Jos nepsyys on pysyvä ominaisuus, niin miksi nepsyyttä esiintyy aikuisilla paljon vähemmän kuin lapsilla?

Ylidiagnosointi ja medikalisointi ovat johtaneet siihen että nepsydiagnoosi alkaa olla samanlainen romukoppadiagnoosi kuin fibromyalgia. Eli mitään yksiselitteistä vikaa ei varsinaisesti pystytä osoittamaan, mutta koska oireet ovat potilaalle todellisia, lätkäistään joku koodi ja yritetään hoitaa erilaisin tavoilla, jotka joko toimivat tai eivät toimi. Syvästi autististen ihmisten kannalta on tietysti aika paska homma, että autismi ei lähtökohtaisesti tarkoita enää oikeastaan mitään, koska termi on paisutettu niin että se kattaa lähes mitä tahansa. 

Vierailija kirjoitti:

Liittyy: "Diagnooseista on tullut laastareita elämän pettymyksiä vastaan"

https://psykologilehti.fi/diagnooseista-on-tullut-laastareita-elaman-pe…

 

"Unohtelu, motivaation puute, alhainen melun sietokyky, sosiaalinen ahdistuneisuus, huono mieliala, häiriöherkkyys ja keskittymisvaikeudet ovat kaikki osa ihmisen normaalia elämää, mutta nykyisin myös merkkejä häiriöistä. 



Neuropsykiatristen oireiden diagnosointi perustuu itsearvioituihin oireisiin. Diagnoosit perustuvat aina siis subjektiiviseen arvioon. Diagnoosin asettaminen edellyttää jotain objektiivista haittaa tosielämässä, mitä on vaikea mitata varsinkin, varsinkin kun monilla ihmisillä on jotain vaikeuksia arjessaan. Kirjoittaja nostaa esiin ongelmallisen käsitteen maskaus (masking), joka mahdollistaa autismin diagnoosikriteereiden täyttymisen ilman näkyvää haittaa. Samoillakin mittareilla arvoituna diagnoosien asettamisen kriteerit

Jokainen varmaan voi tarjota vaikka mitä anekdootteja juuri tästä omasta elämästään. Yhtenä monista esimerkeistä, veljeni on juuri tällainen, joka oikein hakemalla haki ADHD-diagnoosia useamman vuoden, kunnes tällainen lopulta annettiin hänelle. No, "lääkitys" ei ole muuttanut yhtään mitään. Hänellä on vain syviä elämänhallintaongelmia, joita on kertynyt teini-iästä lähtien. Sen sijaan, että todella puuttuisi näihin, hän on hakenut diagnoosista laastaria, jolla kaiken voi kätevästi kuitata. 

Itse ihan varmasti saisin sen "tyttö-/naistyypin" adhd-diagnoosin, mutta kerron teille miksi en hae sitä.

Uskon, että valtaosa aikuisista kaltaisistani ajattelee samoin.

Olen ensinnänkin pian 50v, joten hyväksyn itseni täysin ja olen tottunut siihen, että mm. sähellän, uuvun, turhaudun, hukkaan - että elämäni on kroonisesti vähän hankalaa.

Toisaalta olen herkkä, tunteellinen, lämmin, luova, todella idearikas ja omaan erinomaiset sosiaaliset taidot.

Minulla on lapsenomainen kyky iloita pienestäkin, innostua asioista ja ihastella  elämää. Omaan monia erityisen kiinnostuksen kohteita, joihin uppoudun ja nautin.

ADHD on joka tapauksessa niin paljon muutakin kuin elämisen jatkuvaa haaatetta. Ja pidän itsestäni tällaisena vähän erilaisena aikuisena, vaikka kieltämättä kotini ja mieleni on välillä hiukan kaoottinen.

Kyllä, aikataulut sakkaavat, en muista enkä löydä mitään ja epämieluisan aloittaminen tai rutiineissa pysyminen on melkein mahdotonta. Minulla on kuitenkin perhe, ystäviä, pitkä aukoton työura jne.

Työelämä vaatii valtavia ponnistuksia mutta se onneksi onnistuu - mutta vie kaikki mehut. Diagnoosi on minulle tarpeeton, koska ei sillä pääse sairaseläkkeelle.

En minä halua lääkitystä. En suostuisi. En halua koko persoonallisuuteni muuttuvan. En olisi enää minä itse vaan joku väkisin tähän yhteiskunnan koneistoon sopeutettu hyödyllinen robotti.

Teen minä nytkin kaiken tarvittavan ns vastuullisesti. En näe yhtään hyvää puolta siinä, että menisin testeihin. Lisäksi säästän veroja ja osaltani en ole pidentämässä jonoja.

Vierailija kirjoitti:

"Miten niin selviytymään paremmin? Nykylinjahan on, että nepsyn ei tarvitse selviytyä mistään paremmin vaan kaikkien muiden on mukauduttava niihin erityistarpeisiin."

Mikä nykylinja, ja mihin perustat väitteesi? Minun erityistarpeisiini ei kukaan mukaudu, eikä se olisi mahdollistakaan. Teen erittäin vaativaa työtä josta selvisin ilman lääkitystäkin, mutta uupumus uhkasi viedä työkykyni. Lääkityksen avulla pystyn säästämään voimiani ja pysyn pitempään tuottavana työntekijänä. Eli nimenomaan minä mukauduin, tein sen ratkaisun että mieluummin käytän voimakkaasti hermostoon vaikuttavaa lääkettä lopun työikääni kuin luovutan. Esihenkilöille en ole kertonut adhd-diagnoosista.

Erinomainen vastaus tuohon asenteelliseen, täyttä puppua olevaan väitteeseen. Nykyinen tyyli tuntuu yhä enemmän olevan heitellä omia, tietämättömyyden ja ennakkoluulon paljastavia kommentteja muka  yleisesti tunnettuina totuuksina tai faktoina.

Vierailija kirjoitti:

Itse ihan varmasti saisin sen "tyttö-/naistyypin" adhd-diagnoosin, mutta kerron teille miksi en hae sitä.

Uskon, että valtaosa aikuisista kaltaisistani ajattelee samoin.

Olen ensinnänkin pian 50v, joten hyväksyn itseni täysin ja olen tottunut siihen, että mm. sähellän, uuvun, turhaudun, hukkaan - että elämäni on kroonisesti vähän hankalaa.

Toisaalta olen herkkä, tunteellinen, lämmin, luova, todella idearikas ja omaan erinomaiset sosiaaliset taidot.

Minulla on lapsenomainen kyky iloita pienestäkin, innostua asioista ja ihastella  elämää. Omaan monia erityisen kiinnostuksen kohteita, joihin uppoudun ja nautin.

ADHD on joka tapauksessa niin paljon muutakin kuin elämisen jatkuvaa haaatetta. Ja pidän itsestäni tällaisena vähän erilaisena aikuisena, vaikka kieltämättä kotini ja mieleni on välillä hiukan kaoottinen.

Kyllä, aikataulut sakkaavat, en muista enkä löydä mitään ja epä

Teet tietenkin omat ratkaisusi. Mutta pakko sanoa, monessa suhteessa samanlaisena kuin sinä, keski-ikäisenä adhd-naisena: se lääke ei muuta persoonallisuutta yhtään. Se ei vie pois luovuutta eikä elämäniloa.  Se ei myöskään paranna adhd:ta. Se vain helpottaa hiukan pitämään pakkaa kasassa.