Lue keskustelun säännöt.
Lapsi ei halua oppia mitään
05.08.2025 |
12-vuotias lapsi, jolla ei ole mitään luontaista halua oppia yhtään mitään. Ei ole esimerkiksi oppinut uimaan, ihan vaan koska ei halua edes yrittää. Ja sama pätee kaikessa. Oikeasti tuntuu, että lapsi on taitojensa osalta reilusti muita ikäisiään perässä. En tiedä mitä tehdä. Koulu ei näe erityistä ongelmaa, koska eihän tällaiset samalla tavalla siellä näy. Kouluasiat tekee, koska on niin tunnollinen, mutta niissäkin siis esimerkiksi kaikki vähänkään luovuutta vaativat on lapselle lähes mahdottomia, osaa asioita vain mekaanisen toiston kautta jotenkuten.
Hänelle ei siis tule mielenkään että olisi kiva kokeilla yhtään mitään, tai oppia yhtään mitään. Ei osoita minkäänlaista intohimoa mitään kohtaan. Ei halua harrastaa mitään, ei keksi edes lehteä jonka hänelle voisi tilata, koska mikään lehti ei kiinnosta jne. Tämä johtaa siihen, että sanoo myös automaattisesti ensimmäisenä ei, kun hänelle ehdottaa tekemistä, ihan sama mikä se tekeminen on. Sitten hänelle pitää pitkästi perustella, miksi se tekeminen voisi olla kiva.
Tää on aika raskasta.
Kommentit (174)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kuulosta mielestäni normaalilta! Onko lapsella jotain pelkotiloja tms jotka vetävät lukkoon ja siksi ei halua kokea mitään uutta? Vain ns "tuttuja ja turvallisia" asioita, jotka toki sitten myös kyllästyttävät eivätkä inspiroi. Kuulostaa että mukavuudenhalu hirveän korkealla hänellä, joka voisi kertoa että perusturvan tunne puuttuu.
Tätä olin tulossa kirjoittamaan. Jotain perusturvallisuuden tunteen puutetta tai vastaavaa tuossa lienee taustalla. Lapsi ei uskalla kokeilla uusia asioita tai vaikka uskaltaisi, niin ei halua, koska pelkää, että mokaa/ei tykkää/ei opi heti ensimmäisellä kerralla. Se menee mielestäni vielä normaalin vaihtelun piikkiin, jos hän olisi haluton vain esim. uimaan opettelun suhteen mutta muuten olisi tiedonjanoinen ja innostunut kokeilemaan häntä kiinnostavia asioita. Nyt kuulostaa kuitenkin siltä, että lapsi ei ole kiinnostunut mistään,&n
Hyvin kirjoitettu. Olin aika lailla tuollainen lapsi. Pärjäsin koulussa, mutta en ollut kiinnostunut mistään. En oppinut uimaan, en tekemään mitään kieppejä puiston kiipeilytelineellä (suosittu juttu tuolloin), en laulamaan, myöhemmin en ajamaan autoa jne. jne. Olin ajautunut ajattelemaan kaikesta, että enhän minä. Lapset kiusasivat, aikuiset säälittelivät. Taustalla kai oli yhdistelmä temperamenttipiirteitä ja kotini ilmapiiriä. Vanhempani olivat muuttaneet töiden perässä maalta ja oikeastaan kai pelkäsivät kaikkea minkä verhosivat ylenkatseeksi tai välinpitämättömyydeksi.
Sanoisin ap että vaikka elintärkeän uimataidon suhteen teette niin, että yksinkertaisesti viette lapsen uimakouluun. Muuten osoitat itse mielenkiintoa asioihin ja puhut niistä kyselemättä lapselta mitään "miltä susta tuntuu?"-kysymyksiä. Asioita voi alkaa kypsyä lapsen omassa päässä, kun hän näkee mallia miten ollaan kiinnostuneita asioista.
Oma lukunsa on sitten se mitä pidetään tärkeinä asioina. Monelle esim. liikunta on ainoa asia mitä harrastuksena voi olla. Jotkut jutut kypsyy ihmisellä myös myöhemmin. Esim. teinini on kiinnostunut politiikasta, mutta enpä olisi sitä hänestä arvannut 12-vuotiaana. Eli ole laajalla spektrillä kiinnostunut maailmasta, kommentoi uutisia ym. mutta älä tiukkaa lapselta mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äidilläni on lievä kehitysvamma. Se tulee esiin juuri tuollaisina asioina, mitä tässä on listattu ap:n lapselle. Esimerkiksi jos äiti vaikka leipoo kakkua, mutta resepti pitää puolittaa, jotta saadaan pienempi kakku, äiti ei osaa tehdä sitä. Ei vaan tajua, että jos tehdään puolta pienempi kakku, kaikista aineksista vähennetään puolet pois. Sen sijaan heittelee summa mutikassa aineksia astiaan ja toivoo parasta.
Jos äidille tulee haava, isokin, ei tajua mennä näyttämään sitä lääkäriin. Jos haava alkaa märkiä, ei siltikään tajua mennä lääkäriin, koska ainahan haavat paranevat ennen pitkää.
Meidän piti vielä äidin kissa eläinlääkäriin ja siellä se joutui heti lopetettavaksi. Äidin mielestä kissa oli ihan kunnossa, vaikka oli puoliksi kalju ja laiha kuin luuranko. Kun se kissa edelleen söi, nukkui, oli tajuissaan ja kävi tarpeillaan, niin on se silloin terve.
Jos olisin lapsena tippunut pahasti päälleni jostain ja mennyt tajuttomaksi, äiti olisi vienyt minut vaan sängylle makaamaan, koska se hengittää ja kyllä se siitä jossain vaiheessa herää.
Mitään uusia ruokia äiti ei maista, ei leivo, ei kokkaa. Ei opettele uusia juttuja, ei harrasta yhtään mitään, ei lähde ryhmien mukaan, ei mene matkoille, ei poistu 100km kauemmaksi kotoa... Neulomisesta pitää ja on siinä taitava.
Lievä kehitysvamma voisi selittää. Myös lievä autismi ja heikkolahjaisuus voisi olla. Muut vaihtoehdot on ehdotettu jo (en jaksanut lukea ihan kaikkia).
Ja nämä siis ovat vain valideja selityksiä, joita sietää pohtia. En osaa (eikä kukaan täällä osaa) sanoa ovatko oikeasti tilanteeseen sopivia selityksiä. Mutta juuri tuo luovuuden puute koulutehtävissä sopisi todella hyvin. Koulupsykologi tai vastaava voisi olla ensimmäinen selvittelypaikka.
Ehdottomasti viet lapsen tutkimuksiin, sanoi isä mitä tahansa. Teette muuten lapselle karhunpalveluksen, jos (kun) sieltä paljastuu jotain, josta voidaan kuntouttaa ja jonka perusteella saa apua kouluun, sekä isompana itsensä ymmärtämiseen.
Isä on siinä oikeassa, että jokaisen pitää antaa olla sellainen kuin on. Valitettavasti yhteiskunnassa on kuitenkin vallalla NormiMuotti, jonka perusteella kaikki yhteiskunnassa toimii. Ei siis vaan sen takia, että kun emme nyt hyväksi erilaisuutta, vaan ihan sen takia, että vaikka koulussa luetaan ja kirjoitetaan. Piste. Lasten odotetaan kehittyvän itsenäisiksi aikuisiksi. Piste. Aikuisten oletetaan kykenevän huolehtimaan omista asioistaan ja lapsistaan, ja jos eivät, osaavat etsiä apua ja tietävät mistä sitä etsiä. Piste.
Kyllä tuo tuntuu viittaavan siihen, että jotain häikkää on taustalla. Muutama asia erityisesti pistää silmiin. Jopa huvipuiston kaltaisessa paikassa, jonne lapsi haluaa mennä, hän ei kykene menemään itsenäisesti laitteisiin. Tuo kertoo jo aika vakavista toiminnanohjauksen ongelmista. Toisekseen, lapsella ei ole kykyä ymmärtää sarkasmia, eikä hänellä ole minkäänlaista luovuutta, joista kumpikin saattaa viitata matalaan älykkyyteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sun lapsi on sairas, vie se hoitoon.
En ehtinyt lukea koko ketjua, pahoittelen.
Ruutuaika on minusta välillä liian demonisoitu. Ainakin jos ruutuaikaa käyttää esim. sosiaalisiin juttuihin kuten kavereiden kanssa pelaamiseen, niin en näe automaattisesti huonona.
Sitten tuli mieleen, että jospa lapsellasi on murheita. Tai joku asia pielessä. Ei välttämättä tarvitse olla isokaan asia, mutta jos joku vaivaa, niin siitä voi olla vaikea kertoa.
12-vuotiaan äitinä huomaan sen, miten eri tahtiin lapseni ja hänen kaverinsa kasvavat. Toiset ovat jo teinimäisiä ulkonäöltään ja toiminnaltaan. Toiset vielä aivan lapsenmielisiä ja leikkisiä pikkuisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko mitattu kilpirauhasarvoja? Tutun lapsella oli ja on kilpirauhasen vajaatoiminta, aiheutti kehitysviivästymää ja ties mitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Autisti se on 👹
Oletko hullu? Autisti on loputtoman intohimoisesti kiinnostunut asioista.
Autistilla on hyvin rajalliset kiinnostuksenkohteet, eikä ole monipuolisesti kiinnostunut asioista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asioita pitää kokeilla, se ei ole lapsen valita vaan aikuisten päätös. Yhdessä sinne uimahallin vaikka kerran viikossa, niin oppii nopeasti uimaan leikin varjolla.
Meillä samanlainen, mutta nuorempi. Käydään tosin uimassa muttei halua lukuisista käynti kerroista huolimatta mennä uima-asentoon ja lähteä uimaan. Ainoa mikä kiinnostaisi on pelaaminen, mutta sitä täytyy rajata. Koulussa pärjää hyvin, mutta käytöksessä haasteita. Olen ihan loppu ja tekisi mieli luovuttaa kasvattamisen suhteen.
Mitä se kasvattaminen loppupeleissä oikein on? Itse ajattelen, että se on sitä, että auttaa lasta kasvamaan omaksi itsekseen. Olen syntynyt 50-luvulla, eikä minua lapsena koskaan kiinnostanut mikään leikkiminen. Joskus pitkin hampain suostuin, kun joku kaveri kärtti mukaan; silloinkin odotin herkeämättä, koska touhu loppuu. Halusin vain istua jossakin sopessa ja lukea (opin lukemaan hyvin varhain). Vanhempien suhteen minulla kävi tuuri, sillä he eivät pakottaneet minua mihinkään, vaikka he joskus vähän ihmettelivätkin touhujani. Koulu sujui hyvin murrosikään saakka. Ja koska olen jo ikäihminen, pystyn sanomaan, että olen pärjännyt erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa, tullut toimeen ihmisten kanssa, löytänyt puolison ja perustanut perheen, opiskellut tohtoriksi saakka ja niin edelleen. Joten ilmeisesti se, etteivät minua lapsena kiinnostaneet pihaleikit, uiminen, polkupyörällä ajo, leirielämä... ei kertonut minusta muuta kuin että olin vain syntynyt sellaiseksi.
Lapsesi vaikeudet saattavat johtua kielellisestä erityisvaikeudesta ja tähän usein liittyvästä keskikehon hallinnan vaikeudesta, minkä vuoksi esim. uimaan oppiminen on vaikeaa. Omalla lapsellani tämä todettiin 4-vuotiaana, ja sen jälkeen kävi useamman vuoden puheterapian lisäksi myös toimintaterapiassa.
Nykyään lapseni on jo toisella asteella tavallisessa koulussa. Yläasteella haasteita oli ymmärtää mm. matematiikan tekstimuotoisia tehtäviä, mittojen suhteita sekä tuottaa muunlaisia vastauksia, kuin suoraan kirjan tekstistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siis kyseletkö sä lapselta että haluaako se oppia uimaan tai pyöräilemään? Meillä kyllä lapselle vain opetetaan asioita, kiinnosti sitä tai ei.
Näin tehtiin minun lapsuudessa. Minut istutettiin moottoriveneeseen ja sitten piti alkaa ohjata. Ajauduin naapurin kaislikkoon, josta isä haki minut uimalla. Olisi hyvä ensin tehdä yhdessä aikuisen kanssa, eikä niska-perse-otteella veteen heittämällä kuten 70-luvulla uimaopetus tapahtui. Tehkää yhdessä!
🇺🇦🇮🇱
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko mahdollista että kuvittelet hänen olevan taitojensa puolesta jäljessä muita? Uimataidottumuus on harmillista. Mutta ei mitenkään harvinaista. Toki syytä sitä on treenata vaikka ei tykkäisikään.
Mutta moni lapsi / ihminen nyt vaan on sellainen että ei se mitään vauhepuleita saa oikein mistään. Tekee kuitenkin normaaleja asioita arjessaan, kuten näkee kavereitaan yms. niin en tiedä kuinka huolissaan pitäisi olla. Mutta itse tiedät parhaiten.
Ymmärrän sun pointin, mutta kyllä hän siis käytökseltään muistuttaa enemmän eka-tokaluokkalaista kuin kutosluokkalaista. Siis kaiken oppimisen ja tekemisen suhteen. Eli olen huolissaan. Uimataito on vain yksi esimerkki, ja siinäkin oikeastaan vain se huolestuttaa, ettei lapselle tule ollenkaan sellaista oloa, että hei oispa hienoa oppia tänä kesänä
136: miten minullakin on tällainen epäilys, että poden juuri samaa. Jospa se tosiaan on autismijuttu, ja minähän olen saanut autismi-diagnoosin ollessani viidesluokkalainen. Jopa täällä mainitusta PDA:sta googletin välttäytymiskäytöksen takia, mutta todennut että pystyn kyllä noudattamaan yhteisiä sääntöjä ja lakia, ja ymmärrän, mitä seuraa jos rikon niitä. Autismin lisäksi oli diagnosoitu ahdistuneisuutta ja jopa lievä kehitysvamma, joista jälkimmäinen kumottiin yläasteella taitojen mennessä laaja-alaisten oppimisvaikeunsien puolelle epätasaisine kykyprofiileineen. Tosin en ole ihan kotiin jäänyt, vaikka minulla on liikaakin passivoivia ajanvietteitä, sentään ammattikoulua käynyt ja jonkinlaista kosketusta työelämään on ollut. Mahtuu niitä alamäkiäkin, mutta edes jotain saanut aikaiseksi.
Tunnistan itsestäni samoja juttuja mitä AP:n lapsesta. Annoin itsestäni ikäistään pienemmän vaikutelman. Peruskoulussa matematiikka yksilöllistettiin, vaikka muissakin aineissa oli vaikeuksia siitä huolimatta, että koulutyö oli mekaanista. Pienempänä diagnosoitu vaikea semanttis-pragmaattinen dysfasia selitti asian todennäköisesti, mutta ehkä minuun pätee enemmän autismi, ehkä epätyypillinen autismi yrittäessäni olla jotenkin sosiaalinen ja osaan tervehtiä, en sano mitään epäsopivaa päin naamaa ja jos jotain negatiivista sanoisin, pyrkisin kertomaan asian rakenteellisemmin.
Olin lapsena motorisesti kömpelö, enkä ilmeisesti halunnut osallistua mihinkään aktiviteettiin mukaan. Vain pelaaminen ja tietokone vetivät puoleensa, muuten olin omaehtoinen. Liikuntaa vihasin, vaikka väitin siitä pitäväni. Ala-astelaisena tosin kuorosta pidin, jonka lopetin äkkiä jäämällä tietokoneen äärellä. Kokkikerhoakin kävin jonkun aikaa kunnes senkin keksin lopettaa. Näytelmäkerhossa jaksoin olla loppuun asti ja kaksi kertaa. Englannin kieli kiinnosti ennen kolmannen luokan alkua, mutta siihenkin kiinnostus lopahti äkkiä ja samoin kävi novellien kirjoittamisen sekä sarjakuvien piirtämisen kanssa, tein jopa omia sarjakuvalehtiä. Piirtää ihme kyllä osasin, ja sain kuvataiteesta kiitettävän arvosanan. Sen sijaan tekstiilikäsityö meni mönkään ja esim. seitsemännellä luokalla sain kudottua sukat valmiiksi keväällä, kun muut olivat saaneet tuolloin hupparin ommeltua valmiiksi. Kotitaloudessa tarvitsin alkuun avustajaa ja jopa desimitat olivat hakusessa, mitkä tosin sisäistin nopeasti. Tunnustan, että en peruskoululaisena ottanut mitenkään osaa ruoanlaittoon ja leivontaan äidin kanssa. Ehkä oli yritetty, mutta ei kiinnostanut.
Jatkan toisessa viestikentässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko mahdollista että kuvittelet hänen olevan taitojensa puolesta jäljessä muita? Uimataidottumuus on harmillista. Mutta ei mitenkään harvinaista. Toki syytä sitä on treenata vaikka ei tykkäisikään.
Mutta moni lapsi / ihminen nyt vaan on sellainen että ei se mitään vauhepuleita saa oikein mistään. Tekee kuitenkin normaaleja asioita arjessaan, kuten näkee kavereitaan yms. niin en tiedä kuinka huolissaan pitäisi olla. Mutta itse tiedät parhaiten.
Ymmärrän sun pointin, mutta kyllä hän siis käytökseltään muistuttaa enemmän eka-tokaluokkalaista kuin kutosluokkalaista. Siis kaiken oppimisen ja tekemisen suhteen. Eli olen huolissaan. Uimataito on vain yksi esimerkki, ja siinäkin oikeastaan vain se huolestuttaa, ettei lapselle tule ollenkaan sellaista
Minulla on toki edelleen näitä vikoja, tunnustan sen. Hyvä kun en ole ihan naispuoliseksi mammanpojaksi jäänyt, asun sentään vuokra-asunnossa hoitaen velvollisuudet, tiedän miten siivota koti, tiedän miten haetaan töitä ja miten toimia, jos en voi maksaa laskua ennen eräpäivää. Teen ruokaa alusta loppuun suosien tuoreita vihanneksia, erilaisia proteiininlähteitä ja luonnollisia rasvoja, mikään prosessoitu ruoka ei enää maistu minulle. Ei se lapsenomainen käytös näy siten, että jättäisin laskut maksamatta ja olisin tekemättä töissä jotakin, koska "en halua" tai "ei huvita".
Mitä ne viat sitten ovat, joita tunnistan itsessäni. Ihan ensimmäisenä en ole uskalias ja halukas kehittämään ja haastamaan itseäni, en uskalla heittäytyä mihinkään. Eristäydyin omasta tahdosta peruskoululaisena helposti ja varsinkin yläasteella se korostui. Minua kiusattiin yhdestä asiasta, minkä takia epäilin kärsineeni sosiaalisten tilanteiden pelosta, jonka takia en uskaltanut käydä kaupassa, ja myös masennusta. Koskaan en saanut vastausta mietteisiini. Tuli myös pienempänä todistettua väkivaltaa. Mietinkin, kielisiköhän osa käytöksestä traumaperäisestä stressihäiriöstä. Autismiin uskon, lievään sellaiseen kun kuitenkin oppinut sarkasmin tunnistamisen, ymmärrän mustaa huumoria ja satiiria, jolle naurankin. Pidän enemmän faktapohjaisista asioista kuin fiktiosta.
AP, onko koulusta opettajat ottaneet yhteyttä sinuun? Kuvittelisi heidänkin huomanneen jotain poikkeavaa koulussa. Heijastuuko lapsen käytös koulussa? Oli niin tai näin, niin suosittelen kouluterveydenhuoltoon yhteyttä ottamista ja lähetteen pyytämistä oikealle taholle. Muuten saa syrjäytyä rauhassa ja vaikeudet kärjistyvät entisestään, jos ei syyllistä oteta mahdollisimman pian selville.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea letjua. Ap:lle vastaus: motivointi. Sinun pitää näyttää, että on hauskaa. Tartuta se hauskuus.
Sitä on tässä tehty koko lapsen elämän ajan. Jos hänen nähdensä hassuttelee, hän katsoo pitkään ja joskus jopa ärsyyntyy. Hänen mielestään hassuttelu, tapahtui se sitten kotona tai julkisella paikalla, tuntuu olevan turhaa, noloa ja inhottavaa. Hän nauraa kyllä, jos kertoo omia juttujaan mitä hänelle on tapahtunut, mutta sellainen yleinen hassuttelu ei todellakaan ole hänen juttunsa, ei millään lailla. Sarkasmi menee kokonaan ohi, sitä meillä ei enää oikein hänen kuullen viljellä, koska hän ei sitä hoksaa lainkaan, vaan ottaa totena ja sitten ollaan hankalassa tilanteessa.
Minä kyllä häntä viedessäni mihin tahansa juttelen ihmisille, ihastelen juttuja, nauran, innostun jne. Hän vain ei lähde siihen lainkaan mukaan.
Ap
Tämä voisi olla autismiin liittyvä oire. Tunnistan itsestäni saman. Olin suoraan sanoen tosikko, ja inhosin hassuttelua ja sarkasmia. Nykyään olen päinvastainen, itseironisoin jopa omaa sukupuolta ja matematiikan oppimisvaikeksia. Sellaisia aiheita, jotka voivat helposti loukata. Huumorintajuani on luonnehdittu rankaksi ja se on myös mustaakin.
Kun oireet ovat jotenkin helpottuneet iän myötä, niin oma arvio on että olisinko enemmänkin epätyypillinen autisti, mikä voi lähennellä aspergeria, vaikka nykyään ne kaikki niputetaan saman autismi-käsitteen alle. Eli jotain poikkeavaa on ollut 3-vuotiaasta alkaen mutta sitten taas en kaikkea varhaisautismin oireita täyttänyt, mitä tulee puheenkehitykseen ja katsekontaktin ottamiseen, mutta sitten taas joissain asioissa osaava vaikka muuten kokonaiskehitys oli noin 0,5-1 vuotta jäljessä pienempänä tehtyjen tutkimusten mukaan. Silmiin nykyään katson ilman, että siinä olisi mitään epämiellyttävää. Ruoan suhteen en ole enää valikoiva, ja suostun edes maistamaan jotain vierasta, uutta. Musiikkia kuuntelen mielelläni, pienempänä menin alkuun pöydän alle musiikin tunnilla ja käytin korvatulppia. Jossain vaiheessa ala-astetta en tarvinnut niitä ollenkaan.
Sen sijaan sosiaalisia vaikeuksia edelleen on, vaikka jotain parannusta niissäkin tapahtunut. Vielä minulla voi syrjähdellä puhe, mutta jotain parannusta siinäkin on tapahtunut. En kykene small talkkiin, turhaudun kaikkeen pintapuoliseen, asiapitoinen ja jopa keskustelu on minulle selkeämpää. En minä sentään sulje ketään ulkopuolelle ja ala hangoittelemaan, etten tuon kanssa ole missään tekemisissä, pidin siitä tai en. Päinvastoin, olen pyrkinyt tulemaan jokaisen kanssa toimeen, jopa vihamiesten kanssa haudaten hetkeksi sotakirveet. Haaveilen työskenteleväni jopa yksin, kun tietäisin mikä se työ olisi.
Tunnistatko AP lapsellasi mitään aistiyliherkkyyksiä? Jos jotain tällaista on, se voi juuri viitata autismin kirjon häiriöön. Taustalla voi olla myös hahmotushäiriötä, mitä myös pohtinut omalla kohdallani mutta toisaalta suoritin yläasteikäisenä mopokortin ja ajoin skootterilla moitteetta, osaan ylittää suojatien arvioiden tulevan auton nopeuden ja opin kuudesluokkalaisesta alkaen piirtämään oikeaoppiset mittasuhteet hahmoille viivoja ja ympyröitä apuna käyttäen, vaikka jotain pikku vikoja tuli mutta jälki oli hyvää. Myös upean muotokuvan piirsin muusikosta ruudukkoja apuna käyttäen kuvataiteen tunnilla.
- nro. 154 ja 155
Nykyään tällaisia lapsia on ihan pilvin pimein, jopa uimataitokin vieras asia. Ei tunnisteta kelloakaan. Ei tarvitse opetella perustaitoja eikä luokalle saa ketään jättää, muuten tulee paha mieli. Seuraukset näkyvät siten että peruskoulusta valmistuu nuoria vailla riittävää lukutaitoa. Toivotaan että edes koulujen puhelinkielto tuo jotain helpotusta.
Vierailija kirjoitti:
Ehdottomasti viet lapsen tutkimuksiin, sanoi isä mitä tahansa. Teette muuten lapselle karhunpalveluksen, jos (kun) sieltä paljastuu jotain, josta voidaan kuntouttaa ja jonka perusteella saa apua kouluun, sekä isompana itsensä ymmärtämiseen.
Isä on siinä oikeassa, että jokaisen pitää antaa olla sellainen kuin on. Valitettavasti yhteiskunnassa on kuitenkin vallalla NormiMuotti, jonka perusteella kaikki yhteiskunnassa toimii. Ei siis vaan sen takia, että kun emme nyt hyväksi erilaisuutta, vaan ihan sen takia, että vaikka koulussa luetaan ja kirjoitetaan. Piste. Lasten odotetaan kehittyvän itsenäisiksi aikuisiksi. Piste. Aikuisten oletetaan kykenevän huolehtimaan omista asioistaan ja lapsistaan, ja jos eivät, osaavat etsiä apua ja tietävät mistä sitä etsiä. Piste.
Komppaan tutkimusten puolesta. Ei ole tavatonta, että jopa aikuinen saa keva-diagnoosin. Sanotaan että tällaisia tapauksia on nykyään enemmän. Diagnosoimattomia aikuisia taatusti löytyy työttömien joukosta, jopa vankilasta tai päihdeklinikalta normaalin papereilla.
Osalla näistä on voitu todeta varhain laaja-alaiset oppimisvaikeudet, jotka ovat sitten tarkentuneet lieväksi kevaksi mikä on henkilön kannalta onni, jolloin saa tuen jopa työllistymiseen tai sitten tk-eläkkeen, mitä ei saa heikkolahjaisena.
On toki voitu lapsuudessa epäillä jotain koulussa mutta vanhemmat eivät ole halunneet viedä tutkittavaksi häpeän takia. Oppimäärää on voitu vain helpottaa ja tarjota tukiopetusta, jotta oppilas pääsee läpi. Todelliset haasteet alkavat näkyä vasta ammattikoulussa tai valmistumisen jälkeen kun pitäisi osata hakea työpaikkoja sekä etuuksia työttömänä.
Joten sanon vielä: ehdottomasti yhteys kouluterveydenhuoltoon ja koulupsykologille. Vaikka se onkin hankalaa niin silti tehkää se. Muuten voi koitua ikäviä seurauksia, jos ei varhain pääse kiinni vammaispalveluihin, saa mm. avustajan, pääsee erityisammattikouluun, tk-eläkkeen voi jättää jopa lepäämään tai tienata tietyn summan rahaa.
Entinen naapurini toimii tästä varoittavana esimerkkinä: koti kuin kaatopaikka, omien asioiden hoitaminen hankalaa, ei ymmärtänyt monimutkaisia lauseita, jopa vanhuksille suunnatun puhelimen käyttö oli vaikeaa opeteltavaksi ja me naapurit autoimme laittamaan laskuja suoraveloitukseen. Työtä ei ollut tehnyt päivääkään elämässään. Ei aavistustakaan mitä diagnooseja hänellä oli mutta epäilys heräsi lievästä kehitysvammasta. Huoli-ilmoituksen tein, mutta ei johtanut ilmeisesti mihinkään. Oli ehkä vaan soiteltu ja arveltu, että kaikki hyvin. Ihan käsittämätön tilanne. Siinä meni oma usko hyvinvointivaltioon.
Jos lapsi on isällään ruudulla yli 5h päivässä, päivästä toiseen, niin mitä se tarkoittaa hänen ajankäyttönsä suhteen? Valveillaoloaika 12-14h? Paljon tuosta on koulua?
Oli ongelmia muitakin tai ei, niin onhan sinulla nyt ihan julmetun puhelinriippuvainen lapsi. Olisi omatkin aivot varmaan vähän mössöä, jos tuijottaisin ruutua tuon verran. Tuo ei missään nimessä auta vaan vie pienenkin mielenkiinnon terän ja luovan ajattelun pois. Toistan: oli sitten juurisyy mikä hyvänsä.
Isä estää lasta olemasta oma itsensä huumaamalla hänet omalla dopamiinillaan. Kehittyvän lapsen.
"Minulla on toki edelleen näitä vikoja, tunnustan sen. Hyvä kun en ole ihan naispuoliseksi mammanpojaksi jäänyt, asun sentään vuokra-asunnossa hoitaen velvollisuudet, tiedän miten siivota koti, tiedän miten haetaan töitä ja miten toimia, jos en voi maksaa laskua ennen eräpäivää. Teen ruokaa alusta loppuun suosien tuoreita vihanneksia, erilaisia proteiininlähteitä ja luonnollisia rasvoja, mikään prosessoitu ruoka ei enää maistu minulle. Ei se lapsenomainen käytös näy siten, että jättäisin laskut maksamatta ja olisin tekemättä töissä jotakin, koska "en halua" tai "ei huvita"."....
Samaistun omalla tavallani. Kivat kommentit. Tulee olo, etten ole niin yksin. <3
Olen varmaan ottanut omista vanhemmistani mallia. He eivät harrasta mitään. Aina kaikki asiat lapsena olivat, että "Katotaan". Äiti ylihuolehtiva helikopteri. Ei sillä, minua ahdisti muutenkin mennä julkisille paikoille, koska siellä olisi saattanut olla luokkakavereita.
Uusia harrastuksia ei kokeiltu, koska: "Menetät kumminkin mielenkiinnon".
Koulu sujui hyvin. Mutta opettelin ainoastaan ulkoa tai siltä se ainakin joskus tuntuu. Harva asia jäi luihin ja ytimiin. Englannin kielessä olen aina ollut hyvä, koska vapaa-ajalla aktiivisesti "kehitin" (eli katsoin YouTubea, Vevo-musiikkivideoiden lyriikoita suomeksi, pelasin) sitä. Olen varmaan supertyhmä, mitä tulee yleistiedon puutteeseen.
Ei ole paljoa intohimoa mihinkään. Osaan eritellä sen verran, että minua ei kiinnosta teoreettisen tiedon hankkiminen itsenäisesti. Tykkään tehdä käsilläni enemmän. Kieltenopiskelu eri asia.
En ole missään niin erityisen hyvä. Osaan leipoa, mutta en koe, että olisin superhyvä. Rakentelen pahvista miniatyyreja. Pitäisi ommella nukeille jotain muutakin kuin peitto ja tyyny, mutta mitä olen vaatteiden kaavaa seurannut, shortsien hahmottamisessa on paljon pinnistelemistä. Samoten pianossa. En harrasta noita säännöllisesti, varsinkin pianossa pitäisi aktivoitua. Vaikka tuossa onkin jotain harrastuksia, eivät ne tuota paljoa mielihyvää. Olo tyhjä. Uusien sarjojen löytäminen vaikeaa. Videopelit ovat on-off. Mutta ihan ok aktiviteetteja.
Tuntuu, että aivoni väsyvät nopeasti. Jos on ollut kova työpäivä, en saata sinä päivänä tehdä enää mitään, joka vaatii kovaa ajattelua. Huono juttu siinä on se, että helposti sitten se päivä menee skrollailuksi... Tänäänkin tuhlannut päivän Vauva-palstalla ja ChatGPT:ssä. Voi pojat.
En tiedä, onko autismia. Skitsoidiksi olen epäillyt.
Onko käynyt lääkärissä? Onko välittäjäaineet kunnossa kropassa, jos ei tykkää mistään. Ravintopuutoksetkjn voivat aiheuttaa apatiaa. En siis tiedä. Joku langanpää saattaa johtaa oikeaan syyhyn.