MTV: Elätkö sinäkin hiljaisessa avioerossa? Lapsetkin aistivat kun äiti ja isä ovat vain kämppiksiä

Meidän avioliittomme oli vähän tuon tyylinen, mutta ei ollenkaan huono. Olimme parhaat ystävät, meillä oli mukavaa yhdessä ja ennen kaikkea teimme monenlaista yhfessä perheenä. Lapset olivat onnellisia ja tyytyväisiä, koskaan ei puuttunut mitään tunnetasolla tai käytännön arjen tasolla.

Sitten sairastuin, enkä enää pystynyt pysymään miehen biletyshalussa mukana. En halunnut myöskään seksiä tai edes kosketusta, koska olin koko ajan kipeä. Tämä olikin miehelle liikaa ja hän jätti minut. Hän poti itse jonkinlaista keski-iän kriisiä ja päätti lähteä biletyksen ja uuden naisen perään sen sijaan, että olisi tukenut minua.

Ero tuli sekä minulle että lapsille yllätyksenä, "ihan puskista", niin kuin 16-vuotiaamme asiaa kuvaili. Kotimme ilmapiiri oli ihan hyvä ja kunnossa myös tuollaisen kaveriliiton aikana, tämä on tullut keskusteluissa usein esille.

Ei ole tuttua, mutta ymmärrän kyllä hyvin tuon. Fiksua ja vastuullista lykätä eroa muutamalla vuodella jotta saa lapset isommiksi. Lapsilla ok kuitenkin oma koti, koulu, kaverit - ei ole syytä niitä hajottaa ihan vaan sen vuoksi että itse haluaa kokemuksia. Voihan sitä vaikka kumpikin vanhemmista elää omaa elämäänsä jos menojalka vipattaa.

Ja tämä tietysti vain silloin, jos perheessä kaikki on muuten ok. Kenenkään ei pidä joutua elämään vaikkapa väkivaltaisessa kodissa tai kodissa jossa on päihdeongelmia. 

Jaa. Minusta on kivaa että elämää ja kotia kanssani jakaa tuttu ihminen. Meillä on pitkälti omat mielenkiinnon kohteet, mutta tunne että elämme rinnakkain. En tiedä millaista muuta voisi olla, mutta en kaipaa sitä. Mulla on hyvä näin. Ja kyllä mä rakastan, vaikka lempi ei tulisesti leisku enää vuosikymmenten jälkeen. 

Vierailija kirjoitti:

Minä olin lapsena tyytyväisempi yhdestä kodista ilman vuorottelua, vaikka vanhempani eivät rakastavaisia olleetkaan. En silti tuomitse heitä, jotka päättävät muuttaa erilleen vastaavassa tilanteessa.  

Kun on sellainen suhde, että se on mahdollista kaikesta huolimatta, halusin myös tarjota lapsille vakautta elämään. Rahallisesti myös.

En kärsi tästä itse laisinkaan. Tämä suhde kun sitten jossain vaiheessa lasten ollessa isoja tulee tiensä päähän, en halua enää ainakaan kenenkään kanssa asua. Nyt on sitäpaitsi hyvä aika säästää rahaa.

Olen eronnut suhteesta, jossa tämä ei olisi ikinä onnistunut. Enkä todellakaan arvostele kenenkään ratkaisuja. Niin pitää tehdä, kuin sydän sanoo.

kenenkään lapsen/lasten kasvatusprojektia saman katon alla ei saisi olla vetämässä onneton äiti ja isä!. sitä pitää olla vetämässä onnellinen isä ja äiti!. mutta monesti tehdään se virhe että jäädään lasten takia yhteen vaikka paras vaihtoehto ois että muutetaan erilleen ja kasvatusprojektia on vetämässä onnellinen isä ja äiti yhteishuoltajuus vanhempina!.

Mun suhteeni on tollainen, lapsia ei ole. Olen ihan tyytyväinen.

Vierailija kirjoitti:

kenenkään lapsen/lasten kasvatusprojektia saman katon alla ei saisi olla vetämässä onneton äiti ja isä!. sitä pitää olla vetämässä onnellinen isä ja äiti!. mutta monesti tehdään se virhe että jäädään lasten takia yhteen vaikka paras vaihtoehto ois että muutetaan erilleen ja kasvatusprojektia on vetämässä onnellinen isä ja äiti yhteishuoltajuus vanhempina!.

Entäs jos ei ole onneton?

Kukaan ei sitäpaitsi ole koko ajan onnellinen. Ei se eronnut isä tai äitikään.

Elin tuollaisessa. Eroa mietin vuosia, mutta herätys tuli vasta kun teini-ikäinen esikoinen kysyi minulta, että miksi ette eroa.

Ei riidelty liitossa, mutta ei puhuttu eikä katsottu päinkään. Kylmääkin kylmempää oli. 

Vierailija kirjoitti:

kenenkään lapsen/lasten kasvatusprojektia saman katon alla ei saisi olla vetämässä onneton äiti ja isä!. sitä pitää olla vetämässä onnellinen isä ja äiti!. mutta monesti tehdään se virhe että jäädään lasten takia yhteen vaikka paras vaihtoehto ois että muutetaan erilleen ja kasvatusprojektia on vetämässä onnellinen isä ja äiti yhteishuoltajuus vanhempina!.

Tässä vaiheessa kannattaa ehkä pysähtyä määrittelemään, mitä se onnellisuus on ja mistä se itse kullekin tulee. Eikö onnellisuutta ole se, että saa tarjota lapsilleen hyvän kodin asiallisissa väleissä kumppaninsa kanssa? Minusta siinä on jo paljon syytä onnellisuuteen.

Tosi usein kuulee sitä että pysytään huonossa liitossa "koska lapset", vaikka se on lapsille huono vaihtoehto. 

Itse asiassa pitkäaikaistutkimukset kertovat, että lapsia ei juurikaan haittaa vanhempien välinen kylmä liitto, jos arki on tasaista eikä riitoja ole. Sen aijaan eron negatiiviset vaikutukset näkyvät aikuisikään saakka. Voin yrittää etsiä tutkijan nimeä, jos jotakuta kiinnostaa.

Itselläni ei ole kokemusta kylmästä liitosta, mutta kyllä lapset ainakin meillä tulevat välittömästi irrottamaan isän ja äidin, jos yritetään ottaa kontaktia toisiimme heidän paikalla ollessaan. Varsinkin teineille kauhistuksen paikka. Voin vain kuvitella miten hirveä tilanne, jos olisi kuvioissa vielä joku isä- tai äitipuoli. 

Vierailija kirjoitti:

Ei ole tuttua, mutta ymmärrän kyllä hyvin tuon. Fiksua ja vastuullista lykätä eroa muutamalla vuodella jotta saa lapset isommiksi. Lapsilla ok kuitenkin oma koti, koulu, kaverit - ei ole syytä niitä hajottaa ihan vaan sen vuoksi että itse haluaa kokemuksia. Voihan sitä vaikka kumpikin vanhemmista elää omaa elämäänsä jos menojalka vipattaa.

Ja tämä tietysti vain silloin, jos perheessä kaikki on muuten ok. Kenenkään ei pidä joutua elämään vaikkapa väkivaltaisessa kodissa tai kodissa jossa on päihdeongelmia. 

"ykätä eroa muutamalla vuodella" - niin siis mikä on oikea aika erota? Tai vähemmän huono?

Vierailija kirjoitti:

Elin tuollaisessa. Eroa mietin vuosia, mutta herätys tuli vasta kun teini-ikäinen esikoinen kysyi minulta, että miksi ette eroa.

Ei riidelty liitossa, mutta ei puhuttu eikä katsottu päinkään. Kylmääkin kylmempää oli. 

Lapsille laiteltu oikein mehevät traumat tulille.

Vierailija kirjoitti:

Elin tuollaisessa. Eroa mietin vuosia, mutta herätys tuli vasta kun teini-ikäinen esikoinen kysyi minulta, että miksi ette eroa.

Ei riidelty liitossa, mutta ei puhuttu eikä katsottu päinkään. Kylmääkin kylmempää oli. 

Eihän tuo mikään kämppissuhde ole. Kämppikselle toivotetaan hyvät huomenet, kysellään kuulumiset, autetaan ongelmissa ja sanotaan hyvät yöt.

Vierestä olen seurannut kuinka uutta puolisoa hehkutetaan somessa ja ollaan niin rakastuneita. Kun oli naimisissa entisen kanssa mies yritti kaikkea  mikä liikkui, väliä ei ollut kuka. Mietin vain kauanko uusi liitto kestää ja onko mies  muuttunut yhtäkkiä uskolliseksi eli oliko exässä vika? Kun suhde arkipäivästyy niin mitä sitten tapahtuu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elin tuollaisessa. Eroa mietin vuosia, mutta herätys tuli vasta kun teini-ikäinen esikoinen kysyi minulta, että miksi ette eroa.

Ei riidelty liitossa, mutta ei puhuttu eikä katsottu päinkään. Kylmääkin kylmempää oli. 

Lapsille laiteltu oikein mehevät traumat tulille.

 

Erosta on jo vuosia, ja lapset kaikki aikuisia ja hyvin menee.

Isä hylkäsi lapset eron jälkeen. Lapset varmasti tietävät miksi erosimme. Isän kylmyys ja itsekkyys oli törkeää ydinperheessä ja eron jälkeen sitten todella isän luonne näkyi. 

Eli suhde pitää olla räiskyvä, intohimoinen ja äänekäs sovintoseksipohjainen?  Lapsista viis. Jos ollaan hiljaa eikä kumpikaan koe tarvetta lässyttää tuntikausia tunteistaan niin se on huono asia? Kuka jaksaa puhua tuntikausia ihmisen kanssa jonka kanssa on oltu vuosikymmeniä. Kyllä sitä puhuu jos on asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole tuttua, mutta ymmärrän kyllä hyvin tuon. Fiksua ja vastuullista lykätä eroa muutamalla vuodella jotta saa lapset isommiksi. Lapsilla ok kuitenkin oma koti, koulu, kaverit - ei ole syytä niitä hajottaa ihan vaan sen vuoksi että itse haluaa kokemuksia. Voihan sitä vaikka kumpikin vanhemmista elää omaa elämäänsä jos menojalka vipattaa.

Ja tämä tietysti vain silloin, jos perheessä kaikki on muuten ok. Kenenkään ei pidä joutua elämään vaikkapa väkivaltaisessa kodissa tai kodissa jossa on päihdeongelmia. 

"ykätä eroa muutamalla vuodella" - niin siis mikä on oikea aika erota? Tai vähemmän huono?

Paras aika erota on kun on saatu lapset aikuisiksi ja näille toiseen asteen tutkinto. Vähintään lykätä eroa sinne saakka, että lapset ovat toisella kymmenellä ja käydä saman alakoulun loppuun saakka tutussa kodissa, luokassa ja kaveripiirissä. 

Hassua, mulle tuo lasten kasvu on jotenkin ihan itsestäänselvä näkökulma. 

Vierailija kirjoitti:

Eli suhde pitää olla räiskyvä, intohimoinen ja äänekäs sovintoseksipohjainen?  Lapsista viis. Jos ollaan hiljaa eikä kumpikaan koe tarvetta lässyttää tuntikausia tunteistaan niin se on huono asia? Kuka jaksaa puhua tuntikausia ihmisen kanssa jonka kanssa on oltu vuosikymmeniä. Kyllä sitä puhuu jos on asiaa.

Kyllä mä jaksan jutella mieheni kanssa tuntikausia näin parinkymmenen vuoden jälkeen. On niin paljon asioita, joista ei olla vielä puhuttu.

Eikö kaikissa liitoissa ole hyviä ja niitä vähemmän hyviä kausia? Jos ei olla niin kuin vastarakastuneet, niin pitäisikö heti olla eroamassa? Ei ole aikuista eikä realistista odottaa että suhde pysyisi tuoreena ja yhtä intohimoisena kymmeniä vuosia. Toisaalta onko normaalin aikuisen elämän tarkoitus parisuhteen ympärillä pyöriminen koko loppuelämän, eikö välillä voi olla enemmän aikaa omille harrastuksille ja sitten taas välillä sytytellä sitä suhdetta uudelleen. 

Kenellä tämän päivän hektisessä elämässä riittää työn ja lasten lisäksi vielä aikaa ja voimia parisuhteeseen ja ystävyyksien ylläpitoon. Välillä jaksaa panostaa, ja välillä on vain kerättävä voimia.