"Ei ennen nepsyjä ja neuropoikkeavia ollut missään"

ei diagnoosejakaan ollut. sitä veijoa tai eskoa joka keräili joka arkipäivä vihkoonsa kymmenien eri junien aikatauluja ja järjesti ne siistiin riviin pidettiin vain eriskummallisena hiihtäjänä.

moni on isovanhemmistaankin ymmärtänyt vasta joskus 80-luvulla että autisteja ne olivat.

minulla ei isoisä suostunut syömään kuin tietyssä lounaspaikassa tiettyyn kellonaikaan (12.00) tiettyä annosta. jos tämä ei onnistunut sai hän raivarin eikä suostunut syömään muuta.

Laitoksiinhan nuo kuuluisi nykyäänkin pois meidän normaalien jaloista.

Ei mulla muuta.

Vierailija kirjoitti:

Laitoksiinhan nuo kuuluisi nykyäänkin pois meidän normaalien jaloista.

Ei mulla muuta.

Sinähän voit perustaa laitoksen kaltaisillesi jotta saisitte rauhassa sulkeutua maailman normaaleilta ilmiöiltä 

Eikä suljettu. Olen 1960-luvun alussa syntynyt adhd, mutta kuten neurologi ja neuropsykologi sanoivat olen lottovoiton saanut adhd. Minulla oli tiukka kuri, rajat ja kuitenkin riittävän älykkäät vanhemmat ohjaamaan minua elämässäni niin, että löysin hyvät harrastukset ja työn. Äitini kasvatustyön ammattilaisena, siis silloin 1960-luvulla, tiesi, etten ole kuin muut, mutta kuten hän aina sanoi se ei ollut syy olla elämättä ihmisiksi. 

DIagnooseja tarvitsevat itseään normaaleina pitävät ihmiset, jotka eivät kykene kohtaamaan erilaisuutta. Tasapäistämisen yhteiskunnassamme ja maailmassamme.

Ei tarvitse mennä kuin 10 vuotta taaksepäin ajassa niin keskivertoihminen ei ollut kuullutkaan sanaa nepsy. Jos olisi kysytty mitä se tarkoittaa niin ei olisi tiedetty. Eivätkä siihen aikaan ihmiset todellakaan himoinneet diagnooseja itselleen tai lapselleen.

Silloin sai vielä olla oma persoonansa ilman, että sai jonkun kirjaindiagnoosin itselleen. Esimerkiksi teoreettisiin asioihin paneutuva ja itsekseen viihtyvä ei vielä ollut autisti eikä vilkas lapsi ollut adhd.

Kyllä oli.

Vierailija kirjoitti:

ei diagnoosejakaan ollut. sitä veijoa tai eskoa joka keräili joka arkipäivä vihkoonsa kymmenien eri junien aikatauluja ja järjesti ne siistiin riviin pidettiin vain eriskummallisena hiihtäjänä.

moni on isovanhemmistaankin ymmärtänyt vasta joskus 80-luvulla että autisteja ne olivat.

minulla ei isoisä suostunut syömään kuin tietyssä lounaspaikassa tiettyyn kellonaikaan (12.00) tiettyä annosta. jos tämä ei onnistunut sai hän raivarin eikä suostunut syömään muuta.

Niin sanottiin vaan että siellä se kylähullu menee ja opetettiin lapset pysymään hänestä kaukana.

Ennen ihmiset olivat vain "persoonallisia", "vähän erikoisia", siinä se. Ei diagnosoitu kaikkea. Eihän sillä pohjmmiltaan ole edes mitään väliä, millainen ihminen on kunhan osaa edes jotenkin käyttäytyä muita kohtaan. Sen osasivat ennen hullutkin. Nykyään on tämä vahva idea "normaalista".

Vierailija kirjoitti:

Ei tarvitse mennä kuin 10 vuotta taaksepäin ajassa niin keskivertoihminen ei ollut kuullutkaan sanaa nepsy. Jos olisi kysytty mitä se tarkoittaa niin ei olisi tiedetty. Eivätkä siihen aikaan ihmiset todellakaan himoinneet diagnooseja itselleen tai lapselleen.

Silloin sai vielä olla oma persoonansa ilman, että sai jonkun kirjaindiagnoosin itselleen. Esimerkiksi teoreettisiin asioihin paneutuva ja itsekseen viihtyvä ei vielä ollut autisti eikä vilkas lapsi ollut adhd.

HÖPÖ HÖPÖ! Ainakin jo 20 vuotta sitten kirjaindiagnoosit olivat todella yleisiä, ja niistä puhuttiin kaikkialla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Laitoksiinhan nuo kuuluisi nykyäänkin pois meidän normaalien jaloista.

Ei mulla muuta.

Sinähän voit perustaa laitoksen kaltaisillesi jotta saisitte rauhassa sulkeutua maailman normaaleilta ilmiöiltä 

 

Me normaalit olemme kylläkin enemmistö, vaikka woke-lehdistö yrittää muuta rummuttaa.

Ne oli niitä apukoululaisia ja sittemmin tarkkisella olleita 

Vierailija kirjoitti:

Ei tarvitse mennä kuin 10 vuotta taaksepäin ajassa niin keskivertoihminen ei ollut kuullutkaan sanaa nepsy. Jos olisi kysytty mitä se tarkoittaa niin ei olisi tiedetty. Eivätkä siihen aikaan ihmiset todellakaan himoinneet diagnooseja itselleen tai lapselleen.

Silloin sai vielä olla oma persoonansa ilman, että sai jonkun kirjaindiagnoosin itselleen. Esimerkiksi teoreettisiin asioihin paneutuva ja itsekseen viihtyvä ei vielä ollut autisti eikä vilkas lapsi ollut adhd.

Eikä ole edelleenkään

Vierailija kirjoitti:

Eikä suljettu. Olen 1960-luvun alussa syntynyt adhd, mutta kuten neurologi ja neuropsykologi sanoivat olen lottovoiton saanut adhd. Minulla oli tiukka kuri, rajat ja kuitenkin riittävän älykkäät vanhemmat ohjaamaan minua elämässäni niin, että löysin hyvät harrastukset ja työn. Äitini kasvatustyön ammattilaisena, siis silloin 1960-luvulla, tiesi, etten ole kuin muut, mutta kuten hän aina sanoi se ei ollut syy olla elämättä ihmisiksi. 

DIagnooseja tarvitsevat itseään normaaleina pitävät ihmiset, jotka eivät kykene kohtaamaan erilaisuutta. Tasapäistämisen yhteiskunnassamme ja maailmassamme.

Kyllä useimmat suljettiin. Vai mistä kuvittelet mielisairaaloiden täyttyneen? Juuri niistä nepsyistä. Juuri tänä keväänä ilmestyi kirja, jossa nainen sai tietää tätinsä olemassaolosta vasta tädin kuoltua. Täti oli suljettu mielisairaalaan lapsena 60-luvulla, ja elänyt laitoksissa koko elämänsä. Hänestä vaiettiin täysin.

Ennenhän nuo diagnoosit olivat miesten diagnooseja, koska naiset eivät käyttäytyneet samalla tavalla. Nyt sitten syytetään naisia siitä, että "hakevat" diagnoosin vanhempana. 

Niin, koska diagnostiikka on päästä keksittyä puppua ja sitä on keksitty pitkälti viimeiset vuosikymmenet.

Ei se ole mitään jumalan sanelua vaan sitä työryhmät kehittävät BISNESTÄ varten jenkeissä ja muualla. 

Joo mun ja mieheni molempien isät on takuulla kirjolla, mutta ei niillä diagnooseja ole.

Vierailija kirjoitti:

Ne oli niitä apukoululaisia ja sittemmin tarkkisella olleita 

Paitsi että ei. Naisten ja tyttöjen autismi/adhd on edelleen alidiagnosoitua, koska tyypillisesti ilmenee eri lailla kuin pojilla ja muutenkin noita pidettiin "poikien vaivoina". Mihinkään tukiopetukseen ei ollut asiaa. 

Vierailija kirjoitti:

ei diagnoosejakaan ollut. sitä veijoa tai eskoa joka keräili joka arkipäivä vihkoonsa kymmenien eri junien aikatauluja ja järjesti ne siistiin riviin pidettiin vain eriskummallisena hiihtäjänä.

moni on isovanhemmistaankin ymmärtänyt vasta joskus 80-luvulla että autisteja ne olivat.

minulla ei isoisä suostunut syömään kuin tietyssä lounaspaikassa tiettyyn kellonaikaan (12.00) tiettyä annosta. jos tämä ei onnistunut sai hän raivarin eikä suostunut syömään muuta.

Puhut ulkopuolisen näkökulmasta. Oletko tullut ajatelleeksi, miltä näistä erikoisista ihmisistä itsestään tuntui? Oliko heillä ystäviä? Saivatko kumppanin ja ehkä lapsiakin?

Mainitset vain miespuolisia erikoisia ihmisiä. Nykyään pudetään selvänä, että naisautisteja on vähintään yhtä paljon, mutta heitä ei tunnisteta vahvan maskaamisen vuoksi. Eivätkä he itse välttämättä tiedosta olevansa autisteja. Minulle naispuolisena Aspergerina elämä on ollut kovaa, jatkuvaa riittämättömyyttä, hyväksikäyttösuhteita, yksinäisyyttä, masennusta, epätoivoa, toivottomuutta.  Nämä enimmäkseen siksi, että olen pyrkinyt elämään kuten 'normaalin ihmisen' tulee - ja aina lyönyt pääni seinään. 

Jos olisin TIENNYT, että minulla on neurobiologinen peruste, joka tekee minut erilaiseksi, olisin saanut elämästäni paremman otteen, enkä vain peesannut muita parhaani mukaan.  

Ei ollut myöskään keliaakikkoja tai laktoosi-intolerantteja.

Vierailija kirjoitti:

Ne oli niitä apukoululaisia ja sittemmin tarkkisella olleita 

Tarkkikselle saattoi ennen joutua, vaikka oli mennyt ihan hyvin siihen asti, ja tarkkikselta poiskin saatettiin ottaa ihan yhtäkkiä ilman selityksiä.

Itse jouduin tarkkikselle 80-luvulla kahdeksannella luokalla, vaikka käytökseni oli hyvää ja pärjäsin monessa aineessa ihan hyvin. Olin tarkkiksella pari kuukautta, ja sitten minut taas palautettiin normaaliluokkaan ilman selityksiä. Vanhempaan ei oltu yhteydessä asiasta ollenkaan.

"Täältä tulllaan, elämä"-elokuva kyllä kuvaa erinomaisesti sitä 80-luvun alun meininkiä, se on puhdas dokumentti. Siinä ei ole mitään väritystä, se on vain ihmisten arjen dokumentointia.