Minkä takia isoisät eivät kertoneet sodasta?

Sota on ihmisen mielelle niin paha asia että siitä on vaikea puhua.

Vastasit jo ihan hyvin tuohon omaan kysymykseesi tuolla lainaamallasi  englannin kielisellä.sitaatilla.

Niinhän se juuri on. 

Vierailija kirjoitti:

Vastasit jo ihan hyvin tuohon omaan kysymykseesi tuolla lainaamallasi  englannin kielisellä.sitaatilla.

Niinhän se juuri on. 

Kysymys oli retorinen, eikä olisi tarvinnut kysymysmerkkiä. Mutta tietenkin on monia muitakin syitä. Esimerkiksi häpeä. Suvussa on esimerkiksi myös yksi käpykaartilainen.

Se oli että ei koskaan enää.  Rakennettiin rauhaa, hyviä suhteita, sopimuksia. Sehän oli kuin olisi jättänyt oven raolleen rosvoille. 

Ei niitä kauhuja haluttu vaimolle ja lapsille kertoa, yritettiin unohtaa ja jatkaa elämää. 

Ei monetkaan halua jutella traumaattisista kokemuksistaan, oli kyseessä sitten sota, väkivalta tai muu kamala tapahtuma.

Kyllä isäni ainakin kertoi, paljonkin ja laajasti. Taisteli 5 v. ja haavoittui kaksi kertaa. Kertomukset ovat vieläkin mielessä. Lisäksi meillä kävi isän kavereita, joiden juttuja kuuntelin pöydän alla salaa... järkyttäviäkin tarinoita.

Minun isoisä jäi rintamalle, siksi ei ollut kertomassa.

Mun ukkini ei asiasta puhunut koskaan. Kuolinvuoteellaan oli papille kertonut (vaikka oli ateisti ja pasifisitkin)  että on koko elämän ajan vaivannut ajatus siitä, että on ehkä tappanut sodassa jonkun ihmisen. Pappi oli sanonut, että ne asiat on jo kauan sitten anteeksi annetut.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä isäni ainakin kertoi, paljonkin ja laajasti. Taisteli 5 v. ja haavoittui kaksi kertaa. Kertomukset ovat vieläkin mielessä. Lisäksi meillä kävi isän kavereita, joiden juttuja kuuntelin pöydän alla salaa... järkyttäviäkin tarinoita.

Minunkin toinen isoisäni kertoi, mutta toinen ei. Jälkeenpäin selvisi sotapäiväkirjoista että oli ainoa hengissä selvinnyt korsun täysosumasta ensimmäisenä eturintamapäivänään 

Ehkä ovat korkeintaan puhuneet siinä porukassa, missä on ollut samaa kokeneita. Ukkini kertoi lapsena kuunnelleensa salaa, kun isoukki puhui kotipirtissä toisten miesten kanssa sodasta. Ukki puolestaan ei koskaan kertonut näitä juttuja meille jälkipolville, koska jutut olivat ilmeisesti niin hirveitä, ettei pystynyt kertomaan.

Vierailija kirjoitti:

Sota on ihmisen mielelle niin paha asia että siitä on vaikea puhua.

Äiti on kertonut että isä ei puhunut mutta näkyi käytöksessä ja perheen kohtelussa. Ukista en tiiä puhuiko.

Mun isoisä joutui rintamalle teininä. Kun pojat sitten aikanaan kyselivät sodasta niin sanoi vain ettei ole tappanut ketään ja asia oli sillä loppuun käsitelty.

Se, miten paljon sodan kokeneessa sukupolvessa on ollut alkoholismia ja itsemurhia, kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Veteraanit juttelivat keskenään. On ihan ymmärrettävää, ettei niitä juttuja huvita alkaa selittää ihmisille, jotka niitä kuitenkaan eivät voi oikeasti ymmärtää. 

Oma isoisäni kuulemma puhui myös pojilleen, mutta ei vaimolle, tyttärelle tai meille lapsenlapsille. 

Äidin isä oli sodassa hevosella. Päätti päivänsä ennenaikaisesti, lääkkeillä. Eikä ole ainoa suvusta joka teki niin.

Puolustustotakaan ei ole helppoa, miettikää, jos olisi johtaja joka pakoittaisi hyökkäykseen oman suuruudenhulluutensa kanssa.

Jos ei englanninosaajia niin: 

"Ja itse Falklandin sodan veteraanina huomaa, ettei halua järkyttää ympärillään olevia siirtämällä sisäistä tunne-elämäänsä heidän suhteelliseen viattomuuteensa."

Ne tunne-elämän jutut saattaa olla myös melko vaikeita kertojan ja vastaanottajan käsitellä.

Äitini kertoi, että suvun miehet puhuivat niitä juttuja keskenään sodan jälkeen, kun äiti oli lapsi. Ja silloin niitä kuulivat muutkin. Mutta äiti ei niiden kertomista jatkanut.

ne oli niin nuoria etteivät olleet sodassa