hiersivät. Hän oli hyvä isä, mutta ei ollenkaan niin hyvä kuin me kaikki ajattelimme. Paljon oli semmoistakin, mikä ei ollut hyväntahtoista apua vaan vallankäyttöä, kontrollointia ja ylistämällä alistamista.
Minulle isä on jo ollessani nuori osoittanut etten ole tarpeeksi hyvä. Edelleen joskus jännitän hänen seurassaan, kun moittii tekemiäni ratkaisuja, valittaa jopa tapeteistani. Ja tiedän etten koskaan voi näitä asioita hänen kanssaan ottaa esille.
Olen samaa mieltä. Kun lapset on muuttaneet pois ja aika vähätuloinen vanhuus alkaa, ei ole enää mitään hauskaa tulossa. Elämä on luopumista.
Älkää ainakaan marisko muille. Kaikesta valittavat ihmiset on ikäviä.
Alue: Aihe vapaa
Tiedän. Siksi on vain pantava täysi stoppi sille omalle tekemiselle ja KIELTÄYDYTTÄVÄ HOITAMASTA. Voi vaikka muuttaa pois. Yhteiskunta sitten hoitaa miten hoitaa. Näin on moni joutunut tekemään. Omaishoitajaksi suostuminen on ansa.