Olitko sinäkin niitä jotka lapsena katselivat vatsa kurnien muiden syömistä?

Tuosta syystä esim. leikkikentän ilmainen lounas on taivaanlahja niillekin joista ei huolehdita. 

Kuuluin minäkin niihin... jatkuvassa selviytymismoodissa elämistä, tuttua. Pikkulapsena ei vielä pysty omaan huolenpitoonsa vaikuttamaan mutta myöhemmin kyllä. Olen ollut tarkka aikuisena että perustarpeet ovat aina kunnossa.

En oikeastaan, olin se, joka kysyi: hei voisinko saada puolet/pienen osan eväistäsi, ja yleensä sain. Osasin myös itse löytää luonnosta syötävää, joten vatsani ei koskaan ollut nälästä kipeä, vaikka kotona ei ruokaa aina ollutkaan. Joskus keräsin roskiin menevää ruokaa ja toin kotiin koko perheelle.

En, olin hyvinkin vähäruokainen ja en yhtään kiinnostunut ruuasta enkä herkuista. Nykyään kyllä

Myös sama kokemus! Muista pidettiin huolta mutta minulle ja siskolle ei koskaan ollut mitään eväitä pakattuna.

Joskus meille annettin pikkusumma rahaa mukaan että "käytte sitten kiskalla ostamassa jäätelöt" (mikä vanhempien mukaan riitti koko päiväksi). Uimarannalla se kiska oli usein kiinni ja ostettavat lopussa. 

Olin. Vaikkakin huvipuistoreissuja ei ollut. Tai muutenkaan, kun ei ollut rahaa. Mutta juurikin esimerkiksi jotkut 4H-kerhon ja koulun eväsretket jne. Kateellisena katsoi toisten eväitä. Tai jos oli kaverilla kylässä niin katsoi kateellisena, mitä oli ruokapöydässä; Leikkelettä leivän päälle. Keittiössä hedelmiä kulhollinen. Sääntö oli; Toisten ristiksi ei jäädä vaan ruoka-aika jos alkaa niin ilmoitettava, että on aika lähteä kotiin.

Itsellä kaksi lasta. Isompaa jo. Mopoikäinen toinen. Aina olen pitänyt huolen, että kun kaveri on käymässä niin nytkin kesällä kysyn maistuuko mehujää, tahtooko vissyä. Tai jos on ruoka-aika niin kysyn haluaako kaveri syödä myös. Hyvin usein noille maistuu. Ja onneksi on sama meininki näiden tuttujen kaverien kotona; Vastavuoroisesti omia niissä paikoissa juotetaan ja syötetään, jos nyt kesänkin aikana on lössi siellä päässä. 

Mun isä oli niin pihi että ei ikinä vaikka lomalla käyty syömässä missään. Veneellä sitten jotain äidinlaittamaa ruokaa mitä niissä oloissa pystyi tekemään. Jäätelöä saatiin harvoin, ja jos sitä sai, oli juhlahetki

Retkiä ei tehty (pihiys) joten ei kokemusta niistä

Onkohan tää suomalainen ilmiö ? En ole koskaan ulkomailla törmännyt tuollaiseen että vain osa porukasta syö ja osa katsoo vierestä. 

Ei. Olin se, jolle tuollaiset retket oli kärsimystä. Mukaan oli pakattu kaikenlaista, juomat oli lämpimiä ja juustoleivän välissä kurkut tuntuivat limaisilta. Koko uimarantareissu meni siksi pieleen, että kauhulla odotin, koska on pakko syödä.

En ihan oikeasti ymmärtänyt, että jos kotona saattoi ihan hyvin olla 4 tuntia syömättä, niin miksi sama ei toiminut rannalla, leikkipuistossa tai mustikkametsässä. Miksi lähdettiin suoraa ruokapöydästä ja jo tunnin kuluttua piti kaivaa eväät esiin, jotta ne tulevat syötyä ennen kuin palataan kotiin.

Meillä oli aina ruokaa enkä edes tajunnut tuollaista katsoa , harmittaa kyllä nyt. Olisi pitänyt. En tajua etten huomannut.

Mä häpesin, koska me emme käyneet koskaan ravintoloissa tai kahviloissa. Olisi riittänyt, että olisi käyty esim. kerran 1-3 vuodessa. Häpesin sitä, etten tiennyt miten niissä toimitaan. Eväät meillä aina oli. Ei aina niin hienoa, mutta oli: tavallisesti meillä ei syöty kaupan  vaaleaa leipää. Automatkoilla oli kaupan sämpylöitä. Siis pelkkiä sämpylöitä ja pulloissa vettä. Ei levitettä, ei päällisiä. Tämä siksi, ettei autoon tule sisälle rasva-mehutahroja. Näitä syötiin silloin kun ei pysähdyttyä. Pysähtymistä varten oli sitten ihan täytettyjä leipiä.

Olen surullinen teidän puolesta, mutta tämä aloitus sai minut kiitolliseksi yhdestä hyvästä asiasta lapsuudessa. 

Tämä ketju on kyllä hyvä että tuli esiin tällainen muistelokin. Lisää vaan totuuksia tänne. Ei se buumerielämä ollut kaikille lempeä ei.

Vierailija kirjoitti:

En oikeastaan, olin se, joka kysyi: hei voisinko saada puolet/pienen osan eväistäsi, ja yleensä sain. Osasin myös itse löytää luonnosta syötävää, joten vatsani ei koskaan ollut nälästä kipeä, vaikka kotona ei ruokaa aina ollutkaan. Joskus keräsin roskiin menevää ruokaa ja toin kotiin koko perheelle.

        Joskus sitä joutui nolaamaan itsensä pyytämällä kavereilta. Tietenkin juuri pahimmalla hetkellä kaverin reaktio on kiukku, koska silloinhan hänelle jäisi vähemmän.

         "Mikset syö omia, maisk?" Olen vielä tosi ylpeä enkä halua rasittaa muita omilla ongelmillani, jollaiseksi ruokkimattomuuden lapsena koin. 

Menen baariin katselemaan toisten juomista.

En ollut tuollaista mutta isäni kyllä syyllisti rahanmenosta. Että saatiin kerran käydä huoltoaseman kahvilassa mutta siihen se viiskymppinen (mk) sitten menikin! Nykyäänkin on syyllinen olo käyttää rahaa vaikka sitä on enemmän kuin riittämiin.

Jasitten Viisikossa niillä oli aina suklaakakkua ja kaikkea.Pommacin kanssa ja kaakaon kanssa niitä luettiin tehden mahdollisimman samantapaisia eväitä.

Ei siellä mitään liikkunut, tai vilisti sekavana edestakaisin. 

T. saman kokenut. 

Vierailija kirjoitti:

Onkohan tää suomalainen ilmiö ? En ole koskaan ulkomailla törmännyt tuollaiseen että vain osa porukasta syö ja osa katsoo vierestä. 

En ole ulkomailla törmännyt siihen, että tuntemattomat lapset seisovat jonossa jonkun perheen rantapyyhkeen luona odottaen, että heille kaikille on tarjolla herkkueväät, koska sellainen kuuluu kulttuuriin. Kerjäläiset erikseen, mutta ei ole retkillä tai nuotiopaikoilla tapana ruokkia kaikkia, jotka herkkuja haluavat. Tunnistan vain Suomessa tämän ilmiön, että mennään hakemaan muilta kakkupalat pois.

Onkohan tässä joukossa noita Karfien lasten kohtaloitten surkuttelijoita , ovat jauhaneet niistä lapsista jo satoja sivuja. Onhan se huoli jos on itse jo kokenyt deprivaatiota mutta ei se nyt ihan automaattista ole että ne kokevat.

Katsoin ja keljutti kun tiesin ettei kotonakaan ole syötävää rittävästi ja sekinvähä jaettava kuuden kesken. Ja talojen kakarat vielä vittuilivat sen vuoksi. Muistan miten yksi Pentti heitti kiusallaan voileipänsä kuraojaan...