Lue keskustelun säännöt.
Voiko vanhemman kuoltua elää täyttä elämää/onko yksinäinen olo?
22.06.2025 |
Olen vasta 32 ja menetin juuri rakkaan äidin.
Olen ainut lapsi. Isäkin jo pian 70v ja aika etäinen ollut minulle aina.
Pelottaa että tuleeko elämästä nyt pysyvästi jotenkin ankeampaa? Ja yksinäistä, tyhjää?
Minulla on paljon ystäviä ja mies.
Olisiko sama vain luovuttaa jos elämä tästä eteenpäin onnetonta surun kanssa.
Kommentit (82)
Otsikon kysymykseen: kyllä elämä on, vaikka vanhemmista pitää luopua. Isäni kuoli, kun olin 13. Siis ihan keskenkasvuinen, ja siitä jäikin erinäisiä arpia, joilla uskon olleen vaikutusta omiin ratkaisuihin.
Äiti sen sijaan eli lähes 80-vuotiaaksi, ja hänen kohdalla oli terveyssyistä armeliasta päästä pois.
Suru muuttuu ja haalenee ajan kuluessa, ja vanhempien puuttuminen nousee pintaan vain joissakin tilanteissa, kuten yhteisiä jouluja ja muuta sellaista muistellessa.
Ystävät on parhautta, jos sukulaisissa ei ole läheisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle tuli yksinäinen olo. Hoidin monta vuotta vanhempiani ja kun heitä ei enää ole, olo on jotenkin tyhjä. Tiedän että tyhjiö jossain vaiheessa täyttyy tai lakkaa olemasta, mutta se että ihmisen kanssa puhui joka päivä ja oli tekemisissä joka päivä ja sitten häntä ei enää ole. Iällä ei tunnu tässä olevan merkitystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No itse olin 3 lapsen 34v äiti kun oma äitini kuoli ha 40v kun isäni kuoli.
Olisi ollut sulaa hulluutta ja täysin mahdotonta käpertyä omaan suruun kun oai lspset, perhe, puoliso, koti ja työ!?
Ei se ikävä suremalla parane. Elämä jatkuu ja velvollisuuteni eläviä kohtaan oli suurempi kuin kuolleita kohtaan
No mitäs jos sulla ei olisi ollut lapsia, perhettä, puolisoa, kotia ja työtä? Helppohan se hyvästä asemasta on jeesustella.
No olisi outoa olla äidissä kiinni ja asua yhdessä tuon ikäisenä!? Itse olisin varmaan jäänyt ulkomaille töihin jo nuorena ilman perhettä.
En osaa edes kuvitella olevani täysin syrjäytynyt kuten sinä. Ystäviäkin on paljon
No sitten et tiedä mistä puhut
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun sinulla on muita omia ihmisiä etkä ole elämässäsi riippuvainen vanhoista vanhemmistasi kestät menetyksen paremmin. Vanhempien poismeno on luonnollinen asia. Ikävä on ja saa ollakin ja eihän elämä sen jälkeen ole aivan samanlaista. Aikuistumista se on kuitenkin.
Suru ja ikävä ovat kaksi täysin eri asiaa.
Traagista silti että keski-ikäisenä on vielä niin kiinni vanhemmissaan että pelkää oman elämänsä jatkumista ilman äitiä.
Olen eri, mutta mikään elämässä ei ole koskettanut minua niin kovasti kuin äidin kuolema. Minulla oli oma perhe enkä ollut mitenkään kiinni äidissä. Monista asioista olimme myös eri mieltä. Soittelimme ja tapasimme silloin tällöin.
Äiti on kuitenkin jokaiselle ainutkertainen. Hän on se, jolta olet elämän saanut. Hän huolehti ja kasvatti sinut. Ystävät ja puolisotkin voivat vaihtua, mutta äiti on aina äiti. Kaikki kunnia äideille ja heidän muistolleen.
Mä olen 50, ja menettänyt jo molemmat vanhemmat, isän tuossa viimeisenä viime syksynä. Mulla on yksi veli, joka on kuitenkin aika etäinen. Muita ihmissuhteita ei ole lainkaan. Kyllä mä ihan täyttä elämää silti elän, ja olen ihan tyytyväinenkin.
Jotenkin jopa tuntuu että nyt vasta olen lopulta aivan vapaa, kun ei ole ketään, joka olisi minusta huolestunut tai jonka arvioita tekemisistäni tarvisi miettiä. Eikä tarvi myös käytännössä hoitaa vanhaa vanhempaa - minä omaishoidin isääni pitkään, mikä oli täyspäivätyön ohessa raskasta, ja ihan loppuajan kun hän oli hoivakodissa, käytin häntä sieltä välillä kotona pyörätuolissa, vierailin usein jne. Kyllä siihen toisen kuolemaan siinä jo sopeutui vähitellen, niin ettei se sitten enää ollut niin valtava isku kun se tuli. Isä itse myös hyväksyi oman kuolemansa täysin, oikeastaan jo toivoi sitä kun ei se laitoselämä ollut hänestä mitään elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kehenkään ihmiseen ei kannata ripustautua. Itse olen ollut ehkä kylmästi etäinenkin vanhempiani kohtaan, koska tiedostan kyllä, että he eivät elä loputtomasti.... Äitini on taas erittäin huono esimerkki, joka ei osaa olla yhtään yksin ja on tottunut, että isäni kuskaa hänet joka paikkaan. Ystäviä hänellä ei ole, koska eihän heille ole muka naimisissa olevalla aikaa.
N.52
Itse harkitsin ensimmäisen elämäni ison menetyksen aikaan tuota vaihtoehtoa, että tavallaan lopettaisin kiintymästä mihinkään tai keneenkään, niin sitten ei olisi niin suuri menettämisen tuska. Minä kuitenkin päädyin siihen ratkaisuun, että aion elää täysillä nauttien rakkaudesta ja läheisyydestä, vaikka se tarkoittaakin, että sitten joudun kärsimään kovempia suruja menetyksen hetkellä. Se on vaan jotenkin elämässä mulle niin olennaista se täysillä rakastaminen ja välittäminen, että elämä ilman sitä ei olisi mulle oikein elämisen arvoista.
Ihania ja lohdullisia ajatuksia tässä ketjussa. Itsekin olen vasta menettänyt isäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos ei ole omaa perhettä, niin helposti roikkuu vanhoissa vanhemmissaan liikaakin. Toki olet aika nuori, mutta kun 50-60 -vuotiaatkaan ei tunnu millään hyväksyvän, että 90+ ikäiset vanhemmat kuolee. Tämä koskee niitä, joilla ei ole puolisoa tai lapsia.
Itse olen pian 50 ja äiti 76. Joskus mietin, että alkaako elämäni vasta, kun äiti kuolee. Sain enemmän vapautta nuorempana, mutta äiti jäi eläkkeelle 65 ja sen jälkeen alkoi järjestelemään minun elämääni. Puuttumaan joka asiaan, kommentoimaan kaikkea, soittamaan joka päivä jne. Hänellä on tylsää ja liikaa energiaa. Siksi roikkuu käsittämättömällä tavalla minun elämässäni ja minun elämäni yksityiskohdissa. Tämä on oikeasti aika raskasta, kun pitää joka asia perustella hänelle. On kuin vainukoira, jos en jotain kerro, niin jostain nuuskii sen vaikka väkisin esille. Ei tämmöistä ollut, kun oli vielä töissä ja itse olin 19-40 -vuotias. Nyt viisikymppisenä joudun täyt
Sinun täytyy laittaa rajat, kun et ole sitä vielä 50v ikävuoteen mennessä tehnyt. Ei tuollaista tarvitse sietää, oli äiti miten virkeä eläkeläinen tahansa.
Uskon että joillekin jää tyhjiö. Ja Suomen sää on synkkä, viileä. Ei tämä helppoa ole kaikille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi jos päästät irti muistoistasi ja elät elämääsi.
Jos muistelisit asioita, joita sinulla oli kun olit 5v, elämäsi olisi koko ajan vajaata ja eläisit menneisyydessä. Mutta et muistele noita asioita. Samalla tavalla äiti jää muistoksi ja menneisyyteen, kun pidäthuomiosi muistojen sijaan nykyhetkessä.
Toki suru ja menetys ja kaikki muutokseen liittyvät tunteet kannattaa kokea. Eli jos koet surua, niin koita antaa sen elää oma kurssinsa. Usein olo helpottaa, kun on vähän aikaa itkenyt. Jos sen sijaan yrittää rationalisoimalla tai esim. puhumalla välttää tunteita, ne patoutuvat ja jäävät käsittelemättä.
Puheesta ei surussa ole hyötyä, vaan suremisesta.
Sinun kommenttisi liikutti, kauniisti sanoitettu tunne. Kiitos. Menetin äitini viime syksynä ja koen myös, että suru ei ole sanoja. Se on tunne kehossa ja oma kehoni edelleen käsittelee sitä surua, mutta sanat ei siinä auta.
Vierailija kirjoitti:
Mitä sä valitat. Mies ja ystäviä.
Mikä tissilapsi olet?
Sulla ei varmaankaan ole lapsia eikä susta siihen kyllä oliskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä sä valitat. Sulla mies ja ystäviä.
Mikäs aikuinen tissilapsi olet?
Sulla ei varmaankaan ole lapsia eikä
susta siihen kyllä oliskaan.
Vierailija kirjoitti:
Onpa onneton aloitus.
Onpa todella onneton kommentti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kauhean rumasti ja kovakouraisesti monet täällä suhtautuvat toisten suruun ja menetyksiin kuoleman äärellä. Mikä tekee ihmisestä niin kovan? Ihan pahaa tekee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No itse olin 3 lapsen 34v äiti kun oma äitini kuoli ha 40v kun isäni kuoli.
Olisi ollut sulaa hulluutta ja täysin mahdotonta käpertyä omaan suruun kun oai lspset, perhe, puoliso, koti ja työ!?
Ei se ikävä suremalla parane. Elämä jatkuu ja velvollisuuteni eläviä kohtaan oli suurempi kuin kuolleita kohtaan
No mitäs jos sulla ei olisi ollut lapsia, perhettä, puolisoa, kotia ja työtä? Helppohan se hyvästä asemasta on jeesustella.
No olisi outoa olla äidissä kiinni ja asua yhdessä tuon ikäisenä!? Itse olisin varmaan jäänyt ulkomaille töihin jo nuorena ilman perhettä.
En osaa edes kuvitella olevani täysin syrjäytynyt kuten sinä. Ystäviäkin on paljon
No sitten et tiedä mistä
En. Minulla on aina ollut rakkautta, ystäviä ja läheisiä, perhe, työ ja koti. Harrastuksia ja elämää.
Ihanat vanhemmat jotka lähtivät aivan liian varhain mutta minulla ja meillä oli ihana elämä heidän kanssaan loppuun saakka. Sille en voi mitään joten keskityn puolisoon, lapsiini ja lastenlapsiini antaakseni heille muistoja joita vaalia kun minua ei enää ole. Mutta todellakaan en halua että joku lakkaa elämästä minun lähdettyäni! Kamala ajatuskin!
Vierailija kirjoitti:
Suru muuttuu ja haalenee ajan kuluessa, ja vanhempien puuttuminen nousee pintaan vain joissakin tilanteissa, kuten yhteisiä jouluja ja muuta sellaista muistellessa.
Juuri tämä. Oma äitini kuoli, kun olin 10-vuotias. Suru ei häviä, mutta ajan kanssa se haalistuu. Tuli sekin aika, kun äitini tipahti kunniapaikalta "kaapin päältä" ja jouduin prosessoimaan hänen luonnevikojensa vaikutukset itsessäni. Helposti vanhempaansa alkaa pitää liki pyhimyksenä, jos menettää hänet varhaisessa vaiheessa.
Menetykset kuuluu elämään.
Lähtenyt on paremmassa paikassa ja katselee kyllä teitä, toivoen ettö otatte kaiken irti elämästänne ja teette siitä ainutlaatuisen.
Suru on vieras, joka asuu teillä alussa, mutta ajan kuluttua piipahtaa silloin tällöin, huomaamattomampana ja voimattomampana. Kaipaus on pieninä ajatuksina ja ihanina muistoina arjessa, mutta sekään ei saa viedä liikaa tilaa elämältä.
Jos repivä ja raastava suru jatkuu yli vuoden, on syytä mennä juttelemaan ammattilaiselle, sillä silloin saatat olla valumassa epäterveeseen surukuoppaan, jonne ei taatusti edesmennyt haluaisi sinun jäävän.
kovasti voimia ja muistakaa, että ette ole yksin, meillä jokaisella on menetyksemme ja vertaistuki voi löytyä tosi yllättävistäkin paikoista
Vierailija kirjoitti:
Menetykset kuuluu elämään.
Lähtenyt on paremmassa paikassa ja katselee kyllä teitä, toivoen ettö otatte kaiken irti elämästänne ja teette siitä ainutlaatuisen.
Suru on vieras, joka asuu teillä alussa, mutta ajan kuluttua piipahtaa silloin tällöin, huomaamattomampana ja voimattomampana. Kaipaus on pieninä ajatuksina ja ihanina muistoina arjessa, mutta sekään ei saa viedä liikaa tilaa elämältä.
Jos repivä ja raastava suru jatkuu yli vuoden, on syytä mennä juttelemaan ammattilaiselle, sillä silloin saatat olla valumassa epäterveeseen surukuoppaan, jonne ei taatusti edesmennyt haluaisi sinun jäävän.
kovasti voimia ja muistakaa, että ette ole yksin, meillä jokaisella on menetyksemme ja vertaistuki voi löytyä tosi yllättävistäkin paikoista
Ei ole epätervettä että ihmiset surevat. Onko kaikilla varaa terapeuttiin. Lisäksi osalla ei ole tilalle mitään ihmistä johon voi tukeutua jos on usein hätääntynyt (talous, yksinelo, asuminen, välimatkat, säät jne) ja edes ulkopuolinen ei ole yhtä auttava kuin äiti tai isä (tai lapsi vanhemmalle). Omaa jälkikasvua moni yrittää auttaa jos on kriisitilanne. Muilla ei ole aina aikaa toisille. Osa jää ihan yksin selviämään, jos ei ole sukua tai omaisia.
Surun kohtaaminen on usein vaikeaa, itse ratkaisukeskeisenä ihmisenä en saa mitään irti näistä " kaipaus jää jäljelle, suru muuttaa muotoaan, surun kanssa oppii elämään" jne. fraaseista. Ne kuulostaa lähinnä masentavilta ja siltä että loppuelämä tulee olemaan vain oheistoimintaa ja selviämistä surun ympärillä.
Kiva oli lukea täältä konkreettisempiakin kokemuksia ja "vinkkejä" surun kohdatessa, ei vain tuollaisia ympäripyöreitä ankeita kliseitä.
Ei kukaan ripustaudu. Ihmisiä on vaan erilaisia ja osalle vanhempi voi olla ainoa tukipilari. Maailma raaka. Ilman rahaakaan ei moni pärjää yksin pitkään, rahan avulla osaa kiristetään sinne sun tänne. Turvaa monet etsivät tässä maailmassa. Isot kaupungit hirvittäviä toisinaan, kunpa ei olisi.