Autismi aikuisella

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On kyllä törkeää olla autisti vielä aikuisenakin, kyllä sitä pitäisi osata kasvaa siitä pois ja aikuistua.

Niin, viimeistään sitten, kun tulee isäksi tai äidiksi, pitää autistinkin ruveta vastuulliseksi vanhemmaksi, eikä ignoorata nenttipuolisonkaan tarpeita. Kaikki maailman autistit, ryhdistäytykää! Ei se ole kuin omasta halusta kiinni!

(Sarkasmivaroitus!)

Miksi sarkasmi? Tottakai autistinkin on pystyttävä olemaan vanhempi, tai sitten ei hanki lapsia. Monet meistä on hyviä vanhempia. Se että on paska vanhempi, ei johdu autismista, vaan siitä, että on paska vanhempi. 

T. Autisti

Et varmasti ole autisti tai sitten olet outo sellainen. Monikaan ei osaa etuk

Höpöhöpö. 

Harva tietää etukäteen, millaista vanhemmuus _käytännössä_ on. Siksihän monet eroavat jo pian lapsen saatuaan, kun tuttu elämä meneekin mullin mallin. Ja nyt puhun ihan taviksista.  Yleisimpiä pareja on nenttinainen ja assimies, ei toisin päin, eikä kahta assia. Näissä suhteissa se nainen haluaa lapsia, vaikka mies on autistinen. Eli sen naisen pitäisi tietää, ettei assin kanssa välttämättä vanhemmuus jakaudu molemmille. Eikä lapsia pitäisi olla useampi kuin yksi. 

Autistimies ei kertakaikkiaan voi tietää/sisäistää, mitä vanhemmuus edellyttää. Aivan turhaa syyllistämistä tämä.  Lisäksi monella ei ole diagnoosia, eivätkä edes itse tiedä olevansa autisteja.  Varsinkaan miespuoliset assit eivät usein tiedosta omaa tilaansa. Tai he eivät vain näe itsessään mitään sen kummempaa. Tämä juuri on sitä autismia. Naisassit usein pystyvät paremmin reflektoimaan itseään muihin ja ulkomaailmaan.

Tämä ketju oikein paistaa neurotyypillisten tietämättömyyttä ja ymmärryksen puutetta. Huooh.

Vierailija kirjoitti:

Hesarin kommenteissa joku kirjoittaa, että autismi ei näy ulospäin eikä ole häiriö. Miten hauskaa, että terveet ihmiset voivat kaapata itselleen tällaisen diagnoosin ja käyttää sitä omana identiteettiprojektinaan.

Mikä hesarin juttu kyseessä? 

Vierailija kirjoitti:

Itsekin ajattelen että jos autistipuoliso kuormituksen alla räjähtelee lapsillekin arjessa (eli aistikuormitus johtaa meltdowniin) niin

->  on hänen vastuullaan esittää ratkaisuja, miten pystyisi kestämään arkea. Tietysti tässäkin tullut esiin, että näillä miehillä ei välttämättä ole diagnoosia, joten voi olla myös vaikeaa hyväksyä ja ymmärtää omaa erilaisuuttaan, ja miksi ei kestä sitä mitä muut.

->  Onko hänen esimerkiksi mahdollista viettää aikaa omissa oloissaan enemmän, ja kompensoida sitä hoitamalla jotain koti- tai metatöitä itsenäisesti?

Meillä esimerkiksi mies käy kaupassa (ja hoitaa siihen liittyvän metatyön) ja laittaa perheelle ruuat "omissa oloissaan". Vastamelukuulokkeet käyttöön huonoina päivinä, kun hermosto on kuormittunut, ja kotoa oma tila yksin ololle? Nämä vain esimerkkejä, miten kuormitusta voisi kenties huomioida. Sen tietysti ymmärrän, että kokonaan ei voi perhe-elämän vastuista luistaa.

Merkkasin nuolilla kohdat, joita kommentoin.

Juuri näinhän autistinen kumppani yleensä tekeekin. Hän vetäytyy omilleen, saadakseen rauhaa. Meltdownin voi ehkäistä, kun välttää kuormitusta.

MUTTA! Tämähän juuri ei sovi nenttipuolisolle! Nyt hän syyttää autistiressua siitä, että tämä ei ota vastuuta perhe-elämästä vaan viettää aikaa omien juttujensa parissa eikä osallistu lapseperheen hullunmyllyyn.

Toki hän voi hoitaakin muita kotiaskareita, janvarmaan näin usein onkin asia. Nenttipuolison pitää vain kertoa hänelle, mitä odottaa autistin tekevän ja hyväksyä hänen tapansa/kykynsä suorittaa tehtävä.  Aiemmin joku nälvi (ex)puolisoa, miten tiskaamisesta tuli elämää suurempi asia, eikä autistipuoliso voinut keskeyttää sitä, vaikka lapsi itki.  Huomatkaa, että nenttipuoliso näpäytti miestä tästäkin, vaikka hän vastuullisesti 'suoritti tiskaamista'.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin ajattelen että jos autistipuoliso kuormituksen alla räjähtelee lapsillekin arjessa (eli aistikuormitus johtaa meltdowniin) niin on hänen vastuullaan esittää ratkaisuja, miten pystyisi kestämään arkea. Tietysti tässäkin tullut esiin, että näillä miehillä ei välttämättä ole diagnoosia, joten voi olla myös vaikeaa hyväksyä ja ymmärtää omaa erilaisuuttaan, ja miksi ei kestä sitä mitä muut.

Onko hänen esimerkiksi mahdollista viettää aikaa omissa oloissaan enemmän, ja kompensoida sitä hoitamalla jotain koti- tai metatöitä itsenäisesti? Meillä esimerkiksi mies käy kaupassa (ja hoitaa siihen liittyvän metatyön) ja laittaa perheelle ruuat "omissa oloissaan". Vastamelukuulokkeet käyttöön huonoina päivinä, kun hermosto on kuormittunut, ja kotoa oma tila yksin ololle? Nämä vain esimerkkejä, miten kuormitusta voisi kenties huomioida. Sen tietysti ymmärrän, että kokonaan ei voi

"Tuommonen auttaa kyllä. Meillä ei puoliso tehnyt elettäkään kun pyysin omaa aikaa.

Huusi ja nillitti kuinka hänellä se vasta raskasta on.

Pakkasin vaatteet ja lähdin.

Taakseni en katsonut."

Mitä ajattelisit, jos entinen kumppanisi kirjoittelisi vauvapalstalle, miten hänellä oli huutava ja riitelevä hirviövaimo, joka lopulta jätti lapsensakin, eikä pidä heihin mitään yhteyttä.

Tämmöistä tarinaahan av:lla saa lukea. Toinen osapuoli ei koskaan pääse kertomaan omaa näkökulmaansa. 

On selvää, että kummallakin on ollut rankkaa.

Eihän neurotyypillisetkään ole sentään ennustajia ja ajatustenlukijoita, joten voi olla hieman liikaa vaadittu, että osaisi tukea autistia kaikessa "oikein". Varsinkaan jos ei ole diagnoosista edes tietoinen tai sitä ei ole.

Lisäksi myös neurotyypillisillä voi olla sairauksia ja mielenterveysongelmia, jotka kuormittavat aivan yhtälailla. Ei neurotyypillinen voi olla vastuussa autistipuolisosta ja tämän elämänvalinnoista kuin lapsesta. Jos on tälla tavalla syyntakeettomassa tilassa, niin silloinhan ihmisellä täytyisi olla edunvalvoja.

Vierailija kirjoitti:

Kun olen ajatuksissani tai odotan jotain, joutessani alan helposti laskemaan lukumääriä. Siis lasken montako ovea käytävässä on, montako henkilöä bussissa, montako vetonuppia keittiön kaapeissa, montako lintua katolla jne. Tämmöinen kalkulaatio on tyypillistä autismissa. Toki kaikki eivät sitä tee. Laskeskelu on osin tietoista, osin tahatonta, automaattista. Ikään kuin aivot eivät haluaisi/pystyisi olemaan 'vapaavaihteella' ollenkaan, vaan ne keksivät aina jotain askarreltavaa.

Tähän liittyy myös hahmojen tunnistaminen paikoissa, missä niitä ei oikeasti ole. Vrt. Jeesus paahtoleivässä. Näen hahmoja joka puolella. Usein ne ovat ihmiskasvojen tai eläinten näköisiä.

Tämä esineiden laskeminen ja hahmojen tunnistaminen esim. leivissä ja kahvinporoissa ovat pienillä lapsilla tyypillisiä, eikö? Ovatko nekin siis autismin piirteitä?

Tämä on yksinkertaisesti kamalaa. Oireet tuntuvat pahenevan. Kun tähän lisää vielä vaihdevuosioireet niin on entistä kamalampaa. Sitten kun tähän lisää vielä käytännössä omaishoitajana pakon edessä toimimisen ja sen, että olen joutunut uhratuksi, syrjityksi ja unohdetuksi niin eipä tässä elämässäni mitään iloa ole. Ahdistus ja paniikki on päällä jatkuvasti. Muutenkin kärsin mielenterveysongelmista, aistiyliherkkyyksistä, traumoista ja kaikesta muusta vastaavasta. Kaupassa käyntikin on entistä vaikeampaa.

Sitä kuormituksen määrää on ulkopuolisten vaikea ymmärtää. Pakenen usein pimeään huoneeseen kuulokkeiden kanssa. Tarve tähänkin on kasvanut valtavaksi. Usein menee koko kotona valveillaoloaika, jolloin en tee kotitöitä tuolla pimeässä huoneessa. En tiedä, mitä kaikkia diagnooseja saisin, jos lääkäri päättäisi niitä lätkäistä ja tutkittaisiin kunnolla. Nyt on siis vain autisminkirjon diagnoosi ja yksi toinen, jota en edes muista oikein. Olen työtön ja kuuluisin eläkkeelle, mutta en pääse. Tajuan toki, että en ole kunnossa, mutta yhtään apua yhtään mihinkään en saa. Olen toki yrittänyt hakea. Onneksi olen sentään sinkku ja vela. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun olen ajatuksissani tai odotan jotain, joutessani alan helposti laskemaan lukumääriä. Siis lasken montako ovea käytävässä on, montako henkilöä bussissa, montako vetonuppia keittiön kaapeissa, montako lintua katolla jne. Tämmöinen kalkulaatio on tyypillistä autismissa. Toki kaikki eivät sitä tee. Laskeskelu on osin tietoista, osin tahatonta, automaattista. Ikään kuin aivot eivät haluaisi/pystyisi olemaan 'vapaavaihteella' ollenkaan, vaan ne keksivät aina jotain askarreltavaa.

Tähän liittyy myös hahmojen tunnistaminen paikoissa, missä niitä ei oikeasti ole. Vrt. Jeesus paahtoleivässä. Näen hahmoja joka puolella. Usein ne ovat ihmiskasvojen tai eläinten näköisiä.

Tämä esineiden laskeminen ja hahmojen tunnistaminen esim. leivissä ja kahvinporoissa ovat pienillä lapsilla tyypillisiä, eikö? Ovatko nekin siis autismin piirteitä?

Myös taiteilijoilla, ovatko hekin autistisia?

Mulla lapsuudesta asti (s.71) ollut kyvyttömyyttä ymmärtää/jaksaa small  talkia. En aina ymmärrä jos mulle kettuillaan, enkä sitä että miksi mulle kettuillaan. Olen miettinyt joskus, että miksi joku puhuu mulle erikoisesti tai käyttäytyy mua kohtaan erikoisesti, niin mulle on tultu jälkikäteen sanomaan, että "sehän oli suhun ihan ihastunut ja yritti iskeä sua". Keskusteluja joita olen käynyt ihmisten kanssa, mun täytyy saada ajatella yksin rauhassa. Kuormitun helposti ihmisjoukossa. En osaa olla kevyt juhlavieras juhlissa. Jos mulle suututaan tai huudetaan, mä järkytyn enkä aina ymmärrä miksi joku teki niin. 

Tämä on tosi hyvä keskustelu. Aika rehellisesti kerrottu, kuinka omalla kohdalla asiat kokenut, oli sitten nentti tai nepsy. Ei se tarkoita sitä, että täysin demonisoisi toisen osapuolen, vaikka kirjoittaisi tänne tosi rankasti. Tämä voi olla ainoa paikka, minne voi ladata asiat suoraan ja siloittelematta. Eräänlainen henkireikä.

Ja jos pystyy lukemaan keskustelua provosoitumatta, niin voi ymmärtää, miten joku toinen voi kokea asiat aivan eri tavalla. Jos taas provosoituu, niin sekin voi opettaa itselle sitä, että asia on itselle niin merkityksellinen, että siitä ottaa väkisinkin kierroksia koneeseen. Täällä ei pysty paiskomaan tavaroita tai huutamaan ja lukeminenkin on täysin vapaa-ehtoista, joten kovin suurta vahinkoa suuttuminen täällä ei saa aikaiseksi (verrattuna lie-elämään).

Kuormittuneena ihminen ei ole parhaimmillaan, oli sitten nentti tai nepsy, silloin sanoo ja tekee asioita, joita itsekin jälkeenpäin saattaa hävetä. Sellaista elämä on. Epätäydellistä. Itseään ja toisia kannattaa kuitenkin kunnioittaa ja arvostaa niin paljon, että pyrkii selvittämään tilanteen, kun kuormitus on helpottanut. Jos ei puhumalla, niin kirjoittamalla tai saneluna (jos ei pysty kirjoittamaan tai puhumaan suoraan). Se voi tuntua vaikealta, mutta vaikeita asioita pitää harjoitella, ei kaikkea osaa heti.

Adhd+assi

Olen miettinyt paljon myös kulttuurieroja tässä asiassa. Edelleen meidänkin yhteiskunnassa on tietyt roolit ja odotukset naisille ja miehille. Ja niiden roolien puitteissa hyväksytään toiselle sukupuolelle käytös, jota toisen sukupuolen kohdalla pidetään epäsopivana. Lisäksi tulee hormonaaliset eroavaisuudet sukupuolten välillä, ihan biologinen fakta, jota ei kannata jättää huomioimatta.

Ihan sama onko kirjolla vai ei, biologia ohjaa käytöstä, jonka kulttuuri määrittää. Biologia on pysyvää, kulttuuri muuttuu. Sata vuotta sitten oli suuri häpeä naiselle saada lapsi avioliiton ulkopuolella, miehelle häpeä ei ollut samanlainen. Nainen hoiti kodin, mies talouden. 1990-luvun alkuun asti raiskaus avioliitossa oli tuntematon käsite Suomen lainsäädännössä, ajateltiin, että jos naimisissa ollaan, ei toisen kiellolla ole merkitystä, kun vihkiessä on sanonut "tahdon". Tässä vain muutama esimerkki kulttuurin vaikutuksesta siihen, mitä oikeksia ja velvollisuuksia eri aikoina eri sukupuolille on asetettu. Ja niiden puitteissa ihmiset ovat eläneet/pyristelleet.

Ei nuorena voi tietää, mitä elämä tuo tullessaan ja miten esim itse ja oma puoliso muuttuu elämän varrella. On tosi surullista jos huomaa elävänsä elämää, jossa on onneton tai suorastaan romahduksen partaalla. Vielä surullisempaa on jos siinä yhtälössä on mukana lapsia. Sellainen tilanne on myös helposti pahentuva kierre, jossa kuormitus ja pahoinvointi vain kasvaa ajan kuluessa. Sen takia kannattaa ottaa asiat puheeksi ja etsiä ratkaisuja mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, eikä sinnitellä ja toivoa, että tilanne muuttuu paremmaksi. Ei se muutu, ilman aktiivista muutosta, joka lähtee jokaisesta itsestään.

Vain itseään voi muuttaa, ei muita. Tällä tarkoitan sitä, että uskaltaa tarkastella myös omaa toimintaansa ja odotuksiaan elämältä. Onko pakko olla tietynlaiset ulkoiset puitteet, vaikka se tarkoittaisi pahoinvointia vai uskaltaako miettiä asiat niin, että menisi hyvinvointi edellä? Esimerkiksi onko auton oltava jotain tiettyä merkkiä ja sitten pitää raataa niska limassa osamaksuja, eikä jaksa osallistua perheen arkeen? Onko oltava sosiaalisessa mediassa aina jotain "upeaa, mahtavaa ja ihanaa" tapahtumassa, vaikka oikeasti haluaisi vaan olla möllöttää? Onko oltava parisuhteessa jos ei toisen jutut kiinnosta? Onko "pakko" nukkua puolison kanssa samassa sängyssä jos oikeasti nukkuisi paremmin yksin ja muuten parisuhde mallillaan? Onko pakko mennä sukulaisen/kaverin häihin Hevonkuuseen ja laittaa reissuun ja lahjaan rahaa, kun kitkuttelee pienillä tuloilla ja ajatus ihmismäärästä ahdistaa? Mitä vaadin itseltäni ja muilta, että nämä "pakolliset asiat" tapahtuu?

Olipa sitten nentti tai nepsy, niin jos parisuhteeseen on päätynyt, silloin omaa sen verran sosiaalista kapasiteettia, että ei voi väistää omaa vastuutaan parisuhteen ylläpidon suhteen. Jos haluaa jakaa elämänsä toisen kanssa, on se jakamista, ei vaatimista/olettamista.

Onko autisteilla tapana olla tykkäämättä fiktiosta? En itse ole ymmärtänyt harry potterien viehätystä ikinä, ja kauhuleffat tuntuvat aina niin epärealistisilta.