Olen jo kolmekymppinen, mutta tuntuu etten ole vieläkään ihmisenä valmis

Nyt aikuisena, pyöreitä täyttäneenä tuntuu siltä, että en vieläkään ole valmis. En vieläkään tiedä, mitä tekisin elämässäni, kun on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia, matematiikka kaikkein hankalinta lukuun ottamatta peruslaskutoimituksia, kärsin atopiasta, tukehdun pölyyn, on autismia ja Sjögrenin myötä näköni on heikko, on kuivat silmät, päähän koskee herkemmin ja jopa syöminen ja puhuminen on välillä vaikeaa. Tuntuu nykyisin, että kaikki unelmointi on turhaa. Vielä merkonomiksi opiskellessa jaksoin haaveilla työstä kirpputorilla kiinnostuessani kotimaisesta designista ja keramiikasta, jonkalaisessa suoritin yhden harjoitteluista hyvin arvosanoin. Toinen haave on ollut pitkään erikoismyymälässä työskentely, Ruohonjuuren kaltaiset myymälät suosiessani kotimaista luonnonkosmetiikkaa.

Nytkin pää kipeänä työpäivän jäljiltä oltuani keikkavuorossa, ja kassaympäristössä on kirkkaat loisteputkivalot ja sinivaloa suodattava kassanäyttö. Kiva, kun ei ole rahaa ostaa silmätippojakaan. Niin neiti uniikki lumihiutale olen nykyään, että tarvitsen sinivalosuojan jokaiseen näyttöön. Tämän näön kanssa saan tuskailla koko ajan, vaikka minulla on moniteholasit, mutta tekee kipeää silmille EAN-koodien näppäily, kun on pitänyt lähennellä silmiä kohti EAN-koodia sekä näyttöä tarkistaakseen, ettei vaan tullut ylimääräisiä nollia. Tuntuu kuin tässä hahmottamiseni olisi täysin heikentynyt, ja olen työpäivien jäljiltä aivan väsynyt pääkivuista kärsien, joka ilmenee kulmieni kohdalla. Tätä samaa oireilua tulee myös aina perheenjäsenen yrityksellä auttaessa, aina kahden tai kolmen tuurausavun jälkeen olen ihan puhki altistettuani silmäparkojani näyttöjä ympäröivälle työympäristölle, vaikka olisin kaukana. Seurauksena olen väsynyt ja päähän koskee, jolloin arkisten asioiden hoitaminenkin tuntuu työläältä. Näkövammaa minulla ei ole, vaikka tuntuu siltä että tarvitsen jonkun lukusuurennuslasin ja kunnon suojalasit näyttöjä vastaan. Sjögrenin oireyhtymään liittyy valonarkuus, ja nuorempana olin innokas pitämään tietokoneen näyttöjä kirkkaalla, joten autismi-juttuna en tätä pidä ja kuitenkin jos oireet ovat alkaneet vähitellen 22 vuoden iässä.

Jatkuu...

Näiden oireiden myötä minua niin ahdistaa aivan helvetisti kehon reagoidessa nykyään eri tavalla ärsykkeisiin. Puhuminenkin tuntuu vaikealta, sillä isossa myymälässä vilinän keskellä on puhuttava kovemmin ja näin ollen suu kuivuu, kurkkua kutittaa herkemmin ja tuntuu, ettei osaa kohta puhua ja puhuminenkin tekee kipeää. Vesipullo minulla aina kulkee mukana kaupan kassalla, mutta heti kun vesipullon avaa niin yhtäkkiä sekunnin välein tulee uusia asiakkaita maksamaan ostoksiaan. Kyseessä on iso marketti, jossa teen keikkavuoroja. Tuntuu, että olen niin väsynyt tähän työhön oireiden takia. Ihan kuin olisin raihnaistunut varhain, jo parinkympin hujakoilla. Nytkin haaveet ovat sellaisia, että voisinpa työskennellä taustalla ilman, että tarvitsisi olla koko ajan äänessä ja altistaa näköään kaikille sinivalolähteille, mutta eipä sellaista ammattia taida löytyä ilman, että tarvitsisi hankkia korkeakoulututkintoa. En vaan kestä tätä nykyistä tilannettani. 

Jatkuu... 

Kehoni reagoidessa eri tavalla poden jopa kehoahdistusta, millaista en osannut uskoa toteavani itsestäni mutta näin se nyt on, kun jo alle kolmekymppisenä on tullut kaikki refluksit, valonarkuudet, pääkivut, väsymykset ihan käsittämättömistä jutuista, minkä myötä ruokapuoli on pitänyt laittanut remonttiin, ettei suu kuivuisi herkemmin ja näin ollen syöminen vaikeutuisi.

Sen lisäksi olen ollut niin ujo, ei-niin-innokas ottamaan osaa tai kantaa mihinkään ja helposti eristäytyvä, ja erityisesti viidennellä luokalla tajusin olevani ujo, etten uskaltanut todeta muille sitä olevani. No, mistäköhän tuo ujoontumiseni voisi johtua: kun yksi asia, johon olin syytön, levisi muiden tietoon, asiaa laverreltiin viereiselle yläasteelle ja minua vältettiin kuin ruttoa, ihan kuin olisin saastainen. Sama jatkui yläasteelle ja uusille koululaisillekin piti tehdä selväksi, kuka on "saastainen". Suurimman osan ajasta hengasin itsekseni koulussa lukuun ottamatta muutamia tuttuja, joiden kanssa toimeen tulin. Ryhmätöitä aloin kammoksumaan, mutten uskaltanut sanoa opettajalle olleeni ujo. Olen myös lapsena todistanut väkivaltaa isän naisystävän osalta isääni kohtaan, minkä myötä helposti itkin enkä uskaltanut puhua aiheesta ääneen pelätessäni mahdollisia seurauksia, vaikkei minua koskaan edes kiristetty ikävillä seurauksilla. Lastenpsykiatrialla viidennellä luokalla itkin tästä aiheesta äidin ottaessa asian puheeksi spontaanisti, minä uskaltanut enkä uskalla puhua ääneen vaikeista asioista - sellainen olen aina ollut. 

Ammattikoululaisenakin viihdyin lähinnä omissa oloissani, ensimmäinen työssäoppiminen meni T1:stä saaden johtuen tarvitsemastani ohjauksesta työprosessin hallinnassa, mikä todennäköisesti johtui siitä, ettei kuviot olleet minulle selkeitä, en ollut kovin uskalias vaan pääni sisällä mietin, voinko, uskallanko ja saanko tehdä tuota tai tätä. Näyttösuunnitelma oli minulle selkeämpi johtuen työtehtävien aikatauluttamisesta. Seuraava työssäoppimisjaksi alkoi sujua paremmin ja kaksi vuotta sitten aloitettuani merkonomiopinnot ei herännyt epäilystäkään, että olisin aiemmin ollut ulkoapäin ohjattava. Samaa ei ole epäilty kaupan kassalla ollessa, vaan minulle tulee selväksi mihin kassaan menen, otan mukaan tarvittavat asiat, laitan saamani rahat kassalippaaseen ja päivän päätteeksi rahat toimistoon ja pullonpalautuskuitit lasken yhteen. 

Silti haaveilen palkkatyöstä, jossa palkka olisi keskimäärin 2000 e/kk, mistä toisaalta totean, että turhaan unelmoin. Niin rehellisesti ja rumasti sanottuna v***ttaa kun ei osaa olla aikuinen ja v***ttaa olla aikuinen, joka hankkii itse oman elantonsa sen sijaan, että eläisi työmarkkinatuella välillä keikkatöissä käyden ja hakien maksusitoumuksia silmälaseihin (nähtäväksi jää, käykö tässä taas näin, silmätautien poliklinikallekin odotan aikaa), tällä hetkellä pyytänyt maksusitoumusta silmätippoihin vedoten työkykyyni, vaikka satunnaisten keikkavuorojen takia olen päätöksen suhteen skeptinen, jolloin sitä miettii, että viisainta olisikin olla tekemättä mitään keikkatöitä kun vaikutukset etuuksiin ovat konkretisoituneet minulle. Tuntuu, että minut on ikuisesti tuomittu köyhyyteen. Olen ikuisesti äidin kaltainen, minkä koen itselleni vieraaksi asiaksi. Olin ihan oikeassa, että köyhyys periytyy. On niin inhottavaa katsoa näiden lasien läpi, kun omat nk. normaalit sisarukset matkustavat ja maksavat itse omat kulunsa sekä ovat ostaneet omat asuntonsa, vaikkeivat ole mitään yli 5000 e/kk tienaavia vaan ihan duunarihommia tekeviä lukuun ottamatta yhtä koulutettua sisarusta. 

Jatkuu...

Ihminen on valmis vasta sitten kun päällä on 3 kuutiota multaa.

Tämä oma tilanne niin ahdistaa suunnattomasti, olen käynyt jo terveysasemalla ja yrittänyt saada aikaa psykiatrille saadakseni lähetteen psykoterapeutille omien itsetunto-ongelmien, joista olen kärsinyt koululaisesta saakka milloin ulkonäköpaineiden, milloin diagnoosien tuomien rajoitteiden ja niiden tuomien ammatinvalintojen takia, ja milloin köyhän perhetaustan takia, mutta ei, sopeutumisvalmennuskurssiakin nyt suositellaan OmaKannan tietojen mukaan, mihin asiaan liittyen minulle oli ilmeisesti yritetty soittaa.

Minä uskon olevani myös traumatisoitunut ja kärsineeni yläastelaisena sosiaalisten tilanteiden pelosta ja masennuksesta, minkä takia haluaisin tuoda nuo asiat esiin psykoterapeutilla. Puhuin näistä viimeksi diakoniatyöntekijän kanssa, ja kyseinen työntekijä sai minusta aika kypsän, syvällisen ja fiksun kuvan tuumien olevani ensimmäinen nuori ihminen, joka on aivan erilainen puheissaan. Samanlaisen vaikutelman annoin itsestäni ammattikoulun kuraattorille viime vuonna. En voi tajuta, miten voin olla näin ristiriitainen henkilö: muiden silmissä näyttäydyn fiksuna, syvällisenä ja kypsänä, mutta sitten taas testitulokset, tutkimukset ja kouluhistoria (erityisesti peruskoulu) antavat ihan muuta osviittaa. 

Anteeksi pitkä tekstini, mutta olen niin huono suustani johtuen omasta uskaltamattomuudestani ja siitäkin, etten kehtaa, kun taas kirjoittaessa tuntuu paljon helpommalta asioiden esiin tuominen. Silmäoireiden ja pääkivun takia on mahdollista, että joitain kirjoitusvirheitä tuli. Pahoittelen sitä. Tunnen vain itseni aivan avuttomaksi kaiken tämän keskellä, kun soppaa hämmentää omat, heikon ihmiset piirteet, joka ei koskaan uskalla toimia ja kasvattaa palleja.

Tsemppiä sinulle 👍Osaat sinä ainakin kirjoittaa hyvin. Ei tässä elämässä tarvitse olla valmis. Minäkin vielä opettelen elämää, vaikka olen kohta 70 vuotta. 

Ei ihminen voi olla valmis, ei edes puutarha ole. Ihmisen kuuluu kehittyä koko ikänsä kunnes vanhuustauti ravistaa kuolemaan.

Varsinkin kun sulla on noi jutut ettei aivot toimi parhaalla mahdollisella tavalla, miten odotat että sinusta tulisi valmis ihminen?

Niin... Minä olen 68 vee ja aivan valmis aloittamaan kummittelun.

Ei sulle ole helppoja kortteja jaettu. Mutta aika harva on vielä tuossa iäsdä "valmis", jos missään.

Vierailija kirjoitti:

Tsemppiä sinulle 👍Osaat sinä ainakin kirjoittaa hyvin. Ei tässä elämässä tarvitse olla valmis. Minäkin vielä opettelen elämää, vaikka olen kohta 70 vuotta. 

Mietin, miltä tulevaisuuteni näyttää eläköityessä. Jo Sjögrenin takia olen potenut jopa aivosumua ja on vaikeaa keskittyä, mitä provosoi liian kirkkaat valot ja sinivaloa suodattavat näytöt. Olen jo niin heikossa asemassa, rahaa palaa itsehoitotuotteisiin ja ruokaan, kun mitä tahansa moskaa en voi kehooni tunkea tai hieroa. Herkkäihoisena tarvisen hajusteettomia tai luonnonmukaisia tuotteita. 

Tuntuu, että olen hukannut parhaat ikävuoteni tietokoneen äärellä sen sijaan, että olisin rohkeasti heittäytynyt mukaan. Ei minulla ole ollut yhtään uskallusta saati halua kehittää itseään eikä nytkään mikään kiinnosta, kun tuntuu että pitänyt vaan pettyä itseensä, mikä konkretisoitui yrittäessäni opiskella nuorisonohjaajaksi kiinnostuessani vammaistyöstä. Viisi vuotta opintojen keskeyttämisen jälkeen ja sairauden tuomien oireiden takia tuntuu vaan, että mihinkään en voi kouluttautua. Olisinkin vain autistinen ja olisikin vain matematiikassa oppimisvaikeuksia, niin teoriassa minulla olisi mihin vaan mahdollisuus. Olisin jossain sisäsiistissä introverttityössä, jossa edellytetään tarkkuutta, kun sellaisen ominaisuuden moni on minusta huomannut. Käsittelisin ehkä asioita, turhaudun ihmisten small talkkaamisesta ja koen olevani ihan pulassa, jos asiakas pyytää neuvoja löytääkseen pitkälle ja hoikalla tytölle sopivat ulkoiluhousut (näin oikeasti kävi urheilumyymälässä keikkatyötä tehdessä) tai kysytään jotakin peleistä. Olisin niin mielelläni omissa oloissani. 

Tapoin nuoren minän piirtotaidot opittuani älypuhelimen käytön, ja tuntuu, että pää lyö tyhjää. Sain ala-astelaisena kuulla olevani hyvä piirtäjä, sain kuvataiteesta 9:n seitsemännellä luokalla. Kun en saanut valinnaiseksi kuvataidetta, eikä syrjäseudulla asuvana ollut mitään resursseja toteuttaa itseään eikä äiti olisi minnekään kauas kuskannut, niin hukkaan meni. Piirtopöydästä haaveilin joskus, mutten koskaan saanut sitä lahjaksi.

- AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tsemppiä sinulle 👍Osaat sinä ainakin kirjoittaa hyvin. Ei tässä elämässä tarvitse olla valmis. Minäkin vielä opettelen elämää, vaikka olen kohta 70 vuotta. 

Mietin, miltä tulevaisuuteni näyttää eläköityessä. Jo Sjögrenin takia olen potenut jopa aivosumua ja on vaikeaa keskittyä, mitä provosoi liian kirkkaat valot ja sinivaloa suodattavat näytöt. Olen jo niin heikossa asemassa, rahaa palaa itsehoitotuotteisiin ja ruokaan, kun mitä tahansa moskaa en voi kehooni tunkea tai hieroa. Herkkäihoisena tarvisen hajusteettomia tai luonnonmukaisia tuotteita. 

Tuntuu, että olen hukannut parhaat ikävuoteni tietokoneen äärellä sen sijaan, että olisin rohkeasti heittäytynyt mukaan. Ei minulla ole ollut yhtään uskallusta saati halua kehittää itseään eikä nytkään mikään kiinnosta, kun tuntuu että pitänyt vaan pettyä itseensä, mikä konkretisoitui yrittäe

Sitä nyt aikuisena miettii, että mikähän sarjakuvapiirtäjä minusta olisi aikuisena voinut tulla tehdessäni viidennellä luokalla omia sarjakuvalehtiä. Tosin teemat olisivat nyt aikuisena erilaisia luettuani Kari Suomalaisen sarjakuvia sekä Fingerporeja, jolloin ajatellut että mustaa huumoria ja satiiria sarjakuvani olisivat. Jenkeillä on Simpsonit, meillä on Virtaset. Karikatyyreja suomalaisista perheistä ja parisuhteista: mies makoilee sohvalla, nainen on käytännössä ilmainen kodinhuoltaja, jonka pitää kuitenkin tehdä jotain leipänsä eteen ja maksaa jopa puolet työpanokseensa nähden. Juuri tätä suomalaisstereotyypeilla ja myös muillakin vitsailua, mihin tosin todennut, että ehkä jotkut ei menisi suodattimen läpi.

Sarjakuvapiirtäjän ammatti olisi varmasti hyvä työ tällaiselle introverttipiirteiselle ihmiselle, mutta minkäs teet kun kädet nykyään vapisevat, mikä seurannut muistona opiskelujakson à la carte-harjoittelusta, jossa tuskaisena kannoin kolmatta lautasta kyynärvarren ja ranteen päällä enkä edes kahtakaan kyennyt kantamaan käsien vapistessa, jolloin pelkäsin komopastuvani salilla oleviin kynnyksiin lautaset kädessä, jolloin olisi tehnyt mieli huutaa (onneksi näin kävi vain painajaisissa). Kun yritin herättää innostusta piirtämiseen kansalaisopiston kurssilla, niin tuntui että olin siellä ohjattava: etkö ymmärrä, intuitio sanelee, sanoi opettaja. Minulla vain oli pelko pään sisällä ajatellen, etten uskalla. Kyse oli maalaamisesta. Intuitiosta olen ajatellut miten typerää ja turhaa sellainen on. Enemmän olen rationaalisuuteen ja todellisuuteen kallellaan, ja tuntuu, että olen ihan eri maailmaa.

Ehkä tuo selittääkin sen, miksi haluan ennemmin olla miesten kuin naisten seurassa. Selittää mahdollisesti ne lapsuuden ajatuksetkin siitä, että olisinkin aikuisena mies, mikä ei nykyään ole murheeni. Välillä kyllä toki miettinyt, että ehkä olisinkin mies, jos voisin valita, mutta näillä luonteenpiirteillä en koskaan pärjäisi miehenä. Kuitenkin olen toivonut olevani joku toinen, joku rikkaampi. Häpeän tätä ajatusta. 

- AP

Tuo on ihan ok ettei ole valmis. Ja ei tarvitse olla pahoillaan pitkästä kirjoituksesta. On totta että "jotkut saa paremmat kortit elämässä", ja minusta näyttää että sulla ei oo kauheen hyvät. Itsellä sama. Toisten on helpompaa elättää itsensä ja syitä on monia.

Itse ajattelen elämästä nyt eri tavalla kuin vaikka 15 vuotta sitten. Ajattelen että on tärkeämpää ajatella toisia kuin itseään. Ja ajattelen myös että elämä jatkuu tämän elämän jälkeen, että me ollaan ikuisia ja että tämä vaihe on vaan seula, valinta, koulutus tai miten sen nyt sitten kuvailisi. 

Eli että oikeasti elämässä ei ole tärkeää se, onnistutko sä juoksemaan oravanpyörässä niin ketterästi että saat kerättyä ne "oma koti, ura, maine, nautinnot" -pisteet. Ja sitten uupuneena kaikkesi antaneena ja kituneena oravanpyörässä, kuolet pois ja millään ei ole mitään merkitystä.

Me ollaan kaikki yhtä tärkeitä, ja meidän elämällä on väliä ja on tärkeetä että me välitetään toisistamme. Niin mä ajattelen. Jos sinä oot nyt meistä se joka tarvii enempi apua ja pystyy vähemmän, niin sitten sinä oot se. Jos joku muu ei hyväksy tällasta ajatusta, niin ei tuskailla sitä, se ei vaan sitten ajattele niin.

Mullakin on huono itsetunto. En voi sille mitään. Yritän pärjätä parhaani mukaan ja ei ole hääviä mun meno täällä.

Kiva kun kirjotit tänne ap, toivon sulle hyvää.

Inhoan ihmisiä, jotka pitävät itseään valmiina. 

Minulla oli kolmenkympin kriisi, kun olin olettanut, että siihen mennessä olisi jotenkin valmis ja tietäisi mitä elämässään aikoo. Nyt yli kuusikymppisenä on sen verran selvinnyt, että aion lähiaikoina eläkkeelle. 

Ei kukaan ole kolmikymmpisenä "valmis". Jopa tuttavani (kaikin puolin menestynyt, asiansa aina viisaasti hoitanut ja hyvät kortit elämässään saanut) totesi, että vasta siinä 35-vuotiaana alkoi edes tuntuntua jossain määrin aikuiselta. Kaikki me olemme "keskeneräisiä" ja elämämmekin ovat kesken kunnes päättyvät. Tässä asiassa ei kannata asettaa itselleen turhia paineita vaan elää parhaaksi näkemällään tavalla kulloisetkin olosuhteet huomioiden.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli kolmenkympin kriisi, kun olin olettanut, että siihen mennessä olisi jotenkin valmis ja tietäisi mitä elämässään aikoo. Nyt yli kuusikymppisenä on sen verran selvinnyt, että aion lähiaikoina eläkkeelle. 

Tämä (kirjoittamani asiat) on minun kolmenkympin kriisi, vaikka asia vaivannut pitkään. Jos jo kerta viisikymppisenä ihminen on liian vanha työmarkkinoille, niin mitenkäs kymmenen vuoden päästä, kun täytän 40 vuotta.

Hieman pelottaa tällä taustalla tulla eläkeläiseksi. Jo aikuisiälläkin olen pelännyt joutuvani kodittomaksi ja miettiväni, että minä sitten teen, sillä en minä pienenä naisena pystyisi raahaamaan raskaita kantamuksia ja palellun kehonrakenteen takia herkästi. Kelan tiukentuneiden ehtojen takia olen miettinyt sitä kohtuuhintaista asuntoa, mutta väsymysoireiden takia on ollut vaikeaa ajatella sitä. Tosin nyt olen pikkasen siinäkin ryhdistäytynyt ja tutkinut Oikotien ja kaupungin vuokranantajan, joista jälkimmäisessä nyt asun. 

Opintolainaakin on lyhennettävä, mihin olen onneksi saanut korkoavustusta, josta on ollut sentään jotakin apua. Opintolaina oli kova hinta murskaantuneista unelmista, mutta jotenkin ne ensimmäiset silmälasitkin piti hankkia. Ulosottoon en koskaan uskaltaisi päästää opintolainaa, sillä luottotiedot ovat kultaakin arvokkaampi asia, ja mietin asiaa myös työllistymisen kannalta, jos jotkut rektytoijat kysyvät luottotietojen tarkistamisesta. Se on toki harvinaista ja alakohtainen asiakin, mutten haluaisi olla murhamiestä pahempi ja alempi kansalainen. 

- AP

12: Harmillista vaan, kun itselläni köyhyys on jotenkin vaikuttanut identiteettini kokiessani, etten voinut toteuttaa omaa yksilöllisyyttäni nuorempana paitsi joskus leikkuutin ja värjäsin tukan erään idolin tyyliin. Oli minulla toisaalta epävarmuutta, ettei rumalle mikään sovi kokien ahdistusta. Minulla oli fiksaatio Japanista ja japanilaisesta populaarikulttuurista. Ihan prototyyppiä edustan tai edustin sen ajan fanitytöstä.

Nykyisin aikuisena pukeudun juuri silleen, miten itse olin nuorempana halunnut kun olen saanut ulkonäköäni kohennettua laihduttamalla ja olen aikamoinen kontrollifriikki ulkonäön suhteen: aurinkosuojaa oltava aina naamalla, pukeutumisessa väreinä viininpunaista tai vihreää, ihailen kaikkea viktoriaanista tai mytologiaan liittyvää. Ihan kuin minulla olisi Saara Aalto-syndrooma eri twistillä vain. Välillä mietin tätä minun hienolta näyttämistä: kieliiköhän siitä, ettei halua edustaa stereotyyppista köyhyyttä mutta sitten taas toisaalta arvostaa aika paljonkin visuaalisia asioita. Tunnen olevani niin äidistäni erottuva, etten haluaisi olla hänen kaltainen, vaikkei hän täysin elämämkallu ole. En ole mitään äiti-tyyppiä luonteeltani, enkä halua tehdä lapsia. Kun ei missään ole hyvä, niin jäljelle jääkin ulkoinen olemus, jolle voi jotain tehdä ja tässä olen onnistunutkin lyötämällä oman tyylini, jolla korostaa siroa kroppaa ja vaaleaa ihoa. Silmälaseja puntaroidessakin olen tutkinut kasvojani, tietty malli pehmentää ja tietty malli taas tekee jotenkin kolkon näköiseksi. Saman olen huomannut värejä valikoidessa pukeutumisen suhteen, joissain vaaleus korostuu, joissain ihoni punertaa. Teen tätä väri-visuaalisuusyhdistelmää muutenkin esim. perheenjäsen yrityksellä miettien mitkä Teema-astian sävyt sopivat yhteen: turkoosi ja terrakotta ovat hyvä yhdistelmä. Tuosta vaan ei tosin pysty ammattia tekemään, enkä ole oikein syventynyt ko. asiaan muutenkaan. 

Tuntuu, että olen ihan teinin tasolle jäänyt. Teinin tasolle jäänyt aikuinen, joka asuu omillaan, käy välillä tienaamassa rahaa, tykkää kuunnella Youtubesta muiden tekemiä fanidubbauksia (erityisesti yhden mustaa huumoria sisältävän animaatiosarjan fanidubattuja lauluja eri kielillä ihastellen ääntä ja suomen kielisissä ihastelen sitten hyvin tehtyä sanoitusta äänen lisäksi), mutta joka sitten haluaisi elämässään nähdä Shakespearen näytelmiä, kritisoi anonyymisti keskustelupalstoilla netissä esim. porno ja sen ympäriltä hävitettyä stigmaa, ja tykästyi kansalaisopistolla B2-tason englannin kielen nk. hienompiin sanoihin.

- AP

Ihminen ei voi koskaan olla valmis, koska ei ole olemassa konseptia "valmis ihminen". Aina on jotain, mitä voi kehittää. Siinä on elämän suola, että oppiminen ja kehittyminen ei lopu koskaan. 

Vierailija kirjoitti:

Ihminen ei voi koskaan olla valmis, koska ei ole olemassa konseptia "valmis ihminen". Aina on jotain, mitä voi kehittää. Siinä on elämän suola, että oppiminen ja kehittyminen ei lopu koskaan. 

Se vaan ei päde minuun. Ei minulla ole intohimoa. On ollut niin vaikeaa kiinnostua mistään. Oli koululaisena helppoa vaan avata tietokone ja istuutua sen ääreen useiksi tunneiksi. Äitikin kerran totesi miehelleen, että minulla on oppimisvaikeuksia, kun oli puhetta fysiikan yksilöllistämisestä. No totta kai minulla oli vaikeuksia fysiikassa matemaattisten tehtävien takia. Haaveeni japanin kielen opettelusta äiti tyrmäsi. Kun kerroin haaveilevani kaupan alasta, äiti sanoi siihen, että siinä tarvitaan matematiikkaa. Samaa hän sanoi kokin ammatista, ja ravintola-alan opinnot aloittaessa minulla oli alkuun hankaluuksia käytännön työssä: en ymmärtänyt vaa'an näytöllä olevia numeroita, vaikka ymmärsin gramman olevan pienempi kuin kilogramma. Ne grammat ja kilogrammat näyttäytyi niin erilaisina vaa'an näytöllä. Jotenkin sen myöhemmin sitten keksin näön kautta, että milloin vaaka näytti grammaa ja milloin kilogrammaa. Päässälaskiessa rahaa takaisin antaessa muistan joitain summia näönvaraisesti.

Ok, harrastin koululaisena näytelmäkerhoa ja piirtämistä, pidin musiikista. Kiinnostuin ennen kolmannen luokan aloittamista englannin kielestä, mikä taisi kolmannen luokan aloittaessa sujua hyvin kunnes neljännellä luokalla kiinnostuin novellien ja sarjakuvien tekemisestä. Aikamoinen tuuliviiri olin.

Ei noista asioista ammattia luoda. On vaan paljon helpompaa istua sohvalla selaamassa puhelinta ja keskustelupalstoja, siinä ei hoksottimia vaadita. Jos puhelimen selailusta maksettaisiin, olisin jo rikas. Eipä siitä tosin pitkä aika ollut, kun kävin kansalaisopistolla englannin kielen kurssilla, jossa taitotaso oli B2. Käännöskorteissa olen nykyisin kääntänyt suomesta englanniksi. Tosin en vaan osaa soveltaa miettiessäni sanajärjestystä, mieleen on vain jääneet jotkut yksittäiset sanat ja se, mitä esim. tarkoittaa lauseessa esiintyvät "There are/is", futuurit, "would/could" jne. 

- AP

Vierailija kirjoitti:

Ihminen ei voi koskaan olla valmis, koska ei ole olemassa konseptia "valmis ihminen". Aina on jotain, mitä voi kehittää. Siinä on elämän suola, että oppiminen ja kehittyminen ei lopu koskaan. 

Uskon jo, että aivonikin ovat muovautuneet muottiinsa herkkyyskausien mennessä ohi. Oman aivokapasiteetin hukkasin täysin tietokoneelle koululaisena ja nyt aikuisena älypuhelimelle, vaikka olisi pitänyt olla ulkona ja tapaamassa jollakin tavalla muita kasvokkain, mutta eipä sellaisia mahdollisuuksia ollut syrjäseudulla asuessa. Vihasin jopa liikuntaa nuorempana, pidin sitä itselleni liian rankkana ja kivualiaana. Enpä ihmettele. On niin helppoa olla hedonisti. Kaiken on pitänyt olla minulle mukavaa ja helppoa. Hyvä, kun en ole täysin naispuoliseksi mammanpojaksi päätynyt. Jos itse voisin päättää, niin minulla olisi oma kodinhuoltaja, sillä niin inhonnut fyysisesti raskaita töitä eikä ulkotyötkään (onneksi asun kerrostalossa) nappaa. Voisin ihan mielelläni heittäytyä muiden palveltavaksi, mikä ajatuksena hävettää, vaikka osaan sentään ruokaa laittaa ja tiedän missä järjestyksessä koti siivotaan. 

En tajua mitään ompelemisesta, olin tekstiilikäsityössäkin ihan kädestä pidettävä. Sain seitsemännellä luokalla sukat kudottua valmiiksi keväällä, kun muut aloittivat hupparin ompelemisen. Minä vain korkeintaan paperille piirsin jotain mekkoa, jollaista haaveilin ompelevani, mutta sellaiseen ei koskaan riitä taidot. Teknisestä käsityöstä ei ole mitään muistikuvia, miten siinä pärjäsin, pidin siitä ehkä vähän toisin kuin tekstiilikäsityöstä mutta siinä voisi nykyään ollakin riskitekijöitä herkistyessäni lähes kaikelle ja aivastuttaa herkästi kaiken sotkun ja pölyn keskellä. Viimeksi niin outoja oireita sain aivastaessani muistotilaisuudessa, jossa pöydällä oli jotain kasveja tai kukkia. En voi tajuta, miten minulle on käynyt näin kahdenkymmenen vuoden iässä. Hyvä, kun en ole vielä vedelle allerginen. 

Ruoanlaitto ammattina olisi ihan vieras ajatus. Jo refluksioireiden ja Sjögrenin takia ruokavalio on muuttunut, ja suuni kuivuisi täysin ja näin ollen nieleminen vaikeaa, jos kokkina maistelisin jotain viljoista tehtyä ruokaa. Leipurina kakut läsähtäisi täysin pursotusten mennessä ihan vituralleen. Minulla jopa opetuskeittiötunnilla käsi vapisi pursotuksia tehdessä, ja ollessani baarityötunnilla harjoittelemassa drinkkien tekoa inhosin olla muiden nähden ja tuntui, että minulle olisi naurettu kun juomaa tehdessä tuli mietittyä missä siivilä on, mikä ei ollut ilmeisesti opettajan mielestä sopivaa kysyä vaikka kyse oli harjoittelutilanteesta. Annoin opettajalle aivan väärän kuvan itsestäni tuossa tilanteessa, ja ammatillinen erityisopettajakin otti asian puheeksi. En vain uskaltanut sanoa suoraan, etten vaan tykännyt olla tekemässä asioita muiden nähden.

Muutenkin minulla oli inho koulua kohtaan ravintola-alaa opiskellessa omaehtoisen luonteen takia, kun en olisi halunnut suorittaa à la carte-harjoittelua, jota lykkäsin monta kertaa pelkojeni takia ja lautasia kantaessa sain melkein itkukohtauksia. Kerran jopa lukittauduin harjoittelupaikan vessaan paetakseni hetkeksi sitä pelkoa. Montakohan kertaa tuotakin harjoittelua suoritin eri ravintolossa, ne paikat onkin laskettavissa yhden käden sormilla. Sain tuosta trauman ja se sai minut kammoamaan koulua pakollisine tutkunnon osineen, joita en olisi halunnut tehdä. Itse olisin halunnut käydä omaehtoisesti koulua, jos sellaiseen olisi mahdollisuus vaikka tiedän miten hölmöä sellainen olisi.

- AP