Voiko vanhemman kuoltua elää täyttä elämää/onko yksinäinen olo?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menetykset kuuluu elämään.

Lähtenyt on paremmassa paikassa ja katselee kyllä teitä, toivoen ettö otatte kaiken irti elämästänne ja teette siitä ainutlaatuisen.

Suru on vieras, joka asuu teillä alussa, mutta ajan kuluttua piipahtaa silloin tällöin, huomaamattomampana ja voimattomampana. Kaipaus on pieninä ajatuksina ja ihanina muistoina arjessa, mutta sekään ei saa viedä liikaa tilaa elämältä.

Jos repivä ja raastava suru jatkuu yli vuoden, on syytä mennä juttelemaan ammattilaiselle, sillä silloin saatat olla valumassa epäterveeseen surukuoppaan, jonne ei taatusti edesmennyt haluaisi sinun jäävän.

kovasti voimia ja muistakaa, että ette ole yksin, meillä jokaisella on menetyksemme ja vertaistuki voi löytyä tosi yllättävistäkin paikoista

 

Ei ole epätervettä että ihmiset surevat. Onko kaikilla varaa terapeuttiin. Lisä

Ei suru ole epätervettä, mutta jos rikki repivä ja omatkin päivät päättämään haluava suru jatkuu alkushokin jälkeen, se on epätervettä.

Terapiaa saa oman kunnan mt-toimiston kautta täysin veloituksetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menetykset kuuluu elämään.

Lähtenyt on paremmassa paikassa ja katselee kyllä teitä, toivoen ettö otatte kaiken irti elämästänne ja teette siitä ainutlaatuisen.

Suru on vieras, joka asuu teillä alussa, mutta ajan kuluttua piipahtaa silloin tällöin, huomaamattomampana ja voimattomampana. Kaipaus on pieninä ajatuksina ja ihanina muistoina arjessa, mutta sekään ei saa viedä liikaa tilaa elämältä.

Jos repivä ja raastava suru jatkuu yli vuoden, on syytä mennä juttelemaan ammattilaiselle, sillä silloin saatat olla valumassa epäterveeseen surukuoppaan, jonne ei taatusti edesmennyt haluaisi sinun jäävän.

kovasti voimia ja muistakaa, että ette ole yksin, meillä jokaisella on menetyksemme ja vertaistuki voi löytyä tosi yllättävistäkin paikoista

 

Ei ole epätervettä että ihmiset surevat. Onko kaikilla varaa terapeuttiin. Lisä

Lisäksi lisään että jos aikuinen lapsi sairastaa usein, silloinkin vanhempi voi olla ainoa kuuntelija, muut pitävät kai valittajana. Ei kaikilla ole ihan pyyteettömiä ystäviä ellei tule sattumalta.

Itsellä ei ole elämässä muita kuin vanhemmat ja sisarustenkin kanssa etäiset välit. Voisin  kuvitella että aika yksinäistä tulee olemaan jos äkkinäisesti kuolevat. Jos taas dementoituvat ja muuta niin sitten voi taas olla lopulta pieni helpotuskin.

Riippuu millainen suhde teillä oli ja minkä ikäinen olet kun vanhempi kuolee. Minulla oli läheinen isä joka kuoli kun olin parikymppinen ja siitä meni vuosikymmen toipua, edelleen jotain kuin puuttuisi. Kaverilta kuoli etäinen isä kun kaveri oli neljäkymmentä, eikä tuntunut kuulemma missään.

Voi ja kuuluu elää.

Jopa täydempää, elämää arvostaa eri tavalla eikä ole murhetta enää vanhempien terveydestä ja pärjäämisestä. He ovat kesäpaikalla viettämässä ihanaa kesäpäivää rakkaiden seurassa. Meri on tyven ja linnut laulavat.

Todellakin voi elää. Olet oman elämäsi tärkein ihminen, sinulla on oma aikasi maan päällä ja elät aikuisen, itsenäisen elämän parhaita vuosia.

Tee sitä mitä haluat, ole sellainen kuin haluat olla!

Kipeä mutta ei elämänlaatua vähentävä asia. Menetykset ovat osa elämää. Ja niinpäin sen kuuluu mennäkin että lapsi hautaa vanhempansa. Nyt ahdistaa ja surettaa ja hetken on hukassa mutta lupaan että elämä jatkuu hyvänä, se ottaa hetken aikaa. 

Onpa täällä ilkeitä kommentteja liittyen ap:n tunteisiin. Mikä saa jotkut kommentoimaan noin?

Ymmärrän hyvin, että esimerkiksi oman vanhemman kuolema voi pelottaa jo etukäteen. Hyvin paljon riippuu tilanteesta, minkälaista elämä sitten on sen jälkeen, ei siihen ole mitään yleispätevää vastausta. Todennäköisesti jokainen itselle tärkeän läheisen menettävä tuntee surua ja ikävää, mutta eipä näilläkään ole mitään vakiota siihen miten nämä vaikuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Onpa täällä ilkeitä kommentteja liittyen ap:n tunteisiin. Mikä saa jotkut kommentoimaan noin?

Ymmärrän hyvin, että esimerkiksi oman vanhemman kuolema voi pelottaa jo etukäteen. Hyvin paljon riippuu tilanteesta, minkälaista elämä sitten on sen jälkeen, ei siihen ole mitään yleispätevää vastausta. Todennäköisesti jokainen itselle tärkeän läheisen menettävä tuntee surua ja ikävää, mutta eipä näilläkään ole mitään vakiota siihen miten nämä vaikuttaa.

Itse menetin äitipuolen ollessani 14-vuotias, samassa onnettomuudessa kuolivat myös pikkusisarukseni. Se mikä auttaa ketäkin on yksilöllistä. Itse halusin jatkaa koulussa ja harrastuksissa ihan normaalisti, niissä sai muuta ajateltavaa ja tekemistä, näki muita ihmisiä, varsinkin ystäviä ja kavereita. Minua auttoi myös puhuminen ja muiden läheisten seura, muistan hyvin sen tunteen ja ajatuksen, että haluan tehdä niitä asioita mitkä tuntuu hyvältä. Kotona oli tapahtuneen jälkeen hyvin tyhjää, mutta olen iloinen siitä että isäkään ei jäänyt vain sinne kotiin, vaan hänelläkin oli ystäviä ja oma arkensa.

Olen nykyään kolmekymppinen ja edelleen ajattelen äitipuolen usein jollain tavalla, hän oli perheen toinen vanhempi ja olimme hyvin läheisiä. Alkuun verrattuna ne surun ja ikävän tunteet on kuitenkin hyvin erilaisia, suoraan sanoen, en enää tunne samoin, samalla tavalla surua tai ikävää. Nykyään ne ajatukset on hyvin hetkittäisiä ja yleensä positiivisia kun ajattelen häntä.

Osanottoni. Äidin kuolema on varmaan useimmille meistä kova paikka. ja nyt  vielä ei ehkä lohduta, mutta ajan myötä suru helpottaa, ja elämä alkaa näyttää taas valoisalta.  Onneksi sinullakin varmaan paljon kauniita ja mukavia muistoja äidistäsi. Jokainen meistä suree läheisiään omalla tavallaan ja saa surra niin pitkään kuin siltä tuntuu. 

Äidin kuolemasta en pääse yli varmaan ikinä. Isääkin kaipaan, mutta heidän kotinsa ei hävinnyt isän kuoleman mukana. Äidin mukana meni kaikki.

Ennen me kokoonnuttiin isolla porukalla äidin luo. Kaikki tuli sinne omia aikojaan. Siellä sai olla ja mennä. Viihdyttiin yhdessä isona perheenä. Ei me mahduta kenenkään kotiin eikä voida samalla tavalla mennä sisarusten kotiin kuin äidin luo.

Äidin kanssa oli niin sama aaltopituus. Ystäviä mulla on ja omakin perhe. Silti äiti oli se ykkösihminen mulle. Kenenkään muun kanssa ei ole ollut niin hyvä olla. Äidin musta ja synkkä huumori oli sellaista että muut ei ymmärtäneet. Eikä kukaan kilistä mun kanssa joulun alla sherryä. Se oli meidän traditio.

Voi voi, ei auta vuosien kuluminen mitään. Ihminen vaan hävisi, puff. Yhtään kertaan ei voida vaihtaa sanaakaan. Puhelin ei soi. En voi soittaa äidille, että hei, olen tässä kävelyllä, keitetäänkö kahvit. Elämässä on kyse noista hetkistä ja nyt iso osa on poissa. Se sattuu.

Isän kuolema ei pahemmin koskettanut. Äidin kuolema tulee olemaan kova paikka, kun on ainoa sosiaalinen kontaktini.

Vierailija kirjoitti:

Vain lapsettomat ajattelevat että lapsen kuuluu kuolla ennen vanhempaa, olen törmännyt tähän ennenkin ja aina se hämmästyttää 

Minua kyllä hämmästyttää näkemyksesi. Oikeastaan pidän sitä aika outona.

Äitini kuoli 3 vuotta sitten ja olen paljon sinua vanhempi. Suru on läsnä edelleen ja varmaan koko loppuikäni. Suru voi muuttua myös masennukseksi ja silloin olisi hyvä jutella ammattilaiselle. Äläkä anna kenenkään toisen määritellä miten ja kuinka pitkään suret. Se on jokaisella omanlaisensa, Suru. Mutta sinulla on vielä elämä edessä, olet niin nuori. 

Miten se kullakin menee; Äidin kuoltua on elämässäni ollut vähemmän draamaa ja draamasiskoni suututtua ja katkaistua välit on elämä parempaa kuin aiemmin.

Minun elämä on ollut huolettomampaa, olen saanut keskittyä oman perheeni ja lasteni asioihin kun päihdeongelmainen äitini kuoli. Hän aiheutti minulle vuosikymmenten stressin soittamalla humalassa ja aina sai miettiä kun puhelin soi milloin hänestä tuli ikäviä uutisia. Joskus soittivat naapurit. Tapasin häntä säännöllisesti vaikka väkinäisesti. Koskaan ei tiennyt tapaamiseen mennessä missä kunnossa hän olisi.  Ei kait hän paha ihminen kuitenkaan ollut ja nyt olen jopa pystynyt löytämään hänestä hyviä puolia kun olen saanut levähtää hänen aiheuttamasta stressistä vapautuneena. 

Vierailija kirjoitti:

Mitä sä valitat. Mies ja ystäviä.

Mikä tissilapsi olet?

Sulla ei varmaankaan ole lapsia eikä susta siihen kyllä oliskaan.

Veikkaan että suurimman osan edesmenneistä toive on että läheiset ei jää vellomaan suruun ja nauttivat elämästään.

Surra saa niin kauan kuin surettaa, mutta välillä pitää myös surun ohessakin muistaa elää muutakin elämää ja nauraa. Ettei juurikin ala mennä masennuksen puolelle.

Vierailija kirjoitti:

Veikkaan että suurimman osan edesmenneistä toive on että läheiset ei jää vellomaan suruun ja nauttivat elämästään.

Surra saa niin kauan kuin surettaa, mutta välillä pitää myös surun ohessakin muistaa elää muutakin elämää ja nauraa. Ettei juurikin ala mennä masennuksen puolelle.

Minua ei masenna. Suru ei silti helpota ja onko ihmekään. Ainoa ihminen, jonka kanssa aidosti viihdyin ja joka näytti välittävänsä minusta. Miten tässä nyt elän ja nauran, kun olen yksin. Toki teen asioita mistä tykkään, mutta kun mitään ei voi jakaa kenenkään kanssa eikä kukaan osoita edes syntymäpäivänä muuta kiinnostusta kuin whatsapp-viesti, niin vaikeaa on olla onnellinen.

-ei ap