Tunteeko kukaan muu näin avioliitossaan?

Tai sitten jos tämä ei toimi, lopetat sen äitimisen sillä tavalla, että puhut asiasta kuin aikuiselle ihmiselle, et nalkuta ja marinoidu itsesäälissä, vaan kerrot vaan että tämä ei enää jatku tällä tavalla, sinäkin ukkoseni heräät tekemään kotitöitä siinä missä minä etkä katso sitä telkkaria kuutta tuntia, tai sitten tämä oli tässä ja sinä voit alkaa etsiä omaa kämppää, koska täällä perheesi kanssa et voi asua.

Realiteettien hämärtämisellä tarkoitan sitä, että pyydetään ja vaaditaan ja sitten kuitenkin tehdään itse, pyyhitään kyyneleet ja hetkeä myöhemmin esitetään iloista, vaikka oikeasti ollaan niin rikki. Mitä hyvää siitä voi tulla, jos tilanne on niin huono, että itkettää, niin itkekää sille miehelle, älkää kääntykö pois jos ette ole yrittäneet kaikilla mahdollisilla tavoilla herättää sitä dorkaa.

on juuri sitä, että kerron selväsanaisesti asiat. Ensin saatan vihjata sanomalla, että joku pitäisi tehdä, jos mies ei tee sitä mitä toivon hänen tekevän, kerron ihan aikuismaisesti että olisi sinun hommasi tehdä tuo jne.

Ihan täällä puhutaan miehelle kuin aikuiselle ihmiselle ja koitetaan jopa välttää sellaista käskytysmeininkiä. Usein juuri "tuo pitäisi tehdä" -kommentti aiheuttaa jo samantien sellaisen puuskahduksen, huokailua, marinaa ym. jotka jo kertovat, että nyt taidan kyllä vaatia ihan liikaa raukalta. Että annatko vielä vihjeesi tuollaisen tilanteen hoitamiseen, kun mies suhtautuu kuin kakara perusjuttuihin, jotka jokaisessa kodissa on ihan pakko tehdä säännöllisesti. Musta vähän tuntuu, että se paras vihje on "jätä se sika".

pitäisikin paikata miehen välinpitämättömyyttä, niin älkää ainakaan antako ukon päästä siitä tilanteesta kuin koira veräjästä, vaan ilmaiskaa selvästi pettymyksenne. Katsekontakti, selkeä niukkasanainen artikulointi (odotin paljon enemmän sinulta), ajan antaminen vastata. Tai mikä sitten saattaa toimia kenenkin puolison kanssa. Eli millä tavalla pääsee pinnan alle. Niin kauan kuin pettyy kämmäyksiin, vielä odottaa jotakin ja jollain tavalla kunnioittaa toista aivollisena aikuisena.

Siis minähän EN puhunut viestissäni nalkuttamisesta! Paapattamisesta ja motkottamisesta taisin puhua, ja niillä tarkoitin sitä, että kun asioista on pakko sanoa sata kertaa miehelle jos haluaa hänen tekevän niitä.



Entä mistä kuvittelet, että en itke miehelleni, ainoastaan täällä valitan? Kyllä mun mies tietää tasan tarkkaan kuinka hajoamispisteessä olen, kun hän ei saa asioita hoidettua, vaan ne jäävät mun harteille. Olen täysin selkeällä suomenkielellä ilmaissut jopa eroamisen mahdollisuudesta ja vakavasta todennäköisyydestä ihan vähän aikaa sitten, vaan mikään, ei MIKÄÄN tuota tulosta kuin hetkellisesti.



Jotta ihan turha täällä narista, maistraatistahan niitä eropapereita saa. Mutta kun ei ole niin helppoa erota, kun on lapsia ja kaikkea muutakin yhteistä.

Ihan täällä puhutaan miehelle kuin aikuiselle ihmiselle ja koitetaan jopa välttää sellaista käskytysmeininkiä. Usein juuri "tuo pitäisi tehdä" -kommentti aiheuttaa jo samantien sellaisen puuskahduksen, huokailua, marinaa ym. jotka jo kertovat, että nyt taidan kyllä vaatia ihan liikaa raukalta. Että annatko vielä vihjeesi tuollaisen tilanteen hoitamiseen, kun mies suhtautuu kuin kakara perusjuttuihin, jotka jokaisessa kodissa on ihan pakko tehdä säännöllisesti. Musta vähän tuntuu, että se paras vihje on "jätä se sika".

kuin toinen olisi aikuinen ihminen, on juuri se kakaramainen märinä! Eihän sitä voi antaa vain mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, jos AIKUINEN MIES, vapaaehtoisessa avioliitossa aikuisen naisen kanssa, kehtaa reagoida pyyntöön huokailemalla, ihan kuin pitäisi vaimoaan äitinään. Älkää alistuko siihen että mies heittäytyy esiteiniksi pikkupojaksi omassa kodissaan, vaan osoittakaa miten järkyttyneitä olette tästä täysin odottamattomasta lapsekkuuskohtauksesta. Roskien vieminen tms. on pikkujuttu siihen huokailuun verrattuna.

Siis minähän EN puhunut viestissäni nalkuttamisesta! Paapattamisesta ja motkottamisesta taisin puhua, ja niillä tarkoitin sitä, että kun asioista on pakko sanoa sata kertaa miehelle jos haluaa hänen tekevän niitä.

Entä mistä kuvittelet, että en itke miehelleni, ainoastaan täällä valitan? Kyllä mun mies tietää tasan tarkkaan kuinka hajoamispisteessä olen, kun hän ei saa asioita hoidettua, vaan ne jäävät mun harteille. Olen täysin selkeällä suomenkielellä ilmaissut jopa eroamisen mahdollisuudesta ja vakavasta todennäköisyydestä ihan vähän aikaa sitten, vaan mikään, ei MIKÄÄN tuota tulosta kuin hetkellisesti.

Jotta ihan turha täällä narista, maistraatistahan niitä eropapereita saa. Mutta kun ei ole niin helppoa erota, kun on lapsia ja kaikkea muutakin yhteistä.

En minä tiedä miten kullakin asiat oikeasti on kotona, tässäkin ketjussa on jo aika monta naista sanonut että heillä on samanlainen tilanne kuin ap:lla, joten en tiedä kuka vastaajista on kuka. Puhun vaan tuosta että pitää odottaa mieheltä aikuismaista käytöstä eikä hyväksyä mitään muuta eikä alentua riitelemään, siltä varalta, että jollakin olisi se korsi vielä käyttämättä.

Jos tuntuu, että on tehnyt kaikkensa, eikä voimia ole enää yhtään, ja jos tuntuu vielä, että on miehenkin edessä jo romahtanut eikä mies nosta sormeaan auttamiseksi, niin sitten on varmasti paras erota oman mielenterveyden hyväksi. Se on harmi kaikkien kannalta, mutta jos on kaikkensa tehnyt ja voimat on lopussa, niin ei voi muuta. Asumuserosta koittaisin vielä kirjoittaa vaikka kirjeen tai jotain, mutta taaskin (toistan itseäni) oleellista on se että jotenkin pääsisi toisen kuoren läpi ja pystyisi itsekin oikeasti olemaan rehellinen, niin että kaikki roolit ja maskit on pous. Mutta se on vaikeaa, varsinkin jos itsekin on loukattu.

Ihan täällä puhutaan miehelle kuin aikuiselle ihmiselle ja koitetaan jopa välttää sellaista käskytysmeininkiä. Usein juuri "tuo pitäisi tehdä" -kommentti aiheuttaa jo samantien sellaisen puuskahduksen, huokailua, marinaa ym. jotka jo kertovat, että nyt taidan kyllä vaatia ihan liikaa raukalta. Että annatko vielä vihjeesi tuollaisen tilanteen hoitamiseen, kun mies suhtautuu kuin kakara perusjuttuihin, jotka jokaisessa kodissa on ihan pakko tehdä säännöllisesti. Musta vähän tuntuu, että se paras vihje on "jätä se sika".

kuin toinen olisi aikuinen ihminen, on juuri se kakaramainen märinä! Eihän sitä voi antaa vain mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, jos AIKUINEN MIES, vapaaehtoisessa avioliitossa aikuisen naisen kanssa, kehtaa reagoida pyyntöön huokailemalla, ihan kuin pitäisi vaimoaan äitinään. Älkää alistuko siihen että mies heittäytyy esiteiniksi pikkupojaksi omassa kodissaan, vaan osoittakaa miten järkyttyneitä olette tästä täysin odottamattomasta lapsekkuuskohtauksesta. Roskien vieminen tms. on pikkujuttu siihen huokailuun verrattuna.

Varsinkin kun on lapsia vieressä, mitä pitäisi sanoa, kun on juuri rasittanut ukkoaan kertomalla, että on pakko imuroida tänään tai viikata pyykit tai vastaavaa ja sieltä tulee joku palaute, joka osoittaa, että hän ei ainakaan sitä tee.

Varsinkin kun on lapsia vieressä, mitä pitäisi sanoa, kun on juuri rasittanut ukkoaan kertomalla, että on pakko imuroida tänään tai viikata pyykit tai vastaavaa ja sieltä tulee joku palaute, joka osoittaa, että hän ei ainakaan sitä tee.

Jos lapset on jaloissa, niin ei tietenkään kovin dramaattista sydänverenvuodatusta voi järjestää. Ehkä itse jättäisin ne hommat tekemättä, ja illalla kun lapset nukkuu, ottaisin asian puheeksi ja sanoisin että minua loukkaa todella paljon se hänen välinpitämättömyytensä, kun en turhaan niistä kotitöistä mainitse, ei siinä tarvitse enempää syytellä tai alkaa haukkua, jos jotenkin osaa asettaa sanat niin että se toinen tajuaa oikeasti tehneensä sen rakkaansa onnettomaksi. Se pitäisi tehdä niin, että ei puhu tympääntyneenä vaimona laiskalle miehelle, vaan surullisena ihmisenä empaattiselle ajattelevalle ihmiselle. Siis sillä tavalla, että itse ainakin uskoo sen miehen pystyvän ja haluavan pystyä parempaan.

En osaa sanoa miten se pitäisi tehdä, koska sehän on ihan persoonasta kiinni. Voin kertoa pari tilannetta, joissa ilmeisesti olen osannut sanoa kutakuinkin oikeat sanat. Miehelläni oli inhottava tapa hermostua jostain pikkuasiasta ja alkaa käskyttää sen enempiä ajattelematta kovaan ääneen, ja kerran sanoi/huusi sitten jotain tyyliin "mitä v*ttua sinä nainen luulet tekeväsi". Todella pelästyin ja pahoitin siitä mieleni, ajattelin kaikenlaista että tätäkö tämä loppuelämä nyt on ja koitin selittää mitä olin tekemässä ja koitin olla järkevä ja koitin huutaa takaisin ja koitin pyytää kauniisti ettei huutaisi enää ikinä mulle, mies väitti että hän oli oikeassa koska se mitä minä olin tekemässä oli typerää rahantuhlausta tms. Sain sitten sanottua kyyneleet silmissä että minulle ei ole ikinä kukaan puhunut niin rumasti kuin hän, kaikista maailman ihmisistä ja olen tavannut kuitenkin aika ikäviä tyyppejä. Joku siinä iski niin että ei ole sen jälkeen korottanut ääntään. Uskoin siis, että hän ei halua olla niin karmea kuin oli, ja ilmeisesti olin oikeassa.

Toinen vastaava tilanne, mies oli virlä aiemmin stressaantunut työstään ja esimiehistään yms., ja purki sitä herkästi huutamalla ratissa muille kuskeille, tööttäilemällä ja kiroilemalla, tekemällä tyhmiä ohituksia. Inhosin sitä myöskin todella paljon, ja taaskin ajattelin että ei voi olla että olen tällaisen sekopäätapauksen kanssa nyt jumissa, ja koitin selittää että ajattele positiivisesti ja hengitä syvään ja anna niitten muiden ajaa niin kuin ajavat ja keskity vain omaan ajamiseen jne. Kerran sitten sanoin vain rauhallisesti, että oletko huomannut, että hermostut eniten niistä asioista, joille et voi mitään. Et voi noille muille kuskeille mitään, me eli sinun perhe ollaan ainoat jotka tuon kiroilun kuulee. No esikoinen oli tässä vaiheessa vasta vauva, mutta kuitenkin. Mies hiljeni ja ei ole sen jälkeen juuri ratissa huutanut. Kerran jopa tiukassa paikassa jarrutti antaen tilaa risteyksestä eteen kääntyneelle ja sanoi lauhkeana että oho, tuo ei varmaan nähnyt meitä yhtään.

Mutta en voi sanoa mikä kenenkin kohdalla toimii. Se vaan on ihan varmaa, että sillä väittelyyn alentumalla ei saavuta yhtään mitään.

että minkäköhän takia se ukko on niin passiivinen. Sanoit että se on ollut sitä jo seurusteluajoista lähtien. Minkälaiset vanhemmat sillä on, esim. onko hänen äitinsä ollut hyvin hallitseva ja isä tossukka? Voi olla että muutosta ei tapahdu ennenkuin hän käsittelee oman passiivisuutensa syyt, jotka todennäköisesti ovat varhaisemmat kuin seurustelunne alku.



Oletko muuten koskaan ajatellut että lähtisit esim. kavereittesi kanssa viikoksi lomalle. Näin mukulat jäis ukolle ja sais itse miettiä miten homman hoitais. Samalla hänen itsetuntonsa todennäköisesti nousisi ja hän oppisi arvostamaan sun panosta kodinhoitamisessa.

"Varsinkin kun on lapsia vieressä, mitä pitäisi sanoa, kun on juuri rasittanut ukkoaan kertomalla, että on pakko imuroida tänään tai viikata pyykit tai vastaavaa ja sieltä tulee joku palaute, joka osoittaa, että hän ei ainakaan sitä tee."



voi olla niin, että se ukko ei vaan ole samaa mieltä. Jos se hänen siivouskäsitys ei kerran ole samaa tasoa kuin vaimon, niin on turha sanoa että on "pakko tehdä sitä tai tätä" ja olettaa että mies tajuaa että on pakko, koska sehän lähinnä ajattelee että TAI MUUTEN MITÄ (silmien pyöritys). En osaa sanoa tätä mitenkään muuten, kuin että jos haluatte saada yhteyden siihen aikuiseen, niin älkää puhuko sille pikkupojalle, mutta puhukaa sille aikuiselle. Koitan tässä koko ajan kirjoittaa jotain esimerkkiä, miten voi vastata siihen kun toinen huokailee sohvalta että ei taas imuroimista, mutta pysty sitä tekemään, ei riitä kirjalliset kyvyt.



No joka tapauksessa, voi olla että mikään kommunikoinnin parantaminen ei auta mitään, vaan ero tulee joka tapauksessa. Jos voimat on loppu, niin ne on loppu.

Mies on laiska, saamaton, ikinä jaksa lähteä minnekään tai tehdä mitään.

Sitten toisaalta tosi huomaavainen, luotettava ja painon noususta huolimatta komea.



Tajusin, ettei kaikkea ole pakko tehdä miehen kanssa. Mulla on kavereita, joiden kanssa urheilen ym. Miehen kanssa käydään esim. ravintoloissa ja lomareissuilla ja tietysti harrastetaan seksiä.



Kesti jonkin aikaa tajuta, etten vaihtaisi noin hyvää miestä ikinä toiseen. Onneksi tajusin, sillä olen kuunnellut ystävien miesongelmia ja meidän ongelmat on todella vähäisiä niihin verrattuna.



Luottamus ennen kaikkea, mutta sitähän teillä ei enää ole, jos kerran olet jo päässyt pettämisen makuun... Eli suosittelen siinä mielessä eroa.

Pyydä myös miestäsi lukemaan.

http://www.credo.fi/raamattu/1992/UT.html

http://www.credo.fi/raamattu/1992/VT.html

Uskon että se pelastaa avioliittosi, edellyttäen että miehesi haluaa antaa anteeksi uskottomuutesi.

Ihmiset vain käyttävät tuollaisia ilmaisuja kun eivät halua pysyä uskollisina aviopuolisolleen. Avioliiton ja rakkauden eteen tulee tehdä alusta alkaen työtä. Rakkautta tulee hoitaa. Säännölliset avioliittoleirit olisivat monelle hyväksi. Kristilliset kustantajat julkaisevat paljon hyviä avioliitto-oppaita. Niitä kannattaa lukea.

Avioliiton pyhyys ei tunnu merkitsevän ihmisille ei tunnu merkitsevän nykyään enää juuri mitään. Ei ajatella niin, että tämä on minun puolisoni kunnes kuolema meidät erottaa. Aion olla hänelle uskollinen.

Mietipä, miten kauniisti puhuit miehellesi suhteen alkuaikoina. Ala puhua miehellesi nyt samalla tavalla. Käyttäydy samoin kuin suhteen alkuaikoina. Unohda kyynisyys ja katkeruus ja lopeta miehesi syyttely. Lopeta ajattelu, että miehesi on sinulle yhdentekevä. Tee miehellesi pieniä yllätyksiä. Kerro miehelle, mihin hänessä rakastuit. Kehu miestäsi heti, jos hän tekee jotain mistä olet ylpeä. Sano se sydämesi pohjasta ylpeällä äänellä niin että tarkoitat sitä. Jos haluat miehen, joka rakastaa sinua ja on muutakin kuin sohvaperuna, sinun tulee ensin muuttaa käytöksesi miestä kohtaan _täysin_.

älä nalkutakkaan enää, oot sit TTOOSSII hyvä vaimo!!!ainaki kavereilleen kehuu ettei mun ämmää enää nalkutakkaan! elä omaa elämääs vaan rauhassa! =)

Heh heh!



Mites miehen mielestä??

Vähän vaikuttaa että ap:n miehellä ei ole mitään vastuuta suhteesta eikä mistään muutenkaan ja se on ok???

Ja että ap:n pitäisi vaan sietää ja kestää että avioliiton kulissit pysyy kasassa.

Kyllähän se nyt on niin että ei kukaan voi jäädä vain sohvalle makoilee jos meinaa perheessä olla mukana. On tehtävä ne arkiset hommat vaikka ei huvittaisi.



Jos toinen katsoo oikeudekseen siirtyä vapaa matkustajaksi niin kyllä silloin saa myös toinen tehdä omat johtopäätökset suhteen tilasta

Joitakin ajatuksia kirjaan ylös, siis sellaisia joita teidän kommentit on herättäneet. Kiitos siis niistä kaikista, luin ne kaikki läpi ajatuksella äsken!



Ihan ensin kommentti sille, joka epäili etten ole hot ;) No, oman miehen mielestä en ehkä olekaan. Mistäs sen tietäisin, kun hän ei mitään kaunista minulle sano. Vieraat miehet sanoo. Eilen jopa naapurin mies totesi aamulla minut nähdessään, että oletpas sinä nättinä lähdössä töihin (ja sitten äkkiä häkeltyneenä perään, että "siis te molemmat, ootte molemmat niin kesäisen näköisiä", tyttäreni oli siis mukana). Ja tosiaan mulla on pari tällaista työkaveria, jotka aina säännöllisesti heittää kivaa kommenttia, oli myös edellisessä työpaikassa :) En siis ole mikään ns. kaunotar, mutta olen hoikka ja huolehdin ulkonäöstä (kevyt ehodtus, hiukset nätisti, kivat vaatteet), olen siis kai ihan vetävän näköinen. Ja ehkä kaikista parasta mun ulkonäössä on se iloinen olemus. Olen pirtsakan näköinen pisamissani ja huulillani.



Ja sitten vähän syvällisempään aiheeseen. Kaikista pahinta tässä tilanteessa on mielestäni se, että olen menettänyt arvostuksen miestäni kohtaan. Jos hän joskus jotain tekeekin, niin sekään ei minulle enää riitä: näen sen vastenmielisyyden hänestä, yhtään ei huvittaisi tai kiinnostaisi, mieluummin katsoisi urheilua telkkarista... Eli jos joskus saakin jotain aikaan, niin kaikesta paistaa se tuska ja ahdistus siitä, että taas toi ämmä pilasi hyvän makoiluillan vaatimuksillaan.



Meilläkin on tosiaan niin kuin jollain muulla, että ei miestä haittaisi, vaikka me lämmitettäis päivittäin ruoaksi mikropizzaa, vaikka vessa olisi niin paskainen ettei sinne normaali ihminen saattaisi mennä, vaikka piha kasvaisi nokkosta ja tapetit tippuisi seiniltä. Sitä ei vaan häiritse. Eikä hän ole edes vieraskorea!! Jos meille tulee vieraita, niin hänen kommentti on se, että sinä pyysit, sinä siivoat jos haluat. Meillä ei ikinä ole tähän mennessä ollut niin sotkuista, että hän olisi vapaaehtoisesti tarttunut imuriin. Keittiön tasot ovat hänen jäljiltään pyyhkimättä vaikka ikuisesti (nimimerkillä viikon työreissulta palatessa keittiössä oli kaikki samat sotkut kuin mun kiireessä lähtiessä ja uudet päälle).



Mutta siis ei tuo pelkkä tekemättömyys ole se juttu, vaan se perimmäinen syy, pohjaton saamattomuus ja laiskuus. Enkä tiedä mistä se tulee. Heillä kotona äitinsä on ollut enemmän tossun alla, saamaton. Isänsä on mennyt omia menojaan, hänellä on aina ollut omia projekteja ja juttuja, joihin ei ole paljoa vaimonsa mielipidettä kysellyt. Heidän avioliittonsa näyttää näin sivusta katsottuna ihan vain tottumukselta. Eivät tee mitään yhdessä, jos ei meillä kyläilyä lasketa.



Mä tiedän järjen tasolla, että ero ei ole hyvä juttu lasten kannalta. Että mun pitäisi tsempata nyt ja ottaa asiat taas esille. Mutta kun olen yrittänyt vuosien aikana näitä asioita käydä läpi. Mieheltä vaan ei saa mitään vastakaikua. Jos vedän keskustelun vakavaan suuntaan, niin mies ei puhu minulle mitään. Ei siis yhtään mitään. Vetäytyy, vaikenee ja lopulta tilanne kärjistyy siihen, että mä huudan kurkku suorana, että miksi sä et puhu, haukun ja raivoan turhautumistani pois, mies on vielä hiljempaa ja mökkää muutaman päivän, kunnes MINÄ pyydän ja anelen anteeksi, koska en halua lasten joutuvan elämään riidan keskellä. Noita konflikteja ei tule enää usein, ehkä maksimissaan kerran-kaksi vuodessa, koska EN JAKSA ENÄÄ VÄLITTÄÄ. En jaksa yrittää.



Jos meillä joskus on kahdenkeskistä aikaa, niin arvaa vaan mitä me tehdään. No me katotaan telkkaria ja harrastetaan seksiä. Jos yritän ehdottaa jotain muuta (että ei avattais telkkaria, että juteltais tms.) niin NO CAN DO. Tulee jus joku tärkeä peli tms. ja sitä nyt vaan on pakko katsoa. Ja jos tarpeeksi monta kertaa tulee torjutuksi, niin ihan oikeasti ei vain enää jaksa. Olen vielä pari vuotta sitten yrittänyt aktiivisesti keksiä meille yhteisiä parisuhdejuttuja, järkännyt lapset hoitoon mieheltä salaa ja miettinyt yllätyksiä, useammankin kerran. Mutta eihän ne illat ole menneet ikinä niin kuin olen ajatellut. Ja sanomattakin selvää, että mies ei ole ikinä mulle mitään keksinyt.



Niin ja sitten se mikä mua riepoo vielä, on se että mies ei todellakaan jaksa kannustaa ja innostaa mua mun omiin juttuihin, päin vastoin. "No et kai sä nyt enää mene juoksemaan?" "Et sinä mitään maratonia jaksa juosta", "Ai oliko tuo nyt sitten hyvä aika?" Jne. Nämä on kommentteja mun juoksuharrastuksesta. Ja kun vaihdoin työpaikkaa, niin hän oli todella skeptinen sen suhteen, että saisin sen tai että pärjäisin. On se vähän paskamaista, kun itse uskoo itseensä ja kaipaa haasteita, niin kotona vähätellään ja lyödään alas. Toisaalta siis mua ei enää haittaa, olen sen verran hyvän itseluottamuksen saanut kehitettyä, etten enää osaa ajatellakaan, millaista olisi jos puoliso tukisi päämääriäni.



Mutta ehkä koitan googlettaa jotain avioliittoleirejä.



Samalla toki ihmettelen, että minne se yh iskä katosi.... Säikähditkö?



ap

Mieheni on varmaan perusluonteeltaan laiska kotiasioissa. Työssä ja harrastuksissa on kyllä aktiivinen ja aktiivisesti menossa joka paikkaan. Mua ei haittaa, et on omia juttuja, jos olisi joskus kotonakin läsnä. Kun miehellä on koti-ilta, hän lukee tekstitv:tä ja katsoo telkkaria. Yleensä hoitaa lapset nukkumaan, jos pyydän ja kylvettää myös lapset. Siihen se sit jääkin. Meillä oli joskus omat vastuualueemme, mitkä siivosimme. Nykyisin minä teen lähes kaikki. Jos olen vapaa iltaa viettämässä (max. kerran kuukaudessa), mies ei ole tehnyt mitään muuta kuin huolehtinut lapsista. Joka paikka on sekaisin, astiat pöydillä, puhtaat koneessa, pöydät pyyhkimättä, eikä ovesta mahdu sisään. Jos olen kipeenä, joudun silloinkin erikseen käskemään miestä huolehtimaan lapsista. Vuosia olen yrittänyt pyörittää arkeamme, välillä väsyneenä nalkuttanut miehelle, kun mulla ei koskaan ole aikaa maata sohvalla. Olen yrittänyt selitää, miten kiva olisi, jos kotityöt menisivät puoliksi tai edes lähes puoliksi.



Nyt olen pikku hiljaa hyytynyt itsekin ja kodin hoitaminen vaatii itseltäkin ponnisteluja. Miestä ei häiritse, vaikka on sotkuista. Jossain vaiheessa aina skarppaan ja saan kotimme taas kiiltämään. Kun mies on poissa kotoa useamman päivän, saan hoidettu kotihommat paremmin. Mieli on parempi, kun ei tarvi katsoa laiskimusta sohvalla makaamassa tai komentaa ketään.



Eroa olen miettinyt ja viimeksi tällä viikolla mainitsin asiasta miehelleni. Sinä päivänä mies pesi pyykkiä ja tyhjensi tiskikoneen ja laittoi likaisia astioita koneeseen. Sit mies lähti taas reissuun ja tulee tänään kotiin. Rakastan kuitenkin miestäni ja ero olisi kipeä myös itsellenikin. Tilanne on jokseenkin hankala ja tuntuu, ettei tähän ole mitään ratkaisua.



Haluaisin tasavertaisen suhteen, missä pidettäisiin yhdessä huolta perheestä ja kodista. En tykkää siitä, että joudun käskemään aikuista miestä. Tuskis sellaista kuitenkaan saan.

T: yh-iskä39

Me mennään ihan ristiin... Olisko sulla mitään anonyymiä sähköpostiosoitetta ;)

ap

joten nyt on:



yh_iska39@hotmail.fi

joten nyt on: yh_iska39@hotmail.fi

Mä teen saman tempun ja kirjoittelen kun on sopiva hetki...

ap