Mun lapsilla ei oo lapsuudenkotia

Kotiolot voivat ilman jatkuvaa muuttamistakin olla epävakaat/ häiritsevät.

Vanhemmilla ja heidän käytöksellään, lasten huomioimisella ja kohtelulla suurin vaikutus. 

Tämän voi huomata ihan aikuiseksikin kasvaneista ihmisistä.

Näitähän esimerkkejä riittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä oikeasti toivon että lapsilla, kaikilla lapsilla, on jotain muuta kiintymisen kohteita kuin seinät ympärillä 

Vaikka perheessäni oli hyvät kiintymyssuhteet, niin kyllä tiheä muuttaminen silti vaikutti minuun. Olin pitkään sellainen, joka aina sopeutui uuteen ja mukautui jopa siihen asti että en tiennyt enää millainen itse olen. Kesti kauan ennen kuin oma ala ja identieetti löytyi. Siihen meni monta vuotta kauemmin kuin monella muulla. Plussapuolena tietysti, että opin nope

Ja ajattelet tämän johtuvan muutoista? Itse olen asunut koko lapsuuteni samassa talossa ja enkä vielä nelikymppisenäkään tiedä kuka olen ja mitä haluan. 

Kyllä se minun kohdalla varmaankin johtui kasvuympäristön muutoksista, joissa oli välillä hyvinkin erilaiset vaatimukset. Mutta ehkä sinun kohdalla jostain muusta. Ehkä lähipiirissä olevien mallien vähyys tai kodin yksioikoisen tiukat raamitkin voi aiheuttaa samaa ongelmaa, vai mitä itse arvelet? 

Aikuiset on usein todella sokeita lasten tarpeille.

Sinäkin menet ihan oma itsekkyytesi edellä.

Minulla on ollut yksi ja sama. Juuri täytin 66 ja edelleen asun samassa talossa.

Miksi koet jatkuvaa "tarvetta" muuttaa? Jos siis olet tosissasi, toivottavasti et.

Enitenhän se sinusta kertoo, ei muusta.

Levoton sielu. Oliko oma lapsuutesi holtiton?

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän tuollainen jatkuva muuttaminen jotenkin vaikuta.

Jo sen, että lapset seilaa kahden eri kodin ja vanhemman välillä on todettu vaikuttavan lapsiin.

Lapset kaipaavat ainakin jonkinasteista pysyvyyttä ja rutiineja, että kokevat vakautta ja turvaa.

Ovat kehittyvässä iässä, sekä mieli että kehokin muuttuvat niin nekin tuovat omat haasteensa.

 

On meihin vaikuttanut se että muuttorumba alkoi esikoisen varhaislapsuudessa ja minä kolmantena synnyin jossain josta alkoi minunkin muuttoelämä. En edes tiedä ja muista missä kaikkialla oon asunut. Koskaan ei kysytty perheeltä kun äiti halusi lähteä uudelleen ja uudelleen ja jopa saman kaupungin sisällä oikeasti ilman painavaa syytä. Hänen muuttaminen on loppunut vasta nyt kun on liian vanha ja sairas kyetäkseen muuttamaan. Meistä sisaruksista kukaan ei ole omissa elämissään muutellut ilman että siihen on kunnollinen syy ja ollaan haluttu antaa lapsille lapsuus vakaana eikä heittopusseina. 

Tunnen perheitä, kotka asuneet töiden vuoksi ulkomailla, lapset vaihtaneet koulua maasta toiseen ja samalla kavereita. Ja ovat erittäin fiksuja ja koulutettuja aikuisia nykyään.

Lähiöissä on ihan normaalia muuttaa usein. Ei kukaan siitä traumatisoidu. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi koet jatkuvaa "tarvetta" muuttaa? Jos siis olet tosissasi, toivottavasti et.

Enitenhän se sinusta kertoo, ei muusta.

Levoton sielu. Oliko oma lapsuutesi holtiton?

Olen muuttanut esim. pois levottomasta kerrostalosta, isompaan asuntoon, saunalliseen asuntoon, parempikuntoiseen asuntoon, lähemmäs koulua, vuokrankorotuksen jälkeen halvempaan asuntoon jne.

Ap

Eipä sillä niin väliä jos vuokrakämpissä asuu. Kaikilla ei ole varaa omakotitaloon.

Vierailija kirjoitti:

Ei munkaan. Sama syy, muutettu

 

usein ja nykyään asun yksin

 

yksiössä. Mikä trauma siitä tulisi? 

 

Sun syy. Sun valinta.

Vierailija kirjoitti:

Mikä määritellään lapsuudenkodiksi? En jotenkin osaa ajatella sitä vuokrakolmiota, jossa äitini kyllä edelleen asuu, erityisesti lapsuudenkodiksi. Ei siinä mitään vikaa ollut, mutta se nyt oli asunto, tuskinpa paljon olisi muuttunut, jos olisimme asuneet jossain toisessa asunnossa.

Minulle taas vuokrakolmio, jossa vanhempani edelleen asuvat - muutin itse pois neljännesvuosisata sitten - on juurikin lapsuudenkotini. Pian he muuttavat siitä pois ja koen haikeutta siitä, ettei tuota paikkaa sitten enää ole. Toki talo ja asunto ovat edelleen olemassa, mutta joku muu asuu niissä.

Minullakaan ei ole, minusta se on oikeastaan hyvä asia. Oppii olemaan kiintymättä seiniin. Joku aiemminkin kirjoitti lapsuudenkodin myymiseen liittyvästä tuskasta. Olen huomannut samaa, ja seiniin on laitettu mielettömästi tunteita, mikä estää järkevän toiminnan. 

Ensinnäkin on ollut pakko muuttaa jo siitäkin syystä että mun molemmat miehet on olleet väkivaltaisia. Siitä lapset oikeasti traumatisoituu eikä siitä että muuttaa pois. Turvakodissakin ollaan lasten kanssa asuttu. 

Vierailija kirjoitti:

Tunnen perheitä, kotka asuneet töiden vuoksi ulkomailla, lapset vaihtaneet koulua maasta toiseen ja samalla kavereita. Ja ovat erittäin fiksuja ja koulutettuja aikuisia nykyään.

Kyse ei olekaan siitä, että jatkuvat muutokset ja epävakaa elämä vaikuttaisi älykkyyteen.

Kyse on siitä, mitä tekevät ihmisen ja erityisesti lasten tunne- elämälle ja sen kehittymiselle.

Toiset ovat toki herkempiä, kuin toiset.

Ei tarvitse edes jatkuvaa muuttorumbaa vaan juurikin sitä, miten lapsia huomioidaan ja kohdellaan yksilöinä.

Jos on tehnyt töitä lasten parissa, niin kyllä huomaa millainen vaikutus kotioloilla ja vanhemmilla on.

Surullisia tapauksia on ihan liikaa. Ja surullinen tapaus voi olla myös ulkoisesti ihan ok.

Usein nämä niitä, jotka joko kohtelee muita väärin/ ylimielisesti tai pelkäävät jatkuvaa epäonnistumista ja sitä, mitä vanhempi nyt sanoo...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumahan tuosta tulee loppuelämäksi 😳

Miksi siitä trauma tulisi?

Ap

Se sama "trauma", joka tulee siitä, kun ei ole sukumökkiä, jossa on vietetty kaikki kesät vähintään viimeisen 3 sukupolven ajan.

Kiintyminen luo vakautta ja turvaa, jota tarvitaan turvalliseen kehittymiseen.

Harhaa jossain määrin, mutta sitäkin tarvitaan.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen perheitä, kotka asuneet töiden vuoksi ulkomailla, lapset vaihtaneet koulua maasta toiseen ja samalla kavereita. Ja ovat erittäin fiksuja ja koulutettuja aikuisia nykyään.

Joillakin menee hyvin, joillakin ei niin hyvin. On aika paljon myös juurettomuutta ja päihdongelmiakin. Riippuu siitäkin mihin ikävaiheeseen muutto osuu ja miten sopeutuminen onnistuu, herkkä asia. 

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkin on ollut pakko muuttaa jo siitäkin syystä että mun molemmat miehet on olleet väkivaltaisia. Siitä lapset oikeasti traumatisoituu eikä siitä että muuttaa pois. Turvakodissakin ollaan lasten kanssa asuttu. 

Ja ikävä kyllä ehti jo traumatisoituakin, samoin kuin minä itse. Mutta mennyttä ei voi enää muuttaa. 

Levottumuuden kyllä aistii/ huomaa tietyissä ihmisissä, jopa lapsissa.

Inhottavaa olla tuollaisten, varsinkin aikuisten lähettyvillä.