Kuinka moni on oikeasti jättänyt miehensä tämän jäätyä pettämisestä kiinni?

eikä niin pienestä olisi tullut mieleenkään. Kirvelihän se vähän, mutta unohdettu jo. 2 v sitten!

Tosin " vain" asuttiin avoliitossa, ilman lapsia.



Aluksi miehen itkut ja rukoilut ja " mä rakastan sua sä oot tärkeintä mun elämässä mä olen tosi pahoillani yritetään vielä korjata tää.." -jorinat upposivat kuin kuuma veitsi voihin, itkettiin yhdessä jne, mutta lopulta tajusin, että ei mies minusta välitä yhtään, haluaa vaan sen kodinhoitajan jne, vaikka oikeasti veri vetää vieraisiin.



Haluan, että minua arvostetaan ja kohdellaan suhteessa niin kuin aikuista ihmistä, joten potkaisin äijän pellolle. Eikä harmita sitten YHTÄÄN. Tyhmä olisin ollut, jos olisin siihen suhteeseen jäänyt.

Tosin kaikki jossain vaiheessa myöhemmin.

Kertooko ne vai satutteko sopivasti paikalle? Mä en iki päivä kertonut kenellekään kun mun mies petti. Jotekin sen vitutuksen ja petetyksi tulemisen tunteen lisäksi oli vielä jotenkin nolattu olo ja en halunnut puhua siitä kenellekään.



Tai kerroin sitten eron jälkeen mutta silloin kun vielä yritettiin olla yhdessä pettämisen jälkeen en halunnut ulkopuolisten tietävän asiasta.

Mä oon ainaki kolmesta pariskunnasta huomannu ennen kuin ovat eronneet ja kertoneet. Ennen yhteenkuuluvan pariskunnan toinen osapuoli muuttuu jotenkin poissaolevaksi- ei oo esim kylässä täysin läsnä- yrittää pitää itsensä jotenkin etäisenä.



Pettämisen huomaa useimmiten pariskunnan välisestä kommunikaatiosta, jos vaan osaa katsoa. Toinen merkki on se että perheenisä jota ei oo paljon näkyny heiluukin äkkiä maripaidassa ylipuuhakkaana isukkina.

Ja jos mun mies pettäisi ja jäisi kiinni, niin hyvin luultavasti puhuisin siitä ystävilleni. Itseasiassa mä kertoisin kaikille, mikä paska pettäjäsika se on!

ja jätin toisenkin.



SIlloin oli helppoa, kun ei ollut lapsia.



Nyt olisi ehkä toisin. EHkä.

Me kyllä vasta seurusteltiin silloin, eikä edes oltu seurusteltu kovin kauaa. En tiedä miksen jättänyt silloin, tunteita ei vielä niin paljon ollut. Otin asian ehkä rangaistuksena omista aiemmista " synneistäni" , eli siitä että olin pettänyt edellisessä suhteessani.



Hyvä etten jättänyt,nyt en voisi kuvitella parempaa aviomiestä ja lasteni isää.

" Hyvä etten jättänyt,nyt en voisi kuvitella parempaa aviomiestä ja lasteni isää. "

Ja selvänä pysyttelevän pitää sitten olla tarkempi, ettei hairahdu kenenkään petiin :D hohhoijaa, siis aina kun petät, ota mukaan kossupullo ja ota huikka kotimatkalla, sillä siitä selviää..

10

yksi kaunis päivä sanoin, että pakkaa kamasi ja lähde. Niin hän tekikin, anoi kyllä monesti uutta mahdollisuutta. En antanut, tästä päätöksestä olen ollut hyvilläni.

10

Tsemppiä vaan sen lähes yli-inhimillisen pettäjän kanssa!

mies paljastui patologiseksi valehtelijaksi ja pettäjäksi, aivan koko aika monta muijaa kehissä...hyi hitto, oli aikas kova paikka kun toi kaikki pikku hiljaa paljastui, ihan sama kun olis kuollut, ei ollut olemassakaan sitä miestä ja meidän avioliittoa ja rakkautta mitä luulin että on, vieläkin oksettaa kun ajattelen asiaa..



Minulle silloin muutama ystävä sanoi että hän ei tuollaista kattoisi, jättäisi heti jos mies jäisi kerrankin kiinni, että on oma ylpeys olemassa...kun en siis heti miestä jättänyt, oli pitempi prosessi käydä tuo kaikki läpi ja tajuta että tosiaankin on läpimätä ihminen. ei kai kukaan haluaisi perhettä rikkoa, mutta ei ollut paljon vaihtoehtoja..



niin kuinkas kävikään kun toisen näistä ystävistä mies jäi kiinni pettämisestä, ei jäätänyt...kiusankin että mitäs sä sanoitkaan aikoinaan..ei kuulemma ollutkaan niin helppoa kun on noita lapsiakin.



ei se varmaan ole sama asia kun oikesti tapahtuu, kun mitä kuvitteleee että tekisi jos niin kävisi..

On aina niin kovin helppoa nähdä itsensä tiukasti periaatteittensa mukaan tomivana. Mutta kun tulee se tosipaikka eteen, huomaakin itsessään uusia, usein heikkouksina pidettäviä piirteitä. On se vain pahuksen vaikea lopettaa suhde, jonka varaan suuri osa arkea rakentuu: koti, lapset, yhteiset kaverit jne. Helposti sitä mieluummin joustaa periaatteistaan, ja ottaa sen kolauksen itsetuntoonsa. Oppiipahan ainakin samalla nöyryyttä!

mutta 2 ekaa vuotta pettämisen jälkeen kyllä oli JOKAPÄIVÄ niin helvettiä että ihmettelin itsekin siinä oksentaessani sitä paskaa ulos että miksen jätä, vihasin ja rakastin joka hetki ihan täysillä,



sitten vaan päätin että nyt sen on loputtava, koska en kuitenkaan halua jättää.



tajusin että miehellänikin oli jo niin paha olla sen katumuksen ja syyllistämisen aikana,



oltiin molemmat rikottu toisiamme jo liikaa ja oli aika alkaa taas yrittämään.



Nyt siitä on reilu vuosi ja alkuun se paska oli mielessä ihan kokoajan, sitten pikku hiljaa harvemmin ja harvemmin, ja nyt viime aikoina en tule ajatelleeksi sitä montakaan kertaa viikossa eikä sekään aina tunnu ihan niin pahalta.



esimerkiksi nyt tätä kirjoittaessa on aika neutraaliolo, ihan vähän vaan tekis mieli alkaa huutaa ja itkeä, raivota sille siitä mitä se teki mulle ja meille.



Ja luottamus ei kyllä ole palautunut, en luota siihen enää missään ihan arjenkaan asioissa täysin, välillä enemmän välillä vähemmän.



Heh, taas kävin sen läpi tässä vaikka just kehuin että olen päässyt yli...no en ole en.



mutta



Kumpikaan meistä ei oo eikä ollut kultaa, vaikka me niin annettiin olettaa---

kumpikin toistaan paremmin tiesi jokaisen vaiheen---



pahempi toistaan kumpikin on ja kuinka nyt ne tappaa toisiaan, sokeena toistaa lausetta samaa kuinka ne on tässä oikeessa, rumempi toistaan kumpikin teko eikä niitä tekemättömiksi saa eikä ne huomaa kumpikin on vain pahempi toistaan



varmoina voimasta ja niin helvetin ylpeet ilmeet kasvoilla me kaaduttiin synnytä uudestaan ei muuta kuin lauluissa niin jokaiselle jää laskut huveistaan kuningas ilman valtikkaa niin on kuningatarkin vielä kumartavat peililleen



---



katkeemaan ei sitä mitenkään saa turhempaa ei oo olemassakaan huomaa vaan kun joku sanoo jotain sellaista mitä kuulla haluaa ei haittaa onko edes tottakaan oikeuttaa kauneintansa tuhlaamaan



---

Mut siihen meni kaks vuotta! Yritin ja yritin ettei ois erottu, mut ei siit enää mitää tullu. Mies ois halunu jatkaa. En vaan enää pystyny, ku se asia joka päivä kumminki mieles oli. Eikä kaduta enää pätkääkään!

Pikku hiljaa paljastui pettämisiä vuosien varrelta, eikä ne loppuneet vaikka asiasta keskusteltiin. Mies olikin patologinen valehtelija, valehteli ihan mistä vaan. Ei osannut enää puhua totta sanaakaan, oli ilmeisesti vuosien varrella puhunut niin paljon palturia, jonka olin sinisilmäisenä uskonut. Oksettaa vieläkin, miten haaskasin vuosia sen raukan kanssa.

Lapsia oli tuolloin yksi ja toista odotettiin.



Aikaa tapahtuneesta on jo kymmenen vuotta.