IL: Turkulainen Anna, 32, on liian herkkä töihin

Miksi ap puhuu virheellisesti erityisherkkyydestä, kun artikkelissa puhuttiin tämän Annan mielenterveysongelmista ja haasteista pärjätä jokapäiväisessä elämässä ylipäätään? Ammattiin valmistuminenkin jäi kesken toistuvien paniikkikohtausten takia.

Eli hänellä on ainakin paniikkihäiriö, masennus ja ahdistus, sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Kaikkia mahdollisia diagnoosejahan ei jutussa listattu, sillä se ei olut  jutun ydin, niitä voi olla siis muitakin. Sittemmin on ollut mielenterveysperusteisella eläkkeellä, jos oikein ymmärsin.

" Välillä olen ajatellut, että en jaksaisi olla tässä maailmassa. Mutta vielä olen tässä ja tavallaan nyt sinut ongelmieni kanssa. Taistelen kuitenkin vielä elämästä ja omasta tilanteestani. En ole luovuttanut."

" Olen 32-vuotias, eikä minulla ole hirveästi työkokemusta. Vaikka työ on sellaista ponnistelua itselleni, kyllä minä sitä hirveästi haluan elämääni."

Kyllä, hänellä on elämässään isoja haasteita ja vaikeuksia ja sairauksia.

Ja mikä oli ap:n pointti siitä, miten yhteiskunnan hänen mielestään tällaisessa tilanteessa sitten pitäisi toimia? Jättää heittelle ilman toimeentuloa? Halutko siis lisätä itsemuhia ja muita kerrannaisongelmia, inhimillistä kärsimystä ja ahdinkoa ja pahentaa sairauksia, joita tällaisesta toimintatavasta seuraisi?

Ja miten mielenterveydelliset isommat ongelmat ja sairaudet mielestäsi ap eroaa fyysisistä isommista rajoitteista ja pysyvämmistä sairauksista, nimenomaan työkyvyn suhteen ja yhteiskunnan tukemisen tarpeen suhteen? Kumpiakaan ei voi millään taikasauvalla korjata. Sen sijaan tarvitaan sairauteen sopivaa hoitoa ja toimintakyvyn tukemista ja ylläpitoa, tilanteen huononemisen ennaltaehkäisyä, mitä se sitten kulloikin tarkoittaa.  

Vierailija kirjoitti:

Minusta pitäisi kehitellä jotain kiintoisaa tekemistä työajan ulkopuolelle, jonka avulla palautua töistä. Eihän mikänä työ voi olla koko ajan hauskaa tai vaivatonta, joka työ kuormtitaa jollain tapaa, vaikka eri tavoin. Mutta ei sen pitäisi viedä kaikkia mehuja ihmisestä.

Etätyössäkin joutuu jossain määrin olemaan ihmisten kanssa tekemisissä, ja täysi eristys muista ei ole ikinä ratkaisu.

Hän tarvitsee minusta ns. 'siedätyshoitoa', vähitellen kokeilisi eri asioita. Tavoite vaikka tehdä asioita ainakin pari kertaa viikkoon. Menisi keskustaan tai johonkin, kauppaan tekemään yksin ostokset, tehdä asioita vaikka pelottaa, ei tuollaista että sulkeutuu kotiin pelkojen vuoksi, se vain pahentaa asiaa. Myös parisuhteen kannalta hyvin huono juttu jos toinen on liian arka kaikkeen, eikä yritä voittaa pelkojaan.

Hän on kuitenkin uskaltanut tuohon haastatteluun tulla, niin onko se sitten niin mahdotonta yrittää noita muita asioita

Eristys on todellakin ratkaisu. Kunpa olisin seurannut alkuperäistä suunnitelmaani lukion jälkeen ja opiskellut jo silloin itselleni 100% etätyön enkä sekoillut, että ei kun pitää hampaat irvessä pakottaa itsensä "sosiaaliseksi" ollakseen normaali. Olisi yhteiskuntakin säästänyt pitkän pennin, kun olisin vain tehnyt niin kuin omalle kunnolle oli parhaaksi. Kun ensimmäiset parikymmentä vuotta elämästä joutui elämään pelossa, sitä hermoston vauriota ei mikään korjaa. Elämänmittainen "siedätyshoito" vain tuhosi lisää. No, jospa sen etätyön vielä onnistuisi järjestämään. Etäopiskelu jo ollut pelastus.

Vierailija kirjoitti:

Tämä voi olla tosi julmaa, mutta itse ajattelen, että nykyään annetaan alakoulusta asti ihan liikaa ymmärrystä. Olin nimittäin itse lapsesta asti tosi ujo ja helposti ahdistuva. Luokassa ääneen opettajan kysymykseen vastaaminen ahdisti. Vastuun ottaminen mistään tuntui kammottavalta. Mistään esiintymisestä tai esitelmän pitämisestä ei puhettakaan. Mutta kun niitä pienestä asti vaadittiin ihan yhtälailla kaikilta, niin se oli pakko oppia niistä selviämään. Ja selvisihän niistä. Jos minulle olisi aina noissa tilanteissa annettu myönnytys, ettei tarvi kun ahdistaa niin kovasti, niin en uskaltaisi montaa asiaa vielä nykyäänkään.

Uskon, että joillain paniikkihäiriö tai vaikka aistiyliherkkyydet aiheuttavat sen, ettei normaaliin opiskeluun tai työhön kykene. Mutta uskon myös, että iso osa nykyään jatkuvasti yleistyvistä ahdistuneisuushäiriöistä jäisi diagnosoimatta, jos lapset eivät saisi kaikkeen erityisjärjestelyjä ja myönnyty

Njooh, mutta sinun pitää huomioida se miten yhteiskunnan parametrit ovat muuttuneet dramaattisesti; kun sinä joskus skidinä mokasit luokan edessä, se unohtui ja haalistui ajan kanssa - nykyaikana se dokumentoidaan ja sementöidään nettiin maailman tappiin saakka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa kuitenkin ihan huollettavissa olevalta ihmiseltä, ihmettelen ettei "asiantuntijoilta" ole saanut kunnollista toimivaa apua ajatuksiinsa ja toimintamalleihinsa.

Ei, psykologit tuollaista tee istuvat vain ja loppupeleissä niin kauan kuin kela maksaa jatkuu myös terapia vaikka kymmeniä vuosia.

Minä en halua veroeuroillani noita hyysävään, miten kävisi jos me kaikki alettaisiin samanlaisiksi "olen liian herkkä töihin, kun pomo sanoi että pitäisi tehdä muutakin kuin istua kahvilla, tuli paniikkihäiriö" 

Ei kaikista ole samoihin asioihin. Ei kaikki ole samasta puusta veistettyjä, eivät kaikki saa samoja kortteja elämäänsä monella eri taso

Ja sitten on laiskureita, jotka keinoja kaihtamatta tarttuvat kiinni pieneenkin mahdollisuuden vapaamatkustukseen, vaikka se maksaisi heille kanssaihmisten arvostuksen. 

Kelleköhän tuossa vastasit? Tämä lainaus-systeemi on aikas syvältä kun jättää ketjut kesken väärästä päästä.

Aivan järketön otsikko. Hänellä on mt-ongelmia!  Itselläni on myös jonkinlainen erityisherkkyys. Tämä koskee ääniä, hajuja ja toisten tunnetiloja. Pystyn täysin normaalisti tekemään kaikkea ja otan sitten aikaa vain toipumiseen. Turha sotkea mt-ongelmia ja herkkyyttä (jota ei edes diagnosoida) keskenään.

Vierailija kirjoitti:

Miksi ap puhuu virheellisesti erityisherkkyydestä, kun artikkelissa puhuttiin tämän Annan mielenterveysongelmista ja haasteista pärjätä jokapäiväisessä elämässä ylipäätään? Ammattiin valmistuminenkin jäi kesken toistuvien paniikkikohtausten takia.

Eli hänellä on ainakin paniikkihäiriö, masennus ja ahdistus, sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Kaikkia mahdollisia diagnoosejahan ei jutussa listattu, sillä se ei olut  jutun ydin, niitä voi olla siis muitakin. Sittemmin on ollut mielenterveysperusteisella eläkkeellä, jos oikein ymmärsin.

" Välillä olen ajatellut, että en jaksaisi olla tässä maailmassa. Mutta vielä olen tässä ja tavallaan nyt sinut ongelmieni kanssa. Taistelen kuitenkin vielä elämästä ja omasta tilanteestani. En ole luovuttanut."

" Olen 32-vuotias, eikä minulla ole hirveästi työkokemusta. Vaikka työ on sellaista ponnistelua itselleni, kyllä minä sitä hirveästi haluan elämääni."

Kyllä, hänellä on elämässään isoja haasteita ja vaikeuksia ja sairauksia.

Ja mikä oli ap:n pointti siitä, miten yhteiskunnan hänen mielestään tällaisessa tilanteessa sitten pitäisi toimia? Jättää heittelle ilman toimeentuloa? Halutko siis lisätä itsemuhia ja muita kerrannaisongelmia, inhimillistä kärsimystä ja ahdinkoa ja pahentaa sairauksia, joita tällaisesta toimintatavasta seuraisi?

Ja miten mielenterveydelliset isommat ongelmat ja sairaudet mielestäsi ap eroaa fyysisistä isommista rajoitteista ja pysyvämmistä sairauksista, nimenomaan työkyvyn suhteen ja yhteiskunnan tukemisen tarpeen suhteen? Kumpiakaan ei voi millään taikasauvalla korjata. Sen sijaan tarvitaan sairauteen sopivaa hoitoa ja toimintakyvyn tukemista ja ylläpitoa, tilanteen huononemisen ennaltaehkäisyä, mitä se sitten kulloikin tarkoittaa.  

...toki Iltalehden otsikointi oli myös harhaanjohtava. Perus iltapäivälehtien klikkiotsikkokamaa. Itse jutussa kirjoitettiin kuitenkin mielenterveyongelmista, jos ap sen ylipäätään luki...

t. sama

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen kohta nelikymppinen pitkäaikaistyötön ja luottamus ihmisiin nolla. Lapsena mennyt jo perusluottamus jos sitä on koskaan ollutkaan ja kiusaamisen takia loputkin. Uskon että ihmiset ovat pahoja, ilkeitä ja raakoja petoja, jotka haluavat vain käyttää muita hyväkseen. He voivat kylläkin esittää mukavaa esim. rahaa tai palkkaa vastaan. Minulla ei ole kavereita, en ole koskaan seurustellut enkä koe mitään halua olla työelämässä.

Siis mielestäsi kaikki; ihmiset ovat pahoja, ilkeitä ja raakoja petoja, jotka haluavat vain käyttää muita hyväkseen?? Ihan kamalaa tekstiä. Petoja? Melkein voisin mieleni tästä pahoittaa, mutta haluan kuitenkin ymmärtää mielenterveysongelmaisia....

Olen eri vastaaja. Tässäkin keskustelussa pahantahtoiset kommentit keräävät paljon yläpeukkuja. Kuten aina tällä palstalla ja aika usein muuallakin somessa.

Se ei tietenkään tarkoita, että läheskään kaikki ihmiset olisivat ilkeitä, mutta yllättävän monet ovat. Minäkin havahduin tähän vasta netin ja somen myötä. Luulin aina aiemmin, että enemmistö ihmisistä on mukavia, hyväntahtoisia, empaattisia ja fiksuja, ja että ne ikävämmät tyypit ovat vähemmistö. Somen myötä huomasin, että totuus näyttää olevan kuitenkin jotain ihan muuta. Tajusin, miten naiivi olin ollut.

Vierailija kirjoitti:

Moni tällainen kokisi ihmeparantumisen jos annettaisiin vaihtoehdoksi työnteko tai nälkäkuolema.

Eräässä työpaikassa oli nuori nainen, joka saikutti paljon ja valitti kuinka toimiston kokolattiamatto aiheuttaa hänelle allergiaa. Sitten kun tuli ilmoitus YT neuvotteluista, hänellä ei yhtäkkiä ollut mitään ongelmaa työskennellä toimistolla.

Vierailija kirjoitti:

Yhteiskunnallamme ei ole varaa tällaisiin. Resursseja palaa häneen tolkuttomasti. 

Niin, noh, toisaalta. Minä olin myös perfektionisti ja priimus, mutta myös mielenterveys ongelmia oli. Olisin tarvinnut niihin apua jo lapsena, mutta en osannut pyytää. Sinnittelin vain. Nuorena korkeakoulussa opiskellessa ongelmat paheni kun lähipiirissä kuoli erittäin rakas ihminen. Pyysin ensimmäistä kertaa vähän joustoa koulusta. Ei onnistunut, koska kaikille piti olla samat säännöt. Jatkoin sinnittelyä. 

Työelämään siirtyessä mielenterveys lopulta romahti, ja jouduin hoitoon. Kun hieman tokenin, hain kelalta osasairauspäivärahaa jonka turvin aloittaa kevennetysti taas työt. Hakemus hylättiin ja jouduin rahavaikeuksiin. Tein kuten aina ja sinnittelin, laihduin alipainoiseksi. Tein väkisin taas täyttä päivää, koska oli pakko, vaikka en saanut nukuttua öisin ja sain paniikkikohtauksia päivittäin.

Sitten tuli lopulta stoppi. En päässyt enää sängystä ylös. Työterveydestä pakotettiin pitkälle saikulle. Kun oli aika palata töihin, ei työnantaja suostunut mihinkään työn muokkaukseen. Koska taas: samat säännöt oltava kaikille. Yritin monta kertaa paluuta tuohon muottiin johon en sopinut, joka kerta sairastuin pahemmin. Lopulta en enää palautunut yhtään edes levolla ja siitä asti olen ollut eläkkeellä ja toimintakyvytön. Nuori ihminen täysin hajalla. Bensa loppui. Turha väittää etten olisi yrittänyt.

Pointtini? Tämä "samat säännöt kaikille" johtaa siihen, että osa ei mahdu siihen muotiiin ja on sitten muiden elätettävänä ja haukuttavana lopun elämäänsä vastentahtoisesti. Itse pidän järjettömänä, että sairaalta ihmiseltä vaaditaan ja odotetaan täsmälleen samaa kuin terveeltä, vaikka on ilmiselvää ettei se ole hänelle mahdollista, mutta ehkä se on sitten sitä reiluutta, ja minä olen vain puolueellinen.

Terveiden "samat säännöt kaikille" tyyppien olisikin hyvä siis päättää, kumpaa haluavat: joustoa kullekin tarpeiden mukaan, vai että osa väestästä on täysin heidän elätettävänä. Koska sehän se vaihtoehto on, jos ihmisten yksilöllisyyttä ei voida huomioida lainkaan. Ei sairaasta tule tervettä vaatimalla.

Eläkkeelle, hän kiusaa sekä itseään että vie työvoimaplvelujen resursseja niiltä joilla on realistinen mahdollisuus pysyvään sijoittumiseen työelämään. Jossain kohtaa kannattaa lopettas itselleen valehtelu itselleen mihin mielenterveys riittää, jos ei pysty käymään edes kunnolla kaupassa tai olemaan ihmisten parissa, ei ole työkykyinen. Herkkyyden kanssa ei tällä ole tekemistä vaan kasvuiässä on moni asia mennyt pahasti pieleen ja joku geneettinen alttius mielenterveyden häiriöihin että lopputulos nuorena aikuisena on tämä mistä hän kertoo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni tällainen kokisi ihmeparantumisen jos annettaisiin vaihtoehdoksi työnteko tai nälkäkuolema.

Eräässä työpaikassa oli nuori nainen, joka saikutti paljon ja valitti kuinka toimiston kokolattiamatto aiheuttaa hänelle allergiaa. Sitten kun tuli ilmoitus YT neuvotteluista, hänellä ei yhtäkkiä ollut mitään ongelmaa työskennellä toimistolla.

On monenlaisia tarinoita, yhtä monia kuin on ihmisiäkin. Itse tiedän ja tunnen ihmisiä, joista ei ole modernin ajan työelämään - ja jos tapaisit heidät niin tuskinpa kykenisit näkemään asiaa mitenkään toisin.

Vierailija kirjoitti:

Kirjasto voisi olla sopiva paikka.

Tiedätkö millaista on nykyään kirjastossa? Ne ovat "koko kansan olohuoneita" eivätkä enää semmoisia rauhan ja hiljaisuuden tyyssijoja kuten joskus vielä 1980-luvulla. Lainaillaan säbämailoja, ompelukoneita ja suppilautoja ja kersat juoksevat ja huutavat ympäriinsä. Sinne vaan rauhoittumaan :D

Sosiaalikulttuuri ja vaatimukset ovat muuttunut työpaikoilla. Enää ei riitä se, että menet töihin, teet työsi ja lähdet kotiin. Sun on annettava itsestäsi jotain ja painettava duunia arvostuksen ja työyhteisöön pääsemisen eteen, muuten joudut silmätikuksi, vaikka työsi hoitaisitkin mallikkaasti. Työpaikkalla käydään kilpailua ja kateelliset voivat olla todella häijyjä. Omalla tavallani ymmärrän näitä herkkiä ja empaattisia, jotka murtuvat näissä haasteissa.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen kohta nelikymppinen pitkäaikaistyötön ja luottamus ihmisiin nolla. Lapsena mennyt jo perusluottamus jos sitä on koskaan ollutkaan ja kiusaamisen takia loputkin. Uskon että ihmiset ovat pahoja, ilkeitä ja raakoja petoja, jotka haluavat vain käyttää muita hyväkseen. He voivat kylläkin esittää mukavaa esim. rahaa tai palkkaa vastaan. Minulla ei ole kavereita, en ole koskaan seurustellut enkä koe mitään halua olla työelämässä.

Tiedätkö, että meitä on  muitakin, jotka ajattelevat ihan sinun tavallasi. Ja meitä on paljon. Silti ei ole varaa eikä mahdollisuutta jäädä kotiin ihmettelemään maailman synkkkyyttä, vaan on mentävä töihin ansaitsemaan, että saa pidettyä katon päänsä päällä ja ruokaa pöydässä ja laskut maksettua. Sivussa vielä elätetään pari sinun kaltaistasi vässyä. Maailma ei vaan pyörii niin, että kaikki voivat  jäädä kotipesään mätänemään ja surkuttelemaan peiton alle. Lopeta sinäkin uhriutuminen ja kurkkaa rohkeasti oikeaan maailmaan, saatat yllättyä positiivisesti.

Vierailija kirjoitti:

Laiskuutta, laiskuutta. 

Kuten kommenttisikin...

Vierailija kirjoitti:

Kirjasto voisi olla sopiva paikka.

Niinkö? Nämä nykyajan koko kansan olohuoneet. Olen ollut kirjastoss töissä ja ei siellä missään kammiossa istuta hiljaisuudessa koko päivää.

Itsekin koen työelämän äärimmäisen kuluttavana ja stressaavana. Yritän sijoittaa ja säästää joka kuukausi palkasta niin paljon kuin kykenen, että pääsisi tästä helvetistä joskus irti ja voisi alkaa joskus oikeasti elämäänkin omaa elämäänsä vapaana.

No käsi ylös kuka haluaa hänenlaisensa  erityiskerkän palkata töihin tai työkaveriksi? Niinpä.

Oikea paikka on eläkkeellä. Ihan turha on pallotella työkokeiluissa ja kursseilla. 

Vierailija kirjoitti:

Moni tällainen kokisi ihmeparantumisen jos annettaisiin vaihtoehdoksi työnteko tai nälkäkuolema.

Tämä, niin tämä!! 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

tämä on mahdollista vain Suomessa, kuntoutusresurssejakin pistetty tähän yli 10v edestä eikä loppua näy eikä oikeasti varsinaista vaikutustakaan, mut kiva kun pääsee ihmisten kanssa juttelemaan ongelmistaan.

Rahahanat tulisi laittaa kiinni, toivoton tapaus. 

Rahahanat kiinni myös sulta.