Suurin osa teistä ei kestäisi yksinhuoltajana päivääkään!

Vapaat viikonloput ovat ihan samalla lailla järjestelykysymys, oli yh tai ei. Ne täytyy todellakin järjestää ihan itse, eivätkä ne ole mikään automaattinen etuoikeus.

jonkun pitäisi tehdä tuo järjestely puolestasi?

Vierailija:

Vapaat viikonloput ovat ihan samalla lailla järjestelykysymys, oli yh tai ei. Ne täytyy todellakin järjestää ihan itse, eivätkä ne ole mikään automaattinen etuoikeus.

Vierailija:

TOTTA.

Siksi valitsinkin mieheni viisaasti ennenkuin aloin hommaamaan lapsia ; D. Olisiko kannattanut miettiä aikoinaan viisaasti?

Ymmärtäväisten ja empaattisten ihmisten parisuhteet voivat paremmin kuin tällaisten kylmien ja ylenkatseellisten ihmisten, jotka ottavat suhteensa itsestäänselvyytenä. Huom. itse elän rakastavassa parisuhteessa, mutta en ikinä väittäisi omistavani miestäni enkä tietäväni, mitä tulevaisuus tuo. Kannattaa varoa sanojaan, pilkka osuu yllättävän usein omaan nilkkaan.

En tunne yhtäkään yh:ta, jonka lapset olisivat isällään viikonloppuisin. He ovat eronneet juuri siitä syystä, että mies on täysi hulttio, tai sitten lasten isä on kuollut, tai he ovat tehneet lapsen aivan yksin.

Idiootti mies, mutta so what? Kaverini saa joka tapauksessa joka toisen viikonlopun vapaaksi.



Toisen kaverin mies käy hoitamassa lasta ex-vaimonsa kotona, kun vaimo myöhään töissä (ravintola-alalla). Ja samoin - joka toinen viikonloppu vapaana.



Ei mulla vaan koskaan ole vapaata lapsistani...

Että ihan sama onko yh vai ydinperhe, vapaat viikonloput ovat järjestelykysymys, eivätkä ne ole vain joidenkin onnekkaiden yksinhuoltajien etuoikeus.

Siinä on pienten lasten kanssa todella jumissa kotona...



Ja sama juttu on myös matkatyöläisperheissä. Se on ihan eri asia, kun sulla on edes joku jakamassa sitä taloudellista tilannetta.



Mulla itselläni ainakin elämän vaikeaksi tekee se, että rahat on tiukalla. Muuten mielestäni pärjään tosi hyvin.

olen ainoa lapsi. Ei siis ole vapaita viikonloppuja, tai edes iltoja.

Ei tämä siltikään kovin rankkaa ole. Lasten ehdoilla menen: en edes haaveile ulkomaanmatkasta kavereiden kanssa, tms. Lapset ovat mukanani lähes kaikkialla, ja he ovatkin tottuneita reissaajia. Mun lapset eivät kiukuttele julkisissa liikennevälineissä tai kaupassa.

Joskus, ehkä kerran kahdessa kuukaudessa, otan lapsille hoitajan MLL:n kautta, ja menen ihan yksin uimaan, saunomaan, kampaajalle, ostoksille, tms. Se on luksusta ja ihanaa.

Lapset ovat 1 v ja 3½v. Ja minä itse 32 v, jos sillä on jotain merkitystä.

Asenteesta se on aika lailla kiinni. Itse haluaisin kovasti jo töihin, mutta niin kauan kun kuopus herää vielä 3-6 kertaa yössä itkemään, en edes haaveile töihinmenosta. Nyt saan nukkua päivällä kun lapsetkin nukkuvat. Isompi on päiväkodissa kerhossa klo 8-12 kahtena päivänä viikossa. Muuten hoidan heidät itse.

Enkä voi kun nauraa, kun joku vaikka perhekerhossa valittaa ettei ole päässyt kahteen päivään suihkuun, kun mies on työmatkalla ja ainokainen parivuotias lapsi on niin hankala. Mulla on lapset suihkussa mukana...

Että minä olen ihminen, joka inhoaa virheitä - etenkin silloin, kun on näin isoista asioista kysymys, kuin omien lapsien elämä (ehjä vai rikkinäinen perhe taustalla?) ja oma parisuhde, sitä kautta oma elämä. Haluan olla silloin varma omista valinnoistani, ja pidän sitä vähintäänkin kummallisena miten niin harva loppuviimeksi on VARMA omista valinnoistaan, parisuhteestaan tms. ennen kuin niitä lapsia maailmaan tuo.



(Kysymys osoitettu sille ihmiselle, joka minua siteerasi)

t. 25

Meidän lapset on saaneet syntymälahjakseen hyperaktiiviset ja ihanat isovanhemmat, jotka hoitaisivat heitä vaikka joka viikonloppu :) Silti me ei todellakaan HALUTA olla ilman lapsia kovin usein, välillä se on toki ihan mukavaa vaihtelua.



Kyllä yksinhuoltajuudessa rankinta olisi varmaan yksinäisyys, se, ettei voisi jakaa arkea (iloja/suruja) rakkaansa kanssa :(

Niin minäkin toivon - ja tiedän ; D.



t. 25 & 36, jota suuresti ärsyttää tämä ajattelu, ettei ihminen (muka) voi vaikuttaa omaan onnellisuuteensa / omiin asioihinsa / elämäänsä OLLENKAAN - aikuinen on itse oman elämänsä aktiivinen toimija, jolla on oikeus ja velvollisuus (<- jos niitä lapsia hankkii, joista on vastuussa) rakentaa elämäänsä sille mallille, ettei satuta ketään ja, että on itse(kin) mahdollisimman onnellinen.



Jos avioero tulee, saa kyllä katsoa peiliin pitkään ja hartaasti; tunsiko sitä miestä sittenkään tarpeeksi? Oliko varma toisen halusta sitoutua? Sitoutua nimenomaan pitkäaikaisesti ja kaikissa olosuhteissa? Varma toisen luonteesta / luotettavuudesta? Miettinyt valmiiksi sitä mitä ITSE haluaa ja mihin itse haluaa sitoutua? Harjoittaa itsetutkiskelua ja oppia sitä kautta toista ihmistä ja hänen käyttäytymistään? Millainen on oma tausta tulla suhteeseen, entä puolison - onko meillä yhdessä realistista toivoa menestyä?



Olisikohan joku em. kohta jäänyt harkitsematta?



Ihminen todellakin VOI vaikuttaa oman elämänsä kulkuun, eri asia sitten, jos toinen kuolee onnettomuudessa tms. Sille ei vaan voi mitään. Muuten voi paljonkin, se on omasta päästä kiinni kaikki ; ).

asioista!



Suomessa avioliitoista lähes puolet päättyy eroon ja sen seurauksena täällä on todella paljon yksinhuoltajia. Valtaosa näistä ovat selvinneet, jollei aina elämästä nauttien, niin selvinneet kuitenkin. Mikä olisi vaihtoehto? Suomessa todella vähän lapsia joutuu eron seurauksena huostaanotetuksi ja valtaosasta eronneiden vanhempien lapsista kasvaa aivan normaaleja, fiksuja kansalaisia. Ne, jotka jättävät lapsensa ja lähtevät baariin, tekisivät sitä muutenkin, se ei varmasti ole eron aikaansaamaa.



Ihminen selviää mitä raskaimmista tilanteista, kun on PAKKO selvitä. Kuka meistä ei luopuisi käytännössä mistä omasta nautinnosta vaan, jos vaihtoehtona olisi lapsen hyvinvointi?



On ääliömäistä hehkuttaa omaa onnistunutta valintaa. Koskaan et voi tietää huomiseta, mitä jos miehesi ajaakin tänään kolarin ja kuolee, illalla voit olla yksinhuoltaja viisaasta valinnastasi huolimatta. Kaikki yksinhuoltajat eivät " synny" eroista. Ja tässä maassa tapahtuu yllätyseroja harvase päivä, sinä et omista miestäsi, joten koskaan et voi olla 100% varma, että se rakastaa sinua vielä ylihuomennakin.



Minä olen aikani ollut myös yksinhuoltaja ja selvinnyt siitäkin, kun pakko oli. Elämä on mukavampaa, kun arkea on jakamassa rakastava mies, mutta tiedän pärjääväni myös yksin, jos elämä niin heittäisi.



Eipä tulisi mieleenikään silti hehkuttaa jollekin, että nyt olen valinnut viisaasti ja vältän näin yksinhuoltajuuden. Siperia on sen verran opettanut, enpä minä aikanani häävaloja vannoessani ekalla kerrallakaan uskonut liittoni päättyvän eroon. Ja huom! myös eka mies on asiansa hoitava, fiksu mies, joka on hakenyt lapsensa luokseen säännöllisesti eron jälkeenkin. Pirustako olisin silloin voinut tietää, että se päättää yksi päivä rakastua työkaveriinsa minulta lupaa kysymättä....

Opettaa elämä vielä sinuakin. Vaikka olisit miten täydellinen, harkitseva ja varma, niin voit silti olla eräänä päivänä yh. Ehkä miehesi kuolee, ehkä hän kyllästyy sinuun ja vaihtaa toiseen. Sitä et voi millään tietää.

T: 31-vuotias leski, kahden lapsen yh

Vierailija:

Niin minäkin toivon - ja tiedän ; D.

t. 25 & 36, jota suuresti ärsyttää tämä ajattelu, ettei ihminen (muka) voi vaikuttaa omaan onnellisuuteensa / omiin asioihinsa / elämäänsä OLLENKAAN - aikuinen on itse oman elämänsä aktiivinen toimija, jolla on oikeus ja velvollisuus (<- jos niitä lapsia hankkii, joista on vastuussa) rakentaa elämäänsä sille mallille, ettei satuta ketään ja, että on itse(kin) mahdollisimman onnellinen.

Jos avioero tulee, saa kyllä katsoa peiliin pitkään ja hartaasti; tunsiko sitä miestä sittenkään tarpeeksi? Oliko varma toisen halusta sitoutua? Sitoutua nimenomaan pitkäaikaisesti ja kaikissa olosuhteissa? Varma toisen luonteesta / luotettavuudesta? Miettinyt valmiiksi sitä mitä ITSE haluaa ja mihin itse haluaa sitoutua? Harjoittaa itsetutkiskelua ja oppia sitä kautta toista ihmistä ja hänen käyttäytymistään? Millainen on oma tausta tulla suhteeseen, entä puolison - onko meillä yhdessä realistista toivoa menestyä?

Olisikohan joku em. kohta jäänyt harkitsematta?

Ihminen todellakin VOI vaikuttaa oman elämänsä kulkuun, eri asia sitten, jos toinen kuolee onnettomuudessa tms. Sille ei vaan voi mitään. Muuten voi paljonkin, se on omasta päästä kiinni kaikki ; ).

Kuten moni on jo sanonut, useimmat pärjäisivät, jos olisi pakko. Ei ihmislaji olisi ylipäätään selvinnyt tähän asti, jos jälkeläisillä olisi aina ollut pakko olla kaksi vanhempaa selvitäkseen. Ja nykyään on kuitenkin elämä aika lailla helpompaa kuin joskus kivikaudella...



Tunnen yhden naisen, josta ei ole yksinhuoltajaksi, ja hänen ongelmansa vanhempana ovat aika paljon syvemmällä kuin yksinhuoltajuudessa. Ei pärjännyt äitinä myöskään ollessaan parisuhteessa.

Minä olen nyt sen verran ärsyttävä, että väitän, että kyllä sen pystyy tietämään - ihan varmasti pystyy! Aivan takuulla oli merkit ilmassa jo hyvissä ajoin, että ex-miehesi oli potentiaalinen " toiseen ihastuja" tai että hänellä itsellään ei ollut mallia kestävästä parisuhteesta - tai jos oli, hän on / oli luonteeltaan sellainen, ettei pitänyt sillä asialla tarpeeksi väliä.



Se on vain niin helppoa mennä sen oman avuttomuuden taakse " etten minä voinut tietää" ; ja sen taakse menemällä nyt, toistat takuulla samoja virheitä uudestaan uudessa suhteessasi - eikö olisi parempi nyt harjoittaa itsetutkiskelua ja opetella lukemaan toisia ihmisiä oikein, opetella huomaamaan niitä merkkejä, joita ei ääneen sanota - sitä sanomatonta puolta. Ja jos huomaat jotakin (edes pientä!) epäilyttävää, niin lähde ajoissa - ennen niitä lapsia ja sitä avioliittoa.



On minullakin ollut menneisyydessäni vaikka minkälaista poikaystävää; niidenkin joukossa ns. kunnollisia ja vähemmän kunnollisia - aina oli jotakin mikä häiritsi, tai tiesin, etten pystyisi aina ja kaikessa luottamaan, joko puolisooni tai itseeni siinä suhteessa - kunnes tapasin aviomieheni. Hänestä olen varma. Itsestäni suhteessa häneen olen varma. Ja niin se pitäisi ollakin silloin, kun lapsia hankitaan; ainoastaan ja vain silloin on aikuinen ajatellut syntymässä olevan lapsen etua tarpeeksi!



t. 25, 36, 39

Asia nyt vaan on niin, että sinä et voi mennä takuuseen miehestäsi! Hyvä jos voit mennä takuuseen edes itsestäsi.

Ihmiset muuttuvat läpi elämän, se on faktaa. Eikä kukaan eroa siitä ihmisestä, jonka kanssa avioitui, vaan ihan jostain toisesta.

Älä tuudittaudu liikaa tuohon varmuuden tunteeseen, sillä voi olla että tiput vielä korkealta.

Kuulostat ihan liikaa yhdeltä ystävältäni (en tiedä, vaikka olisitkin hän - onko teillä kaksi tyttöä?). Hän puhuu samalla lailla asioista kuin sinäkin. Sääli vaan, että me muut tiedämme hänen miehensä pettävän. Olen yrittänyt kertoa siitä, mutta hän tietää ettei miehensä petä, koska mies ei ole sitä tyyppiä. No, pettäköön itseään ajattelemalla niin. Ei asia minulle kuulu.

Vierailija:

Minä olen nyt sen verran ärsyttävä, että väitän, että kyllä sen pystyy tietämään - ihan varmasti pystyy! Aivan takuulla oli merkit ilmassa jo hyvissä ajoin, että ex-miehesi oli potentiaalinen " toiseen ihastuja" tai että hänellä itsellään ei ollut mallia kestävästä parisuhteesta - tai jos oli, hän on / oli luonteeltaan sellainen, ettei pitänyt sillä asialla tarpeeksi väliä.

Se on vain niin helppoa mennä sen oman avuttomuuden taakse " etten minä voinut tietää" ; ja sen taakse menemällä nyt, toistat takuulla samoja virheitä uudestaan uudessa suhteessasi - eikö olisi parempi nyt harjoittaa itsetutkiskelua ja opetella lukemaan toisia ihmisiä oikein, opetella huomaamaan niitä merkkejä, joita ei ääneen sanota - sitä sanomatonta puolta. Ja jos huomaat jotakin (edes pientä!) epäilyttävää, niin lähde ajoissa - ennen niitä lapsia ja sitä avioliittoa.

On minullakin ollut menneisyydessäni vaikka minkälaista poikaystävää; niidenkin joukossa ns. kunnollisia ja vähemmän kunnollisia - aina oli jotakin mikä häiritsi, tai tiesin, etten pystyisi aina ja kaikessa luottamaan, joko puolisooni tai itseeni siinä suhteessa - kunnes tapasin aviomieheni. Hänestä olen varma. Itsestäni suhteessa häneen olen varma. Ja niin se pitäisi ollakin silloin, kun lapsia hankitaan; ainoastaan ja vain silloin on aikuinen ajatellut syntymässä olevan lapsen etua tarpeeksi!

t. 25, 36, 39

Voi, miten toivonkaan että sinusta tulisi yh, tavalla tai toisella. Siitäs saisit, koppava akka.

Onko teillä edes lapsia? Kauanko olette olleet yhdessä?

Vierailija:

Minä olen nyt sen verran ärsyttävä, että väitän, että kyllä sen pystyy tietämään - ihan varmasti pystyy! Aivan takuulla oli merkit ilmassa jo hyvissä ajoin, että ex-miehesi oli potentiaalinen " toiseen ihastuja" tai että hänellä itsellään ei ollut mallia kestävästä parisuhteesta - tai jos oli, hän on / oli luonteeltaan sellainen, ettei pitänyt sillä asialla tarpeeksi väliä.

Se on vain niin helppoa mennä sen oman avuttomuuden taakse " etten minä voinut tietää" ; ja sen taakse menemällä nyt, toistat takuulla samoja virheitä uudestaan uudessa suhteessasi - eikö olisi parempi nyt harjoittaa itsetutkiskelua ja opetella lukemaan toisia ihmisiä oikein, opetella huomaamaan niitä merkkejä, joita ei ääneen sanota - sitä sanomatonta puolta. Ja jos huomaat jotakin (edes pientä!) epäilyttävää, niin lähde ajoissa - ennen niitä lapsia ja sitä avioliittoa.

On minullakin ollut menneisyydessäni vaikka minkälaista poikaystävää; niidenkin joukossa ns. kunnollisia ja vähemmän kunnollisia - aina oli jotakin mikä häiritsi, tai tiesin, etten pystyisi aina ja kaikessa luottamaan, joko puolisooni tai itseeni siinä suhteessa - kunnes tapasin aviomieheni. Hänestä olen varma. Itsestäni suhteessa häneen olen varma. Ja niin se pitäisi ollakin silloin, kun lapsia hankitaan; ainoastaan ja vain silloin on aikuinen ajatellut syntymässä olevan lapsen etua tarpeeksi!

t. 25, 36, 39

he miehensä kanssa elävät terveellisesti, turhia riskejä välttäen, ja käyvät säännöllisesti lääkärintarkastuksissa, joten he eivät kuole :p

Nimittäin : Suuri kunnioitukseni kaikille yksinhuoltajille, jotka päivästä toiseen jaksavat yksin huolehtia lapsistaan, itse en tiedä miten jaksaisin.

Olen paljon yksin kotona mieheni työn takia ja olen todella väsy, niin sitten tulin ajatelleeksi ihmistä, jo lla ei ole miestä tai vähän ketään muitakaan hoitajia lapsille... hienoa työtä tekevät kaikki.

En ole ystäväsi ; ), mutta kiva kuulla, että meitä samoin ajattelevia on enemmänkin (olen luullut olevani aika yksin tämän asian kanssa).



Minulle on aivan sama uskotko sinä, että minä elän itsepetoksessa, jos sen uskominen helpottaa sinua itseäsi, niin siitä vaan - yritin vain auttaa sinua sanomalla, että ole tulevaisuudessa varovaisempi ja tarkempi, hyvä on, jos sinun ei tarvitse ottaa tätä apua vastaan ; D.



Meillä on mieheni kanssa niin avoin suhde, että voimme puhua aivan kaikesta - pettämisestäkin me ollaan puhuttu paljon; ja voin kertoa, että minulla on painavat perusteet luottaa häneen ; ).



On totta, että ihmiset muuttuvat läpi elämän, mutta toisen kanssa voi silti jatkaa yhteistä matkaa, vaikka omia rinnakkaisia polkuja pitkin kuljetaankin - mihin muuhun sinä luulet / uskot, että pitkät (läpi elämän kestävät) parisuhteet perustuvat?



t. 25, 36, 39