Kun olit lapsi, oliko ravintolassa käyminen iso asia?

Vierailija kirjoitti:

Mun isoäiti oli 1910-luvulla töissä ruokaravintolassa Tampereella. 

Hän koki kaiken niin epähygieenisenä, ettei halunnut itse enää syödä kuin kotiruokaa. 

Siis ruokaa tehtiin mahdollisimman halvoista aineista, laadusta viis. Bisneksen tuotto oli pääasia. 

(Turussa vuosia sitten muistan, kun uutisoitiin, että joku kiinalaisravintola haki tarvikkeita kaupan biojätteestä.)

Mun kaveri oli töissä Tampereen Rossossa. Olisi saanut ruuvat puoleen hintaan mutta kun oli nähnyt mitä keittiössä tapahtui niin ei koskaan syönyt siellä.

En osaa sanoa kun ei koskaan ravintolaan menty. Varmaan olisi ollut iso tapaus jos joskus olisi moisen kokenut.

On vieläkin. En ole elämässäni montaa kertaa ravintoloissa käynyt.

Me käytiin kerran vuodessa uutenavuotena ravintolassa. Se oli meidän perheen sellainen (ainoa) hienostelujuttu. Mutta perhekoon kasvaessa ruvettiin käymään vain pizzeriassa, kun me lapset muutenkin syötiin vain pizzaa siellä ravintolassakin.

Kaupassa käynti oli iso asia. 

70-luvulla käytiin melekin kerran viikolla jossain pippurimyllyn, pata-akan, Denniksen tapaisessa syömässä. Kivoimpia oli mielestäni ne kun mentiin nakkikiskalle ja syötiin Ladassa :)

Oma lapsi 2010-luvulla on varmaan käynyt pizzalla tai ravintolassa harvemmin.

Ap:n oluenjuontiin niin kasarin lopussahan noissa juottoloissa kävi kaikki alaikäiset...

Käytiin aika usein ravintolassa viikonloppuisin syömässä 80-luvun alkupuolella, kun asuttiin pikkukaupungissa. Aina samassa ravintolassa. Isäni ilmeisesti sai töistä jotain lounasseteleitä, joita ei sitten kuitenkaan käyttänyt arkisin ja syötiin niillä sitten viikonloppuisin. Lapsille oli ranskalaisia ja nauravia nakkeja. Vanhemmat söi jotain leikkeitä.

Lapsena en käynyt koskaan ravintolassa. Asuttiin maalla eikä matkusteltu missään.Eka kerran söin ravintolassa viimeisen koulupäivän iltana abina v 1976. Muistaakseni oli jotain leikettä ja perunaa. 

Vierailija kirjoitti:

Pääsin ripille -90 ja rippijuhliin kutsuttiin vain kummit. Silloin mentiin paikallisen tuppukylän ainoaan lounasravintolaan syömään. Ei muistikuvia ruuasta, onneksi. Muutin kolmen vuoden kuluttua pois enkä ole palannut. 

Oletpa outo, sinua kuitenkin juhlistettiin. Minä en käynyt siitä syystä rippikoulua koska häpesin ettei minua olisi kukaan juhlistanut. Suku asui kaukana ja mielenterveysongelmainen yksinhuoltajaäitini oli katkonut välit kummeihini. Tällaistakin voi elämä olla meillä jollain. Kävin riparin sitten 18- vuotiaana kaikessa hiljaisuudessa papin kanssa keskustellen ja yksin konfirmoitiin. 

En tiedä, kun ei ikinä käyty. Reissattiin kyllä paljon kotimaassa, pitkiäkin matkoja, mutta meillä oli aina eväät mukana.

Ei me käyty koskaan ravintolassa. Asuttiin maalla.