Lue keskustelun säännöt.
Sinä, jonka isä ei viettänyt aikaa kanssasi lapsena. Millaiset välit aikuisena?
26.06.2025 |
Tekee pahaa katsoa, kun yhdessä halutut lapset näkevät isästään vain selän päivän aikana jos sitäkään. Pahoin pelkään, että muutosta ei ole tulossa.
Ensimmäisen lapsen kohdalla pistim kokemattomuuden piikkiin, että kyllä mies isäksi kasvaa kuten minäkin äidiksi. Toinen lapsi syntyi aika pian, mutta nyt lapset jo 5v Ja 3v. Eikä miehen asenne ole muuttunut mihinkään ja on edelleen todella etäinen lapsiin.
Minä hoidan lapsien sairastelut, halailut, kiukut ja neuvolat. Olen antanut tilaa miehelle sekä kehunut, mutta myös maanitellut ja itkenyt, kun hän ei ota mitään kontaktia lapsiin.
Onko jollain omakohtaista kokemusta etäisestä isästä? Paraniko suhde koskaan? Tuntuu, että olisi helpompi lapsillekin, jos isä kuolisi, niin olisi sentään selkeä syy miksei isä ole läsnä.
Kommentit (85)
Minulla on aika negatiivinen kokemus isästäni lapsuudesta, ei hän ollut kiinnostunut mistään mitä tein, jos se ei ollut sama asia mistä hän itse oli kiinnostunut. Ne oudot käytökset alkoivat jo siitä kun minun syntymäni ajoittui samaan aikaan tärkeän potkupallopelin kanssa. Joutui jättämään sen väliin lapsen syntymän vuoksi. Joten itse olen eroperheestä, ja valitettavasti olen myös joutunut mukaan isäni toiseen avioeroon liittyvään huoltajuusoikeudenkäyntiin. Oli aika vaikeaa, kun minun olisi pitänyt parikymppisenä jollain lailla todistaa hänen "hyvä isyytensä" minun lapsuudessa. Hän yritti laittaa "sanoja" suuhuni, eikä suostunut kuuntelemaan kun en olisi halunnut osalllistua tuohon kiistaan millään tavalla. Ei meillä ole välejä enää ollut vuosiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erottiin (miehen aloitteesta) kun laps oli 4, muutin lapsenkaa takas Suomeen. Ei se iskä oikeen ollut kyennyt / halunnut opetella oleen lapsenkaa. Eron jälkeen matkustettiin iskän kotimaahan muutaman kerran vuodessa. Oli sääntö että jos makuuhuoneen ovi on kiinni nii ei sitä saa koputella, iskä kirjottaa. Kirjottamiseen keskittyminen onnistu paremmin kun lapsenkanssa oleminen. Laps oli hartaasti oottanu iskän tapaamista, siinä sitä sitten sai keksiä jotain muuta viihdykettä ja mielipahan laastarointia.
Kyllä se sittemmin petras kun lapsi kasvoi. Jotenkin, kun lapsi ei ollut enää niin 'vauva-taapero-lapsi' vaan älyllinen keskustelu onnistu, niin sitten mies pystykin oleen isänä. Ja nauttikin lapsen seurasta.
Jälkikäteen ajatellen uskon että miehellä oli semmoset traumat omasta lapsuudestaan ettei vaan sietänyt lähistöllään 'tarvitsevaa' olentoa (koska oli itsekin aikoinaan ollut tarvitseva, mutta jäänyt ilman hoivaa).
Nyt lapsi on yläaste ikänen, on jo usean vuoden matkustanu yksin iskänluo, jouluna ja kesällä. Niillä on ihan hyvät välit, vaikkei ne oikeestaan juuri toisilleen soittele ja tapaamisten välissä on monta kuukautta. Jos jotain tähdellistä tapahtuu, lapsen elämässä, niin oon sitten ehdotellu että mitä jos soittaisit iskälle. Ei sen spontaanisti tuu mieleen soittaa.
Oma isäni on todella eri ikäluokkaa ja hänen käytökselleen syynä luultavasti omat kotiolot lapsuudessa ja tietynlainen persoona, joka ei oikein pikkulasten kanssa yhteen sopinut. Koen ehkä aikuisiällä olevani jossain määrin läheisempi hänen kanssaan kuin lapsena, koska silloin ei käytännössä ollut minkäänlaista suhdetta. Nyt kuitenkin jonkinlainen, mitenkään läheisiksi en välejämme kutsuisi, mutta tiedän että aina voi ottaa yhteyttä ja esim. saa apua jos tarvitsee.
Huonot. Etäiset. Nousee päänsärky noiden "no ei sitä miestä kiinnostanut lapset pienenä mutta kyllä se nyt sietää kun ne on teinejä!!" huutelijoiden kanssa. Keneltä muulta sukulaiselta, kuin isältä, sallittaisiin noin piittaamaton käytös? Lapset on hauskoja vaan, kun niistä saa omia pikku hovinarreja jotka lähtee kalastamaan kun taputtaa käsiään yhteen pari kertaa.
Välejäni isääni kuvaa parhaiten se, että hän on minulle kuin todella etäinen sukulainen. Itseasiassa jotkut ihan satunnaiset, teknisesti etäiset sukulaiset ovat minulle läheisempiä. Mutta ihmettelyt siitä miksi en ole yhteyksissä isäni kanssa ovat minulle samanlaisia, kuin useimmille ihmettely siitä jos joku kysyisi miksi he eivät hengaa serkkunsa kaverin äidin kanssa. Että kummallista moinen, "kyllä normaali ihminen kyläilee serkkuna kaverin äidin luona ainakin pari kertaa vuodessa. Ai miten niin et edes tiedä missä se asuu tai missä se on töissä?
Vierailija kirjoitti:
Isä löi minua usein ilman mitään syytä, vain ohikulkiessaan. Nyt isä on vanha ja muistisairas, hoidan häntä aika hyvin, mutta en ole läheinen hänen kanssaan. Laitan puuron ja käsken syömään, mutta enpä juuri puhele.
Taidat olla nainen kun olet noin lapatossu. Kukaan mies ei passaisi moista hirviötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse hieman hämmästyin, kun huomasin surevani naapurimiehen kuolemaa paljon enemmän kuin oman isäni.
Oli vähän kotona, mutta kun oli, oli oikeasti maailman paras isä. Rakastan ja ihailen isääni edelleen ja välit ovat hyvät vaikka lapsena "menetetty" aika harmittaakin. Aina kun on mahdollisuus tehdä hänen kanssaan jotain tai nähdä, tartun siihen. Nyt aikuisen perspektiivistä ymmärrän myös, miksi hän oli paljon poissa.
Ajattelisin siis että tärkeintä on se, millainen isä on, kun hän on läsnä. Jos on paljon pois ja ikävä silloin kun on kotona, jää välit takuulla kylmiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempani erosivat kun olin pieni, perheeseen kuului äiti, isäpuoli ja sisarukset. Biologista isää tavattiin satunnaisesti kerran tai muutaman kerran vuodessa, tai parin vuoden välein. Kun äiti kuoli jäin asumaan isäpuolen luokse josta tuli huoltajani. Hän on nykyään isäni myös virallisesti adoption myötä. Olisi ollut ihan outoa muuttaa käytännössä vieraan biologisen isän luokse asumaan. Biologista isää olen nähnyt viimeksi kun olin 14- vuotias.
Vierailija kirjoitti:
Vanhempani erosivat kun olin pieni, perheeseen kuului äiti, isäpuoli ja sisarukset. Biologista isää tavattiin satunnaisesti kerran tai muutaman kerran vuodessa, tai parin vuoden välein. Kun äiti kuoli jäin asumaan isäpuolen luokse josta tuli huoltajani. Hän on nykyään isäni myös virallisesti adoption myötä. Olisi ollut ihan outoa muuttaa käytännössä vieraan biologisen isän luokse asumaan. Biologista isää olen nähnyt viimeksi kun olin 14- vuotias.
Miten tämä on muka laillisesti mahdollista? Että joku isäpuoli saa huoltajuuden eikä oikea isä. Isällä on oikeus huoltajuuteen eikä millään isäpuolilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäinen mielikuva mun isästä 70-luvulla, heitti kännipäissään mun päälle sangollisen kylmää vettä. Olin nukkumassa sängyssä. Mitä luulet, olenko tekemisissä?
No mut onhan se ollut läsnä kuitenkin. Väkivaltainen isä on mielestäni erilainen isä kuin sellainen joka ei ole läsnä fyysisesti tai henkisesti. Väkivaltaista isää varmasti pelkää, mutta poissaoleva isä on.. no joku tyyppi talossa tai jossain.
Istu miekkaan idiootti.
Allekirjoitan.
Ohis mutta jos väkivaltainen isä niin on parempi kun se pysyy poissa jossain hevon pepussa.
Eikö tässä ollut kyse poissaolevista isistä. Eikä väkivaltaisista. Molemmat pahoja, mutta ymmärsin ettei tässä varsinaisesti väkivaltaisuus ollut pointti, vaan ap:n miehen osallistumisen puute.
Isäni ei koskaan ollut läsnä lapsillensa, aina poissa kotoa. Ehkä töitä oli tosiaan niin paljon yrittäjänä. Mamma kasvatti minut ja häntä muistan suurella lämmöllä.
Isäni ei kannustanut eikä kehunut ikinä. Kun isä kuoli, en tuntenut mitään surua.
Onnekseni olen löytänyt hyvän miehen, itseäni reilusti vanhemman. Mieheni on aina ollut mahtava isä lapsillemme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua isä kuljetti aina mukanaan jopa työmatkoillaan. Ei meillä silti nykyään kummoiset välit ole. Tullaan toimeen, mutta ei meillä juuri juteltavaa ole, koska olemme niin erilaisia. Samoin käynyt myös poikani kanssa, paljon vietimme aikaa yhdessä, mutta nykyään meillä ei ole mitään juteltavaa ja näemme jopa vielä harvemmin kuin isäni kanssa.
Verisukulaisuus ei takaa samankaltaisuutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun isä oli itselleni maailman rakkaimpia ihmisiä niin lapsena kuin aikuisenakin. Vaikkei se viettänyt paljon aikaa meidän lasten kanssa, niin meillä oli silti hyvät välit.
Painu helvettiin. Tuota ei kysytty v*tun idiootti.
No kysyttiinhän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meille ei tullut mitään välejä, isä jäi täysin vieraaksi ihmiseksi. Ei se koskaan edes jutellut minulle. Jos kävin vanhempien luona, juotiin samassa pöydässä kahvit, mutta isä vain hörppäsi omansa ja lähti katsomaan telkkaria, minun kuulumiset ei kiinnostaneet.
Nyt tulee mieleen aika, kun asuin vielä kotona. Kaikkein kauheinta oli, jos äiti ei ollut kotona. Kyyhötin hiljaa jossain nurkassa ja odotin äidin paluuta. Kaikkein parasta oli, kun isä oli työmatkalla ja oli yötä pois kotoa.
Meidän luokalle tuli ulkom. tyttö kakkosluokalla. Ei puhunut suomea, kuten ei äitinsäkään. Suomalainen kotipitäjän tunnettu liikemies haki heidät tänne asumaan, naimisiin menivät.
Tämä mies ei koskaan puhunut tytölle, vaikka tyttö oppi tietysti hyvin suomea puhumaan kun aloitti koulun samantien. Äitinsä puhuu edelleen huonosti 30v myöhemmin, mutta se on toinen tarina se..
Tytöstä tuli mun parhaita kavereita. Ihmettelin aina tytön jäätävän viileitä välejä tämän uuden isäpuolen kanssa. Kun isäpuoli tuli kotiin, äiti käski tytön omaan huoneeseen. Isäpuoli oli aina eri huoneessa. Äiti kokkaili evästä pöytään. Teini-ikäisenä tyttö haistatteli isäpuolelle usein. Isäpuoli käski pitää mielessä kuka heidät toi Suomeen. Ja siinä oli sitten sekin keskustelu. Äiti ei ymmärtänyt vieläkään Suomea, joten oli pihalla kaikesta. Tai sitten ei halunnut edes ymmärtää.. En tiedä todellista kuviota taustalla, että muuttivatko Suomeen rakkaudesta vai mistä, mutta tuo isäpuoli käyttäytyi usein kuin olisi omistanut äidin, mutta tyttö oli joku pakollinen paha.
Tytön joka ikinen parisuhde on ollut hyvin vaikea myös aikuisena. Enkä ihmettele.
Meillä mies oli samanlainen, kuin ap:n mies.
Ei koskaan tehnyt mitään lasten kanssa, eikä hoitanut näitä, kun nämä olivat lapsia. Lapset on jääneet etäiseksi isälleen (ei oikein osaa edes puha niiden kanssa, kun käyvät lapsuudenkodissaan tai soittavat sen pakollisen syntymäpäiväpuhelun.) ja isä on jäänyt etäiseksi lapsilleen. Lapset kyllä siltikin pitävät isästään, mutta esim huomaan heidän puhetyylinsä muuttuvan, kun puhuvat isälleen. Puhuvat kuin vieralle puhutaan. Kaikki asiat kulkee minun kautta.
Mutta sitä saa mitä tilaa.
Kaikki ihmissuhteet jää pinnallisiksi, jos et pidä minkäänlaista yhtetyttä tai et ole tekemisissä oikeasti.
Pisti itsensä narun jatkeeksi ollessani alle 2v
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun isä oli itselleni maailman rakkaimpia ihmisiä niin lapsena kuin aikuisenakin. Vaikkei se viettänyt paljon aikaa meidän lasten kanssa, niin meillä oli silti hyvät välit.
Painu helvettiin. Tuota ei kysytty v*tun idiootti.
Sivusta mutta eikö kyseinen viesti juurikin vastannut aloittajan kysymyksiin "Onko jollain omakohtaista kokemusta etäisestä isästä? Paraniko suhde koskaan?". Kaikki vastaukset eivät välttämättä ole puhtaasti negatiivisia edes tässä asiassa. Moni viesteissä ottaa esille isänsä fyysisen väkivallan (ja todellakin ymmärrän ettei sellaiseen vanhempaan pidetä yhteyttä) mutta ap:n tilanteessa ei kaiketi ole siitä kyse vaan "pelkästään" etäisestä isästä. Toki ei hyvä tilanne sekään mutta eri asia kuin avoimesti vihamielinen ja paha isä.
Ja tuohon miten siihen isään suhtaudutaan vaikuttaa sekin, mikä oli syynä siihen, ettei isä ei ollut läsnä.
Esim meillä oli iso perhe ja isä joutui tekemää kahta työtä, että selvittiin. Meillä oli pieni maatila ja sen lisäksi isä joutui tekemään töitä vieraalla.
Isä oli yleensä jo lähtenyt töihin aamulla ja tuli illalla kotiin ja jatkoi sitten maatilan töitä, joten vähän isää nähtii. Joskus isä laittoin meidät aamulla kouluu ja lähti vasta sitten töihinsä, mutta vaikka isä oli vähä kotona, hän oli ihana ja lempeä ihminen.
Ehkä isä kuitekin sitten oli henkisesti läsnä, vaikka ei fyysiesti ollutkaan, eikä isä tietekää ehtinyt meidä kassa leikkimää, mutta varsinkin kesäisi, tehtii isän kanssa töitä heinä-ja viljapelloilla.
Isä teki meille tuohipillejä ja saunavastoja ja tuohesta pieniä koreja, joihin kerättii lapsea marjoja :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isä löi minua usein ilman mitään syytä, vain ohikulkiessaan. Nyt isä on vanha ja muistisairas, hoidan häntä aika hyvin, mutta en ole läheinen hänen kanssaan. Laitan puuron ja käsken syömään, mutta enpä juuri puhele.
Taidat olla nainen kun olet noin lapatossu. Kukaan mies ei passaisi moista hirviötä.
En ole lapatossu. Minulla on yliopistokoulutus ja hyvä palkka. Maksan nykyään isälleni mm. kalliita yksityisiä terveyspalveluita.
Vihasin isääni teini-iässä, hänen takiaan jouduin lopettamaan lukionkin kesken. Isä ei välttänyt minusta tippaakaan. Jos isällä oli huono päivä, hän purki huonon olonsa lyömällä minua ilman mitään syytä. Älykkyysosamääränikin on varmaan laskenut päähän kohdistuneiden iskujen takia.
Hoidan isää hyvin velvollisuudentunnosta, se ei ole rakkautta. Haluan tehdä hänen viimeisistä elinvuosistaan mahdollisimman miellyttäviä. "Tee toiselle se, mitä haluaisit itsellesi tehtävän".
Ei välejä. Minä kyllä myös pelkäsin isääni, että senkin vuoksi halusin hänestä vain mahdollisimman kauas ihan pienestä pitäen. Mutta miksi olisin myöskään ollut missään tekemisissä ihmisen kanssa, jolle olin täysin arvoton, siinä vaiheessa kun ei ollut enää pakko.
Sivusta mutta eikö kyseinen viesti juurikin vastannut aloittajan kysymyksiin "Onko jollain omakohtaista kokemusta etäisestä isästä? Paraniko suhde koskaan?". Kaikki vastaukset eivät välttämättä ole puhtaasti negatiivisia edes tässä asiassa. Moni viesteissä ottaa esille isänsä fyysisen väkivallan (ja todellakin ymmärrän ettei sellaiseen vanhempaan pidetä yhteyttä) mutta ap:n tilanteessa ei kaiketi ole siitä kyse vaan "pelkästään" etäisestä isästä. Toki ei hyvä tilanne sekään mutta eri asia kuin avoimesti vihamielinen ja paha isä.