Sinä, jonka isä ei viettänyt aikaa kanssasi lapsena. Millaiset välit aikuisena?

Käytiin joskus lauantaisin kirpputorilla tai urheiluvälinekaupassa ostamassa isälle uusia suksia. Muuta yhteistä tekemistä ei juuri ollut.

Vierailija kirjoitti:

Mun isä oli itselleni maailman rakkaimpia ihmisiä niin lapsena kuin aikuisenakin. Vaikkei se viettänyt paljon aikaa meidän lasten kanssa, niin meillä oli silti hyvät välit. 

Painu helvettiin. Tuota ei kysytty v*tun idiootti.

Vierailija kirjoitti:

Ahneen vieraannuttajan ulinat.

Paskaisä siellä tunnisti itsensä 😉

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun isä oli itselleni maailman rakkaimpia ihmisiä niin lapsena kuin aikuisenakin. Vaikkei se viettänyt paljon aikaa meidän lasten kanssa, niin meillä oli silti hyvät välit. 

Teillä ei varmaam äitisi tuhonnut teidän välejä kuten näyttää monelle käyneen? Äidin ei pidä haukkua ja ivata lastensa isää ja käskeä häntä tekemään niin tai näin itkun ja raivon kera. Jos äiti toimii noin niin isän ja lasten suhde jää etäiseksi ja huonoksi.

Se on sitten sen miehen ja isän valinta se. Jos valitsee olla surkea isä, niin kärsii sitten seuraukset

Ei ne välit koskaan sen kummemmaksi muuttuneet. Ei sitä kiinnostanut mun asiat, saatikka että olisi mitään minussa arvostanut. Ikinä ei keskusteltu. Jotenkin toisaalta helpotti kun potkaisi tyhjää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäinen mielikuva mun isästä 70-luvulla, heitti kännipäissään mun päälle sangollisen kylmää vettä. Olin nukkumassa sängyssä. Mitä luulet, olenko tekemisissä?

No mut onhan se ollut läsnä kuitenkin. Väkivaltainen isä on mielestäni erilainen isä kuin sellainen joka ei ole läsnä fyysisesti tai henkisesti. Väkivaltaista isää varmasti pelkää, mutta poissaoleva isä on.. no joku tyyppi talossa tai jossain.

Istu miekkaan idiootti.

Vierailija kirjoitti:

Mun mies oli samanlainen vielä tuossa vaiheessa. Ei oikein osannut olla lasten kanssa, ei tiennyt mitä tehdä ja miten olla. Kunnon isän mallia ei hänellä itselläänkään ollut.

Mutta kun lapsista tuli teinejä ja tarvitsivat kuskia harrastuksiin ym, mies pääsi vauhtiin 😊 Otti töistä vapaata jotta pääsi viikonlopuiksi turnauksiin ja pelireissuille, oli mukana hankinnoissa lasten kanssa, etsi tietoa ja tuki ja tsemppasi. Ja heidän suhteestaan tuli kuin tulikin hyvä. Älä siis vielä luovu toivosta!

Ei kelpaisi kyllä mulle. En odottaisi 15 vuotta, että isältä alkaa vuorovaikutus lapsiin sujua. En tyttärenä, enkä äitinä. Helvetin vähään sitä jotkut on tyytyväisiä. Surullista.

Vierailija kirjoitti:

Isä löi minua usein ilman mitään syytä, vain ohikulkiessaan. Nyt isä on vanha ja muistisairas, hoidan häntä aika hyvin, mutta en ole läheinen hänen kanssaan. Laitan puuron ja käsken syömään, mutta enpä juuri puhele.

Itse en hoitaisi. Korkeintaan löisin aina ohimennessäni. Ei vaan, en olisi tekemisissä moisen kanssa ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäinen mielikuva mun isästä 70-luvulla, heitti kännipäissään mun päälle sangollisen kylmää vettä. Olin nukkumassa sängyssä. Mitä luulet, olenko tekemisissä?

No mut onhan se ollut läsnä kuitenkin. Väkivaltainen isä on mielestäni erilainen isä kuin sellainen joka ei ole läsnä fyysisesti tai henkisesti. Väkivaltaista isää varmasti pelkää, mutta poissaoleva isä on.. no joku tyyppi talossa tai jossain.

Istu miekkaan idiootti.

Allekirjoitan.

Ohis mutta jos väkivaltainen isä niin on parempi kun se pysyy poissa jossain hevon pepussa.

Vierailija kirjoitti:

Isä löi minua usein ilman mitään syytä, vain ohikulkiessaan. Nyt isä on vanha ja muistisairas, hoidan häntä aika hyvin, mutta en ole läheinen hänen kanssaan. Laitan puuron ja käsken syömään, mutta enpä juuri puhele.

Itse en hoitaisi. Korkeintaan löisin aina ohimennessäni. Ei vaan, en olisi tekemisissä moisen kanssa ollenkaan. Pthyi.

Minulla ei ole koskaan ollut isää. Pelkäsin sitä ihmistä arvaamattoman käytöksensä ja riehumisensa vuoksi, en koskaan kutsunut isäksi. Kun se kuoli ollessani nuori oli kotona taas turvallista.

Ei mitään. Kuollutkin jo. En tuntenut koskaan. Ihme juttua. Pelkkiä kysymyksiä enää joskus tulee mieleen. Kaikki on epäselvää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tytöistä tuntuu tulevan sellaisia, jotka pitävät vanhemmista miehistä ja eksyvät huonoihin miesseuroihin.

Pojista äitin poikia, joilta puuttuu miehen malli ja ovat ihan hukassa identiteetin kanssa.

sehän on ihan tutkittu että huono isäsuhde heikentää tytön omanarvontuntoa ja lapsi kokee huonommuutta, eli ei näe omaa arvoaan ja hakeudu sen mukaisesti myös ihmissuhteisiin.

tunnistan myös itseni tästä, tai siis ennen kuin menin terapiaan.

Auttoiko terapia? Mulla ei, ehkä se pitäisi hoitaa jo nuorella iällä. 

Selvitin isäsuhteen aiheuttamat paskat itseni kanssa nuorena aikuisena terapeutin avulla, joten nykyään on ihan toimivat välit. Ongelmana tosin ei ollut pelkästään se poissaolo, vaan myös se millainen ukko oli silloin harvoin kuin oli paikalla. Eihän meillä kyllä mitään yhteistä nykyäänkään ole, joten silloin kun ollaan yhteydessä niin hyvin arkipäiväiset ja käytännölliset on jutut. Jos vaikka mennyt kolme viikkoa edellisestä puhelusta ja kysyn, että mitä kuuluu, niin vastaus on tyyliä "Pakettiauton jarrut vinkuu, täytys niitäkin tässä ehtiä kattoa". 

Äitihän sen tietää juu😂 tarkoitin sit että yhteinen tekeminen voi tulla myöhemminkin kuin 2-vuotiaana.

Jos mies pyytää 10-vuotiasta lasta lähtemään mukaan pilkille tai korjamaan autoa, niin miksi lapsi lähtisi vieraan miehen mukaan? 

Oma suhde isään on etäinen mutta mukava. Ei ole mitään kompleksisuutta, emme olleet koskaan niin läheisiä että olisi edes sellaisia muodostunut. Joskus nähdää ja jutellan. Varsinaisesti ei olla tehty yhdessä mitään koskaan, ei lapsena eikä aikuisena.

Isäni lähti toisen naisen matkaan kun olin alakouluikäinen ja sen jälkeen näin häntä ehkä kymmennen kertaa, kunnes ei tullut enää hakemaan luokseen. Täysin vieras ihminen minulle, en ole sen jälkeen hänestä mitään kuullut. Ihmettelen, miten helppoa se on toisilla unohtaa omat lapsensa.

Isäni oli suhteellisen etäinen kun olin lapsi ja nuori. Lisäksi vanhempani riitelevät usein (väkivaltaa ei ollut). Isäni kehotti lähinnä panostamaan opiskeluun, selvästi odotti menestymistä ja lisäksi hän kuskasi kyllä harrastuksiini ja maksoi niistä valittamatta. Siinäpä se. Äitinikään ei ollut kovin läheinen henkilö, hän vaati paljon ja huusi usein vaikka olin helppo lapsi. Äitini hoiti kyllä kaiken ruuasta lääkäreihin hyvin mutta läheinen yhteys puuttui.

Osittain kasvatin itse itseni, hoidin omat murheeni ja lisäksi kolmen nuoremman sisarukseni, joihin kaikkiin minulle muodostui läheiset välit. En hakeutunut ongelmiin etäisten vanhempisuhteideni takia. Puolisonikin on kaksi kuukautta vaille saman ikäinen kuin minä. En toki suosittele etäistä vanhemmuutta kenellekään ja varmasti olisin ollut lapsena onnellisempi toisenlaisessa tilanteessa mutta jos "lopputulos" on se mikä erityisesti kiinnostaa, omalla ja sisarusteni kohdalla mikään ei mennyt vakavasti pieleen. Nyt lähes viisikymppisenä välit ovat ok. Eivät läheiset kuten eivät koskaan ole olleet mutta eivät huonotkaan. Isänikin alkoi aikoinaan aikuiselle puhumaan enemmän, meni "vain" kolmisen kymmentä vuotta.

Tämä kaikki varmaan on myös lapsen luonteen- ja persoonallisuudenpiirteistä kiinni ja niihin ei oikein voi vaikuttaa, ei edes lapsi itse. Minä olin ja olen hyvin itsenäinen ja introvertti, en tarvitse muilta juurikaan mitään. Olen myös miettinyt tekemiseni huolella, eli en ole tarvinnut vanhempaa "vahtimaan" kuin pikkulapsena. Olen vapaaehtoisesti lapseton ja näin viisikymppisenä varmuudella sitä lopun ikääni, siihen etäiset vanhempisuhteet ja normaalia suurempi vastuu sisaruksista on ehkä vaikuttanut. Silti senkin osalta suurin tekijä on ollut synnynnäinen persoonallisuus.

Varmoja vastauksia ei ap:lle ole. Toisen tyyppinen lapsi olisi voinut pärjätä tilanteessani huonommin tai myös paremmin.

Ei minkäänlaiset välit. Hän on nykyään kuollut.

Isä saattoi hävitä vuosikausiksi ja tupsahtaa taas takaisin raivoamaan ja lyömään pariksi kuukaudeksi. Pisin aika poissa oli varmaan 6 vuotta, lapsuuteni onnellisimmat vuodet. Onnittelee minua syntymäpäivänäni joka vuosi mutta muuten en koskaan puhu hänelle.