Lue keskustelun säännöt.
Ikää kohta 46 v ja hirveä hätä ja epätoivo hukkaanheitetystä elämästä
01.07.2025 |
Olen ollut nyt 26 vuotta yksinhuoltajana. Kaksi nuorinta asuu vielä kotona (13v ja 16v). Oma elämä jäänyt elämättä, ja sekin mennyt epävakaan persoonallisuushäiriön kanssa taistellessa. Lapsetkin eri miehille kaikki kun itsetuntemukseni ja käytöksen/tunteiden säätely aivan onnetonta ollut. Taustalla lukuisia tuhottuja ihmissuhteita, talousongelmia (jotka onneksi takana), ilman huolta huomisesta tehtyjä lapsia (jotka ovat tosin pärjänneet hienosti, vanhin yliopistossa ja toinen huippulukiossa).
Itselläni ei ole mitään. Nyt olen kyllä kouluttamassa itseäni. Mutta muuten olen täysin hukassa. Vasta hetki sitten olen herännyt jatkuvasta sekoilustani ja rauhoittunut ajattelemaan ja pohtimaan. Ennen elin hetkessä ja tein jatkuvasti huonoja valintoja. Ihan päätöntä ja päämäärätöntä, loputonta tyhmyyttä. Käteen jäänyt vain loputon häpeä johon herään välillä kesken unen.
Kaikki haaveet mitä mulla joskus oli, on mennyt. Olen yksinäinen vanha eukko. En kyllä edes halua parisuhdetta enää, olen ollut yksin jo useita vuosia. Olisin halunnut asua omassa kodissa luonnon keskellä, sopusoinnussa itseni ja luonnon kanssa. Nyt elän pk-seudulla olosuhteiden pakosta. Vuokrakämppä, ei omaisuutta, yksin ja katkerana, elämänsä hölmöilleenä pellenä.
Kommentit (98)
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan myös itseni tuosta tekstistä. Aika samalla kaavalla menty myös täällä. Onko joku joka on sitten +40v saanut muutettua elämänsä suunnan ja päässyt toteuttamaan unelmia? Kyllähän se pitkälti lähtee siitä oman toiminnan ohjauksesta ja talouden pidosta. Tosin varmasti meistä myöhään heränneistä työskentelee matalapalkka aloilla tai on ollut enempi tai vähempi työtön.
Aloin vasta sijoittaa tuossa iässä, kun sain perinnön. Nyt 50+ olen alkanut tosissani perehtyä siihen. Seuraan eläkertymääni, suunnittelen tulevaisuuden rahatalouttani. Muutama kymppi kuussa tällä hetkellä menee säästövakuutukseen. Kun saan auton maksettua, sen kuukausisumma.
Unelmia on. Niitä on joutunut siitämään ja muuttamaan koronan ja avioeron takia. Ehkä tulevana syksynä pääsen vihdoin käsiksi niihin.
Kaikki on mahdollista.
N52.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mullakin on mennyt elämä ohi, mt-ongelmien ja eristäytymisen takia. Olen nelikymppinen ja määräaikaisella eläkkeellä, ja mielestäni kohta sen verran "terve" että voisin yrittää työelämään mukaan. Haluan jotain sisältöä elämääni ja pystyä lyhentämään velkojani. Minua inhottaa miten eläkeläisistä ja työttömistä puhutaan enkä halua olla elätti ja solvattu. Olen osa-aikatöitä etsinyt, mutta ei minua huolita, kun ei minulla ole mitään taitojakaan. Opiskeluun ei ole mahdollisuutta eikä pääni toimi siihen vaadittavalla tavalla muutenkaan. Asun yksin, vanhemmat kuolleet, ei lapsia, ei ystäviä, ei omaisuutta, ei edes lemmikkiä. Vain velkaa, mt-ongelmia, unettomuutta, fyysisiä ongelmia ja yksinäisyyttä. Televisiokin lakkasi toimimasta eilen. Anteeksi avautuminen.
Joku akk:n kurssi, tai erityisryhmille räätälöity aikuiskoulutus?
Hukkaan heitetty elämä on sitä, ellet pääse taivaaseen.
Anteeksi nyt vaan, mutta onko tämä kirjoitus provo? Ei sinulla todellakaan niin huonosti mene, selkeästi olet saanut lapsesikin kasvatettua kunnolla, olet selättänyt taloudelliset vaikeudet ja alkanut kouluttautumaan. Se ettei sinulla ole rahallista omaisuutta ei ole maailman loppu, ei ole monilla muillakaan. Olet ilmeisesti fyysisesti terve ihminen ja nuoremmatkin lapset ovat jo teinejä, sinulla on vielä vaikka mitä mahdollisuuksia. Vielä ehdit rahaakin hankkia jos se on tavoitteesi. Kunhan saat nuoremmat lapset omilleen niin voit muuttaa pk-seudulta muualle ja tehdä ihan mitä haluat.
Vierailija kirjoitti:
Itsellä taas niinpäin että en ole saannut elämässä juuri mitään aikaiseksi ja nyt on paniikissa kun elämä mennyt hukkaan ja unelmat samoin. Sitten sanotaan vielä kerkiää mutta ei 40-vuotiaana enää kerkiä samoja asioita mitä nuorena olisi. Katkerana katselen nuoria jotka elää kun itsellä jäi siinä iässä kaikki tekemättä ja nyt vaan istun yksinäni neljän seinän sisällä.
Esim mitä ei kerkeä ja voi tehdä 40-vuotiaana? Ei nelikymppinen ole mikään ikäloppu ja raihnainen vanhus. Ihan oma valinta on istuskella siellä neljän seinän sisällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä taas niinpäin että en ole saannut elämässä juuri mitään aikaiseksi ja nyt on paniikissa kun elämä mennyt hukkaan ja unelmat samoin. Sitten sanotaan vielä kerkiää mutta ei 40-vuotiaana enää kerkiä samoja asioita mitä nuorena olisi. Katkerana katselen nuoria jotka elää kun itsellä jäi siinä iässä kaikki tekemättä ja nyt vaan istun yksinäni neljän seinän sisällä.
Esim mitä ei kerkeä ja voi tehdä 40-vuotiaana? Ei nelikymppinen ole mikään ikäloppu ja raihnainen vanhus. Ihan oma valinta on istuskella siellä neljän seinän sisällä.
Ei lapsia ainakaan tehdä juurikaan enää 40 vuotiaana. Itsellä se ei ainakaan onnistunut.
N.55
Vierailija kirjoitti:
Mulla sama, mutta olen 51, eikä ole lapsiakaan, eikä ole koskaan ollut miestä. Enää en edes halua. Mutta ikävuodet 25-45 meni juopotellessa, tai siis en mikään kokopäiväjuoppo ollut, ihan töissä kävin, mutta illat kaikki tissuttelin. Se tissuttelu teki sen, ettei kaivannut mitään muuta, pieni nousuhumala tarjosi jokapäiväisen euforian.
Sitten huomasin 45 v. iässä, että ei hitto, olen sairaalloisen lihava enkä ole saanut elämässäni aikaan MITÄÄN. En parisuhdetta, lasta, säästöjä, omistusasuntoa, uraa - en ole edes miettinyt mitä haluaisin. (lyhensin lainausta)
Sama tilanne, tosin niin että juopotellessa meni ikävuodet 15-35 joten kaikki nuoruuden tärkeät valinnatkin on jäänyt joko kokonaan tekemättä tai sitten niitä teki päissään.. Yhtä kaikki, pieleen meni. Ja minäkin siis kävin kyllä töissä enkä juonut kuin viikonloppuisin ja lomilla paitsi n. 30-vuotiaana se meni just tuohon, että viikollakin tuli tissutettua iltaisin koska pakoonhan sitä omaa paskaa elämää halusi päästä.
Sitten prakasi terveys ja oli pakko lopettaa juominen. Ei se sinällään vaikeaa ollutkaan, koska vaikka olin rymynnyt menemään tuon pari vuosikymmentä niin ikinä en oikeasti tykännyt siitä humalassa olosta sen kummemmin (enkä myöskään bilettämisestä) vaan jotenkin absurdisti sitä juomista ym sieti vain olemalla kännissä. Loppuvaiheessa toki tuo juominen sai sietämään jotenkin pskaa duunia ja paskaa elämää.
Sitten meni työkin alta ja yhtäkkiä mulla ei ollutkaan mitään. Sitten kun aloin miettiä mitä elämältäni haluan niin tuntui mahdottomalta ymmärtää (ja tuntuu yhä) että mihin elämästäni oli kadonnut se 20 vuotta. Monessa asiassa olin edelleen kuin se nuori tyttö joka olin ennen kuin aloin juomaan eli unelmat ja haaveet sekä tulevaisuuden suunnitelmat oli pitkälti samoja, mutta mahdollisuuksia niiden toteuttamiseen ei enää ollutkaan. Jotenkin sitä kuvittelin juomisaikoina, että koska elämäni on aivan vääränlaista niin se on jotenkin pausella sen aikaa ja nyt sitten yhtäkkiä olinkin menettänyt ne kaikki vuodet. En ollut opiskellut enkä elänyt opiskelijaelämää vaan kävin silloin töissä vaikka minkäänlaista uraa en ollut saanut luoduksi. En ollut tavannut itselleni sopivaa kumppania (kuinka olisinkaan kun enhän mä ollut elänyt itseni näköistä elämääkään?) enkä ollut perustanut perhettä. En asunut itselleni mieluisalla paikkakunnalla eikä asumismuotokaan ollut itselleni sopiva. Ei ollut omaisuutta, ei säästöjä. Ei mitään.
Eikä ole vieläkään, koska 35-vuotiaana oli jo monen asian suhteen myöhäistä ja toisekseen kokonaisuuden tajuamisessakin meni muutama vuosi. Jotenkin se yllätti kuinka sekaisin sitä olikaan vaikka ei mitään rapajuoppo koskaan ollut ollutkaan ja kuinka siinä meni aikaa, että muuttui "selväpäiseksi" monessakin mielessä. Ja sitten kun olisi ollut tsemppi ja tahtotila kohdillaan ja tietää mitä elämältä haluaa niin kas, ne ovet onkin jo kiinni.
Hirveän hankala tätä on selittää (saman kokeneet ymmärtänee jotenkin) eikä sekään lohduta, että saman kokeneita on muitakin. Minusta on hirmuinen sääli, että meitä elämänsä hukkaan heittäneitä on monta. Silti tämä asian kirjoittaminen jotenkin auttaa itseä, koska nyt on taas huonompi vaihe vaikka korkin pistin kiinni jo vuosikymmen sitten. Eteenpäin en elämässä kuitenkaan ole päässyt ja yhä edelleen pidän jotenkin kuin automaattisesti itseäni 20 vuotta nuorempana mitä olen. En voi käsittää että olen muutaman vuoden päästä viisikymppinen :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä taas niinpäin että en ole saannut elämässä juuri mitään aikaiseksi ja nyt on paniikissa kun elämä mennyt hukkaan ja unelmat samoin. Sitten sanotaan vielä kerkiää mutta ei 40-vuotiaana enää kerkiä samoja asioita mitä nuorena olisi. Katkerana katselen nuoria jotka elää kun itsellä jäi siinä iässä kaikki tekemättä ja nyt vaan istun yksinäni neljän seinän sisällä.
No, monilla nuorilla ei ole rahaa eikä rohkeutta. Sinulla voi olla nyt parempi tilanne toteuttaa unelmia.
Rohkeutta kenties olisikin, mutta rahaa ei. Eikä +40vuotiaana enää voi elää huolettomia nuoruusvuosia opiskellen, saada samanhenkisiä kavereita opiskelupaikkakunnalta tai löytää itselleen puolisoa jonka kanssa ensin seurustella, muuttaa yhteen, avioitua, perustaa perhe, rakentaa talo, ostaa mökki jne.. Tai edes luoda uraa.
eri, mutta sama tilanne
Sama se itsellä tuntuu , että vielä parikymppinen. Mutta peili kertoo totuuden. Kai se alkoholi sumentaa pään , vaikka tuli juotua viikonloppuisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä taas niinpäin että en ole saannut elämässä juuri mitään aikaiseksi ja nyt on paniikissa kun elämä mennyt hukkaan ja unelmat samoin. Sitten sanotaan vielä kerkiää mutta ei 40-vuotiaana enää kerkiä samoja asioita mitä nuorena olisi. Katkerana katselen nuoria jotka elää kun itsellä jäi siinä iässä kaikki tekemättä ja nyt vaan istun yksinäni neljän seinän sisällä.
Seuraavat 40v? Sähän voit tehdä ihan mitä vaan!
Seuraavat 40 vuotta... Miksi kaikki kuvittelee, että ihminen elää kuin nuori varsa ainakin 90 vuotiaaksi. Kumpikin mieheni vanhemmista kuoli monisairaina reilusti alle 70 vuotiaana. Anoppi kulki rollaattorilla viimeiset 5 vuotta, pieleen menneiden lonkkaleikkausten takia. Vanhempani kuolivat alle 80 vuotiaina, josta viimeiset 10 vuotta elämä oli hyvin rajoittunutta.
Kehottaisin sinua, että menisit johonkin seurakuntaan kysymään, onko siellä ketään joka voisi opastaa sinua hengellisyyteen. Hengellisyydestä ihminen saa merkityksellisyyttä elämäänsä, mikä ei riipu iästä, koulutuksesta tai mistään pinnallisesta. Jos tähän on liian suuri kynnys etkä suoraan koe kiinnostusta, niin lainaa kirjastosta edes kirjoja, joista voisit lukea eri filosofioista ja uskonnoista, josko sisäinen äänesi johdattaisi sinut sinne mihin sinun tulee mennä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä taas niinpäin että en ole saannut elämässä juuri mitään aikaiseksi ja nyt on paniikissa kun elämä mennyt hukkaan ja unelmat samoin. Sitten sanotaan vielä kerkiää mutta ei 40-vuotiaana enää kerkiä samoja asioita mitä nuorena olisi. Katkerana katselen nuoria jotka elää kun itsellä jäi siinä iässä kaikki tekemättä ja nyt vaan istun yksinäni neljän seinän sisällä.
Esim mitä ei kerkeä ja voi tehdä 40-vuotiaana? Ei nelikymppinen ole mikään ikäloppu ja raihnainen vanhus. Ihan oma valinta on istuskella siellä neljän seinän sisällä.
Ei lapsia ainakaan tehdä juurikaan enää 40 vuotiaana. Itsellä se ei ainakaan onnistunut.
N.55
Se nyt on aika itsestään selvää että jos lapsia haluaa niin sitä asia täytyy alkaa edistämään nuorempana. Mutta elämässä on paljon muutakin kuin lapset, ja itseasiassa elämässä on huomattavasti enemmän mahdollisuuksia jos ei ole alaikäisiä huollettavia.
Vierailija kirjoitti:
Sama se itsellä tuntuu , että vielä parikymppinen. Mutta peili kertoo totuuden. Kai se alkoholi sumentaa pään , vaikka tuli juotua viikonloppuisin.
Tuo on oikeasti ihan kummallista, että kokee olevansa sen alkoholinkäyttökautensa verran nuorempi mitä on. Itse kummastelen myös sitä, ettei mulla ole oikeastaan minkäänlaisia muistoja tuolta ajalta enkä osaa ollenkaan sanoa mitä ajattelin vai ajattelinko mitään vaikka tosiaan en mä ollut humalassa kuin viikonloppuisin. Osaan kyllä laittaa aikajanalle estoniat, dianan kuolemat, 911-iskut ja tsunamit mutta muuten kaikki on aivan mustaa juomisajoilta. Ei sillä että mitään merkittävää tai ns virstanpylvästä olisi noihin vuosiin kuulunutkaan, mutta tuntuu vähän pelottavaltakin miten voi olla ettei ole mitään muistikuvia omista tunteista tai ajatuksista. Enkä pysty mitenkään ymmärtämään näin jälkeenpäin(kään?) mitä hitttoa mun mielessä on liikkunut muutamaakin ihmissuhdetta kun mietin. Vai onko oikeastikin niin, ettei liikkunut yhtään mitään? Voiko olla, että menin nuo vuodet kuin robotti vailla tunne-elämää? Ainakaan niinä vuosina en ole kasvanut / kehittynyt ihmisenä enkä aikuiseksi vaan se kasvu on tapahtunut vasta sen jälkeen kun lopetin alkoholin käyttämisen, mutta olen tosiaan sen 20 vuotta myöhässä aivan kaikessa. Tämä on oikeasti aika raakaa eikä tällaisesta kyllä kukaan varoittele kun alkoholinkäytön lopettamisesta on puhe. Ei siis edes heidän kohdallaan jotka on juoneet päivittäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä taas niinpäin että en ole saannut elämässä juuri mitään aikaiseksi ja nyt on paniikissa kun elämä mennyt hukkaan ja unelmat samoin. Sitten sanotaan vielä kerkiää mutta ei 40-vuotiaana enää kerkiä samoja asioita mitä nuorena olisi. Katkerana katselen nuoria jotka elää kun itsellä jäi siinä iässä kaikki tekemättä ja nyt vaan istun yksinäni neljän seinän sisällä.
No, monilla nuorilla ei ole rahaa eikä rohkeutta. Sinulla voi olla nyt parempi tilanne toteuttaa unelmia.
Rohkeutta kenties olisikin, mutta rahaa ei. Eikä +40vuotiaana enää voi elää huolettomia nuoruusvuosia opiskellen, saada samanhenkisiä kavereita opiskelupaikkakunnalta tai löytää itselleen puolisoa jonka kanssa ensin seurustella, muuttaa yhteen, avioitua, perustaa perhe, rakentaa talo, ostaa mökki jne.. Tai edes luoda uraa.
Nelikymppisenä voi aivan hyvin opiskella ja luoda uraakin. Myös avioituminen, talon rakentaminen ja mökin ostaminen onnistuu hyvin nelikymppisenäkin. Mitä lapsiasiaan tulee, niin kenellekään ei voi tulla yllätyksenä että mikäli lapsia haluaa, niin viimeistään kolmekymppisenä täytyy tehdä jotain asian eteen. Toki aika moni tulee raskaaksi vielä nelikymppisenäkin, mutta sen varaan ei kannata laskea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä taas niinpäin että en ole saannut elämässä juuri mitään aikaiseksi ja nyt on paniikissa kun elämä mennyt hukkaan ja unelmat samoin. Sitten sanotaan vielä kerkiää mutta ei 40-vuotiaana enää kerkiä samoja asioita mitä nuorena olisi. Katkerana katselen nuoria jotka elää kun itsellä jäi siinä iässä kaikki tekemättä ja nyt vaan istun yksinäni neljän seinän sisällä.
Seuraavat 40v? Sähän voit tehdä ihan mitä vaan!
Seuraavat 40 vuotta... Miksi kaikki kuvittelee, että ihminen elää kuin nuori varsa ainakin 90 vuotiaaksi. Kumpikin mieheni vanhemmista kuoli monisairaina reilusti alle 70 vuotiaana. Anoppi kulki rollaattorilla viimeiset 5 vuotta, pieleen menneiden lonkkaleikkausten takia. Vanhempani kuolivat alle 80 vuotiaina, josta viimeiset 10 vuotta elämä oli hyvin rajoittunutta.
Voi sitä nuorempikin sairastua, mutta nykyään hyvin moni 70-80 vuotias elää ihan aktiivista elämää, kyllä nuo rollaattorivanhukset ovat pääasiassa vielä vanhempaa porukkaa.
Miksi soimaat itseäsi? Sinullahan on kaksi kaunista ja rakasta lasta. Moni haaveilee sinun tilanteestasi, muista se. Voit aloittaa elämäsi nyt tänään ja lopettaa vanhojen asioiden murehtimisen. Siunausta elämääsi!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä taas niinpäin että en ole saannut elämässä juuri mitään aikaiseksi ja nyt on paniikissa kun elämä mennyt hukkaan ja unelmat samoin. Sitten sanotaan vielä kerkiää mutta ei 40-vuotiaana enää kerkiä samoja asioita mitä nuorena olisi. Katkerana katselen nuoria jotka elää kun itsellä jäi siinä iässä kaikki tekemättä ja nyt vaan istun yksinäni neljän seinän sisällä.
No, monilla nuorilla ei ole rahaa eikä rohkeutta. Sinulla voi olla nyt parempi tilanne toteuttaa unelmia.
Rohkeutta kenties olisikin, mutta rahaa ei. Eikä +40vuotiaana enää voi elää huolettomia nuoruusvuosia opiskellen, saada samanhenkisiä kavereita opiskelupaikkakunnalta tai löytää itselleen puolisoa jonka kanssa ensin seurustella, muuttaa yhteen, avioitua, perustaa perhe, rakentaa talo, ostaa mökki jne.. Tai edes luoda uraa.
Voi, jos ei enää saa lapsia niin voi olla kummi tai bonusäiti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä taas niinpäin että en ole saannut elämässä juuri mitään aikaiseksi ja nyt on paniikissa kun elämä mennyt hukkaan ja unelmat samoin. Sitten sanotaan vielä kerkiää mutta ei 40-vuotiaana enää kerkiä samoja asioita mitä nuorena olisi. Katkerana katselen nuoria jotka elää kun itsellä jäi siinä iässä kaikki tekemättä ja nyt vaan istun yksinäni neljän seinän sisällä.
Seuraavat 40v? Sähän voit tehdä ihan mitä vaan!
Seuraavat 40 vuotta... Miksi kaikki kuvittelee, että ihminen elää kuin nuori varsa ainakin 90 vuotiaaksi. Kumpikin mieheni vanhemmista kuoli monisairaina reilusti alle 70 vuotiaana. Anoppi kulki rollaattorilla viimeiset 5 vuotta, pieleen menneiden lonkkaleikkausten takia. Vanhempani kuolivat alle 80 vuotiaina, josta viimeiset 10 vuotta elämä oli hyvin rajoittunutta.
40+40 =80. Ei kukaan pakota revittelemään liinoja. Voi elää aikuisen ihmisen täyttä elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä taas niinpäin että en ole saannut elämässä juuri mitään aikaiseksi ja nyt on paniikissa kun elämä mennyt hukkaan ja unelmat samoin. Sitten sanotaan vielä kerkiää mutta ei 40-vuotiaana enää kerkiä samoja asioita mitä nuorena olisi. Katkerana katselen nuoria jotka elää kun itsellä jäi siinä iässä kaikki tekemättä ja nyt vaan istun yksinäni neljän seinän sisällä.
Seuraavat 40v? Sähän voit tehdä ihan mitä vaan!
Seuraavat 40 vuotta... Miksi kaikki kuvittelee, että ihminen elää kuin nuori varsa ainakin 90 vuotiaaksi. Kumpikin mieheni vanhemmista kuoli monisairaina reilusti alle 70 vuotiaana. Anoppi kulki rollaattorilla viimeiset 5 vuotta, pieleen menneiden lonkkaleikkausten takia. Vanhempani kuolivat alle 80 vuotiaina, josta viimeiset 10 v
*Liikoja. Tosin ihokastaan, pelihousujaan saati kodintekstiilejään on yhtä turha silpoa.
Mullakin on mennyt elämä ohi, mt-ongelmien ja eristäytymisen takia. Olen nelikymppinen ja määräaikaisella eläkkeellä, ja mielestäni kohta sen verran "terve" että voisin yrittää työelämään mukaan. Haluan jotain sisältöä elämääni ja pystyä lyhentämään velkojani. Minua inhottaa miten eläkeläisistä ja työttömistä puhutaan enkä halua olla elätti ja solvattu. Olen osa-aikatöitä etsinyt, mutta ei minua huolita, kun ei minulla ole mitään taitojakaan. Opiskeluun ei ole mahdollisuutta eikä pääni toimi siihen vaadittavalla tavalla muutenkaan. Asun yksin, vanhemmat kuolleet, ei lapsia, ei ystäviä, ei omaisuutta, ei edes lemmikkiä. Vain velkaa, mt-ongelmia, unettomuutta, fyysisiä ongelmia ja yksinäisyyttä. Televisiokin lakkasi toimimasta eilen. Anteeksi avautuminen.