Mun lapsilla ei oo lapsuudenkotia

Keksitty trauma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten niin ei ole?

Ei ole, kun ei olla asuttu missään asunnossa kovin kauaa.

Ap

Se lapsuudenkoti onkin enemmän mielentila ts se tunnelma, mikä siellä lapsuudessa oli.

Ei meillä kaikilla ole sitä punaista mökkiä ja nostalgisia muistoja sieltä, vaan voi olla monesta kodista muistoja ja lapsuudenkoti on monella kerrostalossa ja se muisto tulee enemmän niistä leikeistä pihapiirissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa tapauksessahan niitä on useampi. Enemmän muisteltavaa. Meillä on kans montapaikkaa ero kaupungeissa. Hyvä retkikohde tuttu paikka.

Traumatisoivaa lapselle, kun ei ole mitään paikkaa mihin kiintyä.

Ei se ole välttämättä traumatisoivaa. Mekin muutettin usein kun olin lapsi. Äiti opetti, että koti ei ole ne seinät, vaan me ihmiset teemme kodin. Koti on siellä, missä me olemme. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa tapauksessahan niitä on useampi. Enemmän muisteltavaa. Meillä on kans montapaikkaa ero kaupungeissa. Hyvä retkikohde tuttu paikka.

Traumatisoivaa lapselle, kun ei ole mitään paikkaa mihin kiintyä.

Minä oikeasti toivon että lapsilla, kaikilla lapsilla, on jotain muuta kiintymisen kohteita kuin seinät ympärillä 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumahan tuosta tulee loppuelämäksi 😳

No ei tule. Moni on muuttanut lapsuudessa kaupungeistakin toiseen. Moni on muutellut tiuhaan kaupungin sisällä jne. Siitä mitään traumoja tule jos muut ei niitä aiheuta säälimällä. Minua tympäisi asua samassa paikassa koko lapsuus ja nuoruus.

Mäkin haaveilen lapsena siitä, että muutettaisiin johonkin. Selailin ihan innoissani talokuvastoja ja suunnittelin niiden pohjapiirustusten perusteella jo tulevan huoneeni sisustusta.

Ei tuollainen tuollainen jatkuva sählääminen tee hyvää kenellekään.

Jatkuvat muutokset kotioloissa, töissä tms. aiheuttavat stressiä.

Jopa aikuisille, saati sitten lapsille.

Vierailija kirjoitti:

No se hyvä puoli lapsillasi on, että ei ole lapsuudenkodista luopumisen tuskaa. Kun isän sairastumisen takia vanhempieni oli myytävä talonsa, lapsuudenkotini, vietin monta yötä itkien ja luopumisen tuskaa tuntien, vaikka olin silloin jo melkein neljänkymmenen. Eikä se ollut mikään palatsi, vaan ihan tavallinen 50-luvun omakotitalo, vanhempieni rakentama. Olin asunut jo kauan poissa, olin naimisissa ja minulla oli oma koti, kerrostalossa tosin. Ja silti tuntui, kuin minut olisi revitty rikki, ulottuviltani viety pois jotain kallisarvoista, jonne en enää koskaan pääsisi. Ja niinhän siinä sitten kävikin. 

Joskus vieläkin suljen silmäni tiukasti, kävelen talon huoneet läpi mielessäni sellaisena kuin ne olivat sinä viimeisenä kesänä. Muistan ne aina, ne eivät unohdu. 

 

Luopumisen tuska on toki totta, ja miinuspuoli, mutta useinhan se menee niin, että se on niiden sydämeen asettuvien asioiden hinta. Kyllähän siitäkin voisi joku ilakoida, että jos lapsella ei ole isää tai ollut koskaan elossa olevia isovanhempia, niin eipähän ole luopumisen tuskaa.

Kyllä lapsuudenkoti on aivan valtavan merkityksellinen asia ja rikkaus, vaikka ilman sitä voikin elää hyvän elämän. Olen lähipiirissäni huomannut, että moni kompensoi lastensa lapsuudenkodin puutteen suhteella mökkiin tai isovanhempien kotiin, ja hyvä niin.

En mitään. Ei minullakaan ole, kun ko. talo purettiin valtatien tieltä pois. 

Minä olisin mieluummin ilman kaikkia niitä ikäviä muistoja, jotka yhdistän lapsuudenkotiin.

Olisi ollut paljon parempi, jos olisimme muuttaneet useita kertoja eri asuntoihin ennen kuin tulin aikuiseksi.

Ei olisi niiden mustien muistojen taakkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa tapauksessahan niitä on useampi. Enemmän muisteltavaa. Meillä on kans montapaikkaa ero kaupungeissa. Hyvä retkikohde tuttu paikka.

Traumatisoivaa lapselle, kun ei ole mitään paikkaa mihin kiintyä.

Minä oikeasti toivon että lapsilla, kaikilla lapsilla, on jotain muuta kiintymisen kohteita kuin seinät ympärillä 

Vaikka perheessäni oli hyvät kiintymyssuhteet, niin kyllä tiheä muuttaminen silti vaikutti minuun. Olin pitkään sellainen, joka aina sopeutui uuteen ja mukautui jopa siihen asti että en tiennyt enää millainen itse olen. Kesti kauan ennen kuin oma ala ja identieetti löytyi. Siihen meni monta vuotta kauemmin kuin monella muulla. Plussapuolena tietysti, että opin nopeaksi sopeutumaan, ja vieläkin esimerkiksi työpaikan vaihtaminen sujuu helposti. Pystyisin varmasti helposti tekemään keikkatöitäkin, jos olisi tarve. 

Vierailija kirjoitti:

En mitään. Ei minullakaan ole, kun ko. talo purettiin valtatien tieltä pois. 

Onhan sulla siinä tapauksessa ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten niin ei ole?

Ei ole, kun ei olla asuttu missään asunnossa kovin kauaa.

Ap

Eli heillä on monta lapsuudenkotia. Hyvin moni elää niin, ettei asuta koko lapsiperheaikaa samassa osoitteessa. Minä asuin 16v ikään mennessä 5 eri massa ja niin monessa eri kaupungissa etten edes muista kaikkia. Niistä jokainen on kuitenkin osa lapsuudenkotieni kirjoa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En mitään. Ei minullakaan ole, kun ko. talo purettiin valtatien tieltä pois. 

Onhan sulla siinä tapauksessa ollut.

Niin, on ollut. Ei ole. Ap puhui siitä, että lapsuudenkotia ei ole. Hän ei puhunut siitä, että lapsuuden kotia ei ole ollut. 

Enemmän ihmettelen että keillä muka on lapsuudenkoti. Mun kaverit ja lasten kaverit on muutelleet myös. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa tapauksessahan niitä on useampi. Enemmän muisteltavaa. Meillä on kans montapaikkaa ero kaupungeissa. Hyvä retkikohde tuttu paikka.

Traumatisoivaa lapselle, kun ei ole mitään paikkaa mihin kiintyä.

Minä oikeasti toivon että lapsilla, kaikilla lapsilla, on jotain muuta kiintymisen kohteita kuin seinät ympärillä 

Vaikka perheessäni oli hyvät kiintymyssuhteet, niin kyllä tiheä muuttaminen silti vaikutti minuun. Olin pitkään sellainen, joka aina sopeutui uuteen ja mukautui jopa siihen asti että en tiennyt enää millainen itse olen. Kesti kauan ennen kuin oma ala ja identieetti löytyi. Siihen meni monta vuotta kauemmin kuin monella muulla. Plussapuolena tietysti, että opin nopeaksi sopeutumaan, ja vieläkin esimerkiksi työpaika

Ja ajattelet tämän johtuvan muutoista? Itse olen asunut koko lapsuuteni samassa talossa ja enkä vielä nelikymppisenäkään tiedä kuka olen ja mitä haluan. 

Vierailija kirjoitti:

Enemmän ihmettelen että keillä muka on lapsuudenkoti. Mun kaverit ja lasten kaverit on muutelleet myös. 

No ihan kaikilla on lapsuudenkoti ellei nyt taivasalla ole elelty. Toisilla niitä koteja on yksi (hyvin moni asuu samassa kodissa koko lapsuutensa) ja toisilla useampia 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa tapauksessahan niitä on useampi. Enemmän muisteltavaa. Meillä on kans montapaikkaa ero kaupungeissa. Hyvä retkikohde tuttu paikka.

Traumatisoivaa lapselle, kun ei ole mitään paikkaa mihin kiintyä.

Koti on tässä tapauksessa perheyhteisö ja miten se on elänyt. 

Vierailija kirjoitti:

Enemmän ihmettelen että keillä muka on lapsuudenkoti. Mun kaverit ja lasten kaverit on muutelleet myös. 

Mitä ihmeteltävää siinä on? Omilla vanhemmillani oli vakituiset työpaikat ja omistusasunto, joten heillä ei ollut mitään syytä muuttaa jatkuvasti. Vanhempani asuvat edelleen minun ja sisarusteni lapsuudenkodissa, jossa vanhemmat ovat asuneet vuodesta 1976 lähtien. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa tapauksessahan niitä on useampi. Enemmän muisteltavaa. Meillä on kans montapaikkaa ero kaupungeissa. Hyvä retkikohde tuttu paikka.

Traumatisoivaa lapselle, kun ei ole mitään paikkaa mihin kiintyä.

Koti on tässä tapauksessa perheyhteisö ja miten se on elänyt. 

Niinpä 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten niin ei ole?

Ei ole, kun ei olla asuttu missään asunnossa kovin kauaa.

Ap

Eli heillä on monta lapsuudenkotia. Hyvin moni elää niin, ettei asuta koko lapsiperheaikaa samassa osoitteessa. Minä asuin 16v ikään mennessä 5 eri massa ja niin monessa eri kaupungissa etten edes muista kaikkia. Niistä jokainen on kuitenkin osa lapsuudenkotieni kirjoa. 

Minä laskin 19-vuotiaana kun lähdin opiskelemaan, että se oli minun elämässäni 17. muutto. Se oli opiskelija-asunto, joten muutaman kerran on tullut muutettua vielä sen jälkeenkin. En koe olevani sen takia traumatisoitunut. Mutta kyllähän osa ihmissuhteista jäi pintapuolisiksi, ja muutaman kerran myös varjelin itseäni sillä tavalla, että en aina luonut tunnesiteitä kovin syvällisesti, koska tiesin että lähden. Elämän eri vaiheista on silti jäänyt myös tosiystäviäkin, jotka ovat säilyneet muutoista ja välimatkoista huolimatta.