Miten suhtautua kaverin rankkaan lapsiperhe-elämään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keksitty tarina, mitallinko haluat?

Olisikin. Mikä tässä on erityisen keksittyä mielestäsi? 

En halua mitalia. Haluaisin olla hyvä ihminen, mutta se, että työkaverin valitus suoraan sanoen v***taa, kertoo, että en ole hyvä ihminen, joka ymmärtää toisen tilanteen. 

Toisaalta olen miettinyt, että onko väärin, kun vahvistan sitä työkaverin ajatusta, että tilanteensa on raskas. Pitäisikö jotenkin yrittää saada häntä huomaamaan ne elämän hyvät puolet, kun ei niitä siis näe? 

Aluksi siis luulin tilanteen olevan konkreettisesti pahempi (muistelin omaa pikkulapsiaikaani) ja etsin kaiken maailman lastenhoitopalveluja netistä ja sanoin, että voin kyllä vahtia lapsia parintuntia, että saavat nukuttua tms. Ei tuollaiselle siis tarvetta ts. ei koe, että parista tunnista olisi mitään iloa. 

Ap

 

Eihän tuo ole työkaverin tehtävä. Ehdittekö te töitä tekemäänkään?

Miten suhtautua kaverin rankkaan lapsiperhe-elämään? Hän on itse valintansa tehnyt ja kantaa siitä vastuun. Niin makaa kuin petaa. Kaverisi mies tukee vaimoaan parhaansa mukaan, pitäisi ainakin. 

Kuulostaa kyllä oudolta tyypiltä. Ehkä taustalla on sitten jotain mt-ongelmaa tai muuta. Koen kuitenkin näissä tilanteissa parhaana ajatella, että en voi vaikuttaa muuhun, kuin omiin tunteisiini ja ajatuksiini. Tässä tilanteessa varmaan ajattelisin, että en varmastikaan joko tiedä kaikkea kollegan taustasta tai sitten itselläni on vain parempi resilienssi haastavia vaiheita kohtaan.

Tuo kollega ei myöskään tunnu hakevan ratkaisuja vaan ainoastaan sitä että joku kuuntelee, joten en ehkä enää niin keskittyisi hänen juttuihinsa. Laittaisin jatkossa saman moodin päälle kun joku puhuu loputtomasti vaikka kissastaan tai lemmikkimarsustaan. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Jatkan: eihän työkaveri siis lusmuile töistä tähän "raskaaseen" tilanteeseen vedoten? Ei yritä siis manipuloida tarinoillaan?

Rajaa tuota valitusta. Joillakin ihmisillä on taipumus märehtiä asioita. Märehtimisen tukeminen ei auta yhtään työkaveriasi. Puhu muista aiheista, älä lähde mukaan märehtimiskeskusteluun vaan käännä puheenaihe toisaalle tai lähde vaikka tekosyyn varjolla pois tilanteesta, esim. vaikka WC:hen tai kahvia hakemaan.

Jos ei meinaa jaksaa lastaan hoitaa, niin miksi käy töissä? Keskittyisi hoitamaan lastaan ja säästäisi voimansa siihen.

Ap, ohjaa työkaveri lempeästi työterveyteen. Sano, että jos tuntuu noin raskaalta, kannattaa käydä juttelemassa jollekin ammattilaiselle.

Ihmiset tykkää valittaa. Ja se on samaan aikaan sekä rankkaa että aivan ihanaa. Ja se raskaampi vaihe on tosi lyhyt ja sitä jää kohta kaipaamaan. Lyhyt aikasta kaikki on vain.

Nimimerkki: Koliikeista selvinnyt

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haastava ja vaikea tilanne. - Eihän tuossa oikein voi kuin mennä päivä ja hetki kerrallaan. Itse koen välillä hyvin raskaaksi sen, että elän sinkkuna (parhaillaan myös työttömänä) kamppaillein itseni kanssa; välillä olen iloinen ja hyvilläni siitä, että oikeasti elän ja olen yksin, eikä ole esim ketään jonka kanssa kinata vähistä rahoista ja niiden käytöstä. Mutta toisaalta kaikesta saan ja voin syyttää vain itseäni, kun kaikki pitäisi jaksaa kanta ja huolehtia itse. Parisuhteelta kaipaankin sitä, että olisi joku, jonka kanssa jakaa ja kokea asioita yhdessä. 

Miten suhtautuisit, jos ystäväsi, jolla olisi hyväpalkkainen työ ja hyväpalkkainen perheasiat jakava puoliso, äiti, joka ottaisi lapset yökylään välillä iltaisin ja usein viikonloppuisin ja lapset olisivat terveitä, mutta aktiivisia ja kovia kyselmään valittaisi jatkuvasti itku silmässä kuinka rank

Suhtautusin niin, että tuo on niin paljon unta, että saattaisin harkita  että esittäsin lääkärillä käyntiä... Se miten jakaa arkiaskaret puolisonsa kanssa ei minulle kuulu mutta mielessä käy, että onkohan arksiten askareiden jako perheessä tasapainossa, vai vastaako ystäväni niistä liian paljon yksin. -  Hyväpalkkaisina voisvat ehkä ostaa ulkopuolistakin apua.  

- Ja kyllä monta yksin elävää työtöntäkin painaa unettomuus kun on huoli omasta toimeentulosta. Ei paljon lohduta se, että ei itselläni ole lapsia, vaikka osalla tukien kanssa kamppailevista on ja voin vain kuvitella miten / kuinak he jaksavat arjen kuormitusta. Ei raha tietenkään kaikkia ongelmia poista mutta monessa asiassa se auttaa. . 

Vierailija kirjoitti:

Jatkan: eihän työkaveri siis lusmuile töistä tähän "raskaaseen" tilanteeseen vedoten? Ei yritä siis manipuloida tarinoillaan?

Ei lusmuile, mutta työtehtäviä on nyt rajattu, koska oikesti on ihan loppu. Siis itkee ja muisti kadonnut. Oli välillä pitkään sairauslomallakin. Ei kuulemma kyse masennuksesta vaan väsymyksestä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Jos ei meinaa jaksaa lastaan hoitaa, niin miksi käy töissä? Keskittyisi hoitamaan lastaan ja säästäisi voimansa siihen.

Se lastenhoito on kuulemma rankempaa kuin työ, jossa ei koko ajan joku roiku jalassa ja kysele.

Kun siis toivottelin hyvää kesälomaa,  niin totesi  että miten ikinä selviää kotona 4 viikkoa, kun ei pääse töihin lepäämään. 

Ap

Kuulostaa kyllä tosi pahalta tilanteelta, entä jos hän ei vain haluaisi olla äiti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ei meinaa jaksaa lastaan hoitaa, niin miksi käy töissä? Keskittyisi hoitamaan lastaan ja säästäisi voimansa siihen.

Se lastenhoito on kuulemma rankempaa kuin työ, jossa ei koko ajan joku roiku jalassa ja kysele.

Kun siis toivottelin hyvää kesälomaa,  niin totesi  että miten ikinä selviää kotona 4 viikkoa, kun ei pääse töihin lepäämään. 

Ap

Kuulostaa tosiaan siltä, että lapsiperhe-elämä ei tainnutkaan olla työkaveriasi varten, jos kaikesta tuosta kertomastasi avusta huolimatta ei jaksa ja kyse ei ole masennuksesta. Ottaisin etäisyyttä työkaverisi ongelmiin, ei ole sinun tehtäväsi kannatella ja auttaa häntä, vaan kuten moni muukin on sanonut, siirrä vastuu työterveyteen.

Jos työnantaja on jo kohdistanut tukitoimia ja tilanne on siltä osin seurannassa, voit varmaan vain keskustella asiasta suoraan myös esihenkilön kanssa.

Samaa mieltä kyllä olen, että kollegalla on huomattavasti paremmat tukiverkot kuin keskimäärin, eli hänellä on jokin henkilökohtainen tilanne mikä ajaa häntä nyt piippuun. Ehkä ei osaa arjessa ottaa omaa aikaa tai hallita stressiä, tai sitten hän yrittää tehdä jatkuvasti liikaa omiin voimavaroihin nähden. Joka tapauksessa et ole vastuussa hänen valinnoistaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keksitty tarina, mitallinko haluat?

Olisikin. Mikä tässä on erityisen keksittyä mielestäsi? 

En halua mitalia. Haluaisin olla hyvä ihminen, mutta se, että työkaverin valitus suoraan sanoen v***taa, kertoo, että en ole hyvä ihminen, joka ymmärtää toisen tilanteen. 

Toisaalta olen miettinyt, että onko väärin, kun vahvistan sitä työkaverin ajatusta, että tilanteensa on raskas. Pitäisikö jotenkin yrittää saada häntä huomaamaan ne elämän hyvät puolet, kun ei niitä siis näe? 

Aluksi siis luulin tilanteen olevan konkreettisesti pahempi (muistelin omaa pikkulapsiaikaani) ja etsin kaiken maailman lastenhoitopalveluja netistä ja sanoin, että voin kyllä vahtia lapsia parintuntia, että saavat nukuttua tms. Ei tuollaiselle siis tarvetta ts. ei koe, että parista tunnista olisi mitään iloa.

Tuohon, että ehditäänkö tehdä töitä. Tietenkin etsin niitä kunnan lastenhoitopalveluja vapaa-ajallani ja vapaa-ajallani olisin tarvittaessa vahtinut lapsia.

Kun omat lapset olivat pieniä, ei meillä ollut läheisiä lähellä. Lapset olivat superallegisia, eivät nukkuneet ja mies oli matkatöissä. Olisin itse tuolloin toivonut, että joku tuttu olisi voinut vahtia lapsia pari tuntia, jotta olisin voinut nukkua.

Ap

Itse olen lapsistani kiitollinen ja he ovat jo isompia sekä omatoimisia.

Silti joltain osin samaistun tuohon, että töissä on ainakin ajoittain helpompaa kuin kotona. 

Kuulostaa että hänellä on esim univaikeuksia, raudanpuutetta tms. Itselläni ainakin nuo aiheutti pahaa väsymystä ja itkuisuutta vaikka muutoin asiat oli ihan hyvin. Kannattaa suositella ainakin mittauttamaan hemoglobiini ja ferritiini. 

Huh, kuulostaa omalta elämältäni, kun lapset olivat 2,5-vuotiaita. Ulkoisesti puitteet olivat kunnossa, mutta jokin mätti ja se vuosien univaje teki myös tehtävänsä. Onneksi pääsin terapeutille, josta sitten löytyi se juurisyy vuoden kaivelun jälkeen. Narsismiin taipuvainen mies, joka aiheutti oireilun, kun piti miellyttää ja unohtaa oma minuus. Elämä helpotti tämä oivalluksen jälkeen ja etenkin eron jälkeen kolmistaan lasten kanssa, vaikka olivatkin pieniä, kun elämä ei ollut enää mitään suorittamista. Itsen vaan on hankala hahmottaa siinä stressistä mitään, varsinkin kun kaikkien mielestä puitteet: muka auttavainen mies, lähellä asuvat isovanhemmat jne. Ohjaisin tämän työkaverin lempeästi terapeutille, ties mitä sieltä hänenkin elämästä vielä löytyy.

Kuulostaa naisilta työelämässä eli puhumassa lapsistaan ja perheasioistaan.

Taas yksi, joka ei ymmärrä ihmisten olevan erilaisia, varustettuina erilaisin voimavaroin. Ja oletko nyt ihan varma, että edes tiedät kaikkea työkaverisi tilanteesta?

Ja vielä, yksin sinä päätät, kuinka paljon annata työkaverisi vaikuttaa sinuun.