Onko kukaan keskustelijoista elänyt aikana, jolloin oli puhelinkopit eikä mitään kännyköitä?

Ap, varmaan suurin osa tähän aikaan hereillä kukkuvista, sunnuntaiaamuna.

Eihän siitä kauaa ole.

Naapurin rouvalta meni lapsivesi ja hänelle tuli tietysti kiirus soittamaan taksia synnytyslaitokselle. Mies töissä eikä lankapuhelinta.

Onneksi oli puhelinkoippi lähistöllä. Josta joku retku katkaissut johdon niin että pelkkä luuri roikkui paikallaan. Onneksi asuttiin lähellä ja meille oli tullut lankapuhelin muutama viikko takaperin. Moni kävi muuten soittamassa meiltä ja jätti puhelinrahaa sitten siihen puhelimen viereen.

Lopulta lankapuhelimet yleistyivät joka kotiin ja puhelinkopit hävisivät maisemasta.

Vierailija kirjoitti:

Kotona oli oma puhelin, jolla soitettiin. Puhelinkioski oli vain hätävara ja matkoilla vaihtoehto tietysti. Mutta oli kaiken kaikkiaan ihanaa, kun ei ollut aina tavoitettavissa. 

Voihan nytkin olla tavoittamattomissa. Kännykkä kiinni tai lentotilaan. 

"Onko kukaan keskustelijoista"

Tämähän on keski-ikäisten ja eläkeläisten palsta. Eiköhän täällä valtaosa ole ihan täysi-ikäiseksi asti elänyt puhelinkoppien aikakaudella.

Minä olin 13 vuotias, kun meidän perheeseen tuli puhelin, siis lankapuhelin. Siihen asti oli mentävä puhelinkoppiin soittamaan, jos jonnekin halusi pirauttaa.

Se oli vapaata aikaa, nyt sen vasta ymmärtää. 

Ja tosiaan ne puhelinluettelot, löytyi kopista. Siitä vaan selaamaan jos numero oli unohtunut tai sitä ei ollut. Puhelinluettelossa oli nimet, kotiosoitteet ja taisi olla ammatitkin. Erikseen oli keltaiset sivut yritysten yhteystiedoille. Loppujen lopuksi helppoa ja yksinkertaista.

Tottakai, kännykät alkoinat yleistyä vasta vuosituhannen vaihteessa, siitä on vasta 25 vuotta.

Nelikymppiset muistavat hyvin ajan, täällä on porukkaa teineistä 80-vuotiaisiin.

Vanhimmat muistavat ajan jolloin ei joka kylällä ollut minkäänlaista puhelinta, eikä autolla ajettavaa tietä.

Sähköttömiäkinbtalouksia oli vİelä 70-luvulla, 80- luvulla oli paljon maalla taloja, joissa ei ollut nykyaikaisia pesutiloja eikä vessaa.

Meille puhelin saatiin 70- luvun lopulla, suihku ja vesivessa  80- luvin alussa.

 

Sitä lankapuhelinta ei pidetty naamalla koko ajan ja kaikkialla.

- Jeps. Oli aika mahdoton ottaa selfietä omista töröhuulista. Saati postata jotain että nyt mää olen hei täällä ja syön tällasta : kattokaa!

Vierailija kirjoitti:

"Onko kukaan keskustelijoista"

Tämähän on keski-ikäisten ja eläkeläisten palsta. Eiköhän täällä valtaosa ole ihan täysi-ikäiseksi asti elänyt puhelinkoppien aikakaudella.

Minä olin 13 vuotias, kun meidän perheeseen tuli puhelin, siis lankapuhelin. Siihen asti oli mentävä puhelinkoppiin soittamaan, jos jonnekin halusi pirauttaa.

Maalla se puhelinkoppi oli kirkonkylällä, ehkä 20km päässä. No, jossain talossa  yleensä muutaman kilometrin säteellä oli puhelin. Meidän kylällä oli ns. kyläpuhelin yhdessä talossa, se oli kyläläisten käytettävissä. Matkaa sinne oli 5 km.

Vierailija kirjoitti:

Olen elänyt sitä aikaa. Niissä oli pitkään sellainen mukava "vika", että hakaneulaa käyttämällä sai soitettua ilmaiseksi. Siihen aikaan oli kaukopuheluissa minuuttitaksat, siis Suomen alueellakin, ja hakaneulakikalla sai soitettua kavereille pitkät puhelut. 

En ole koskaan jonottanut puhelinkoppiin/yleisöpuhelimeen. Niitä oli pk-seudulla riittävästi.Jotkut tykkäsivät pissiä sinne ja haju olli aina kuvottava tietenkin, Puhelinluettelot usein revitty, niin että jos pitä etsiä numeroa se hankaloitti asioita

 

Jatkan: ja oli meillä kotona tietysti lankapuhelin. Teini-iässä me lapset ostimme kimpassa noin kymmenen metrin jatkojohdon, että sai rauhassa puhua omassa huoneessa puhelunsa. Tosin vanhempien makuuhuoneessa oli talon toinen puhelin ja jos halusi kiusata systeriä meni sinne toiseen luuriin kommentoimaan hänen puhelujaan. 

Meillä oli se klassikko Cobra-puhelin,jossa oli pyöreä numerovalitsin pohjassa. Se oli hauska. Siinä mielessä tylsät nykyluurit eivät vedä vertoja vanhalla puhelinsuunnittelulle

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kotona oli oma puhelin, jolla soitettiin. Puhelinkioski oli vain hätävara ja matkoilla vaihtoehto tietysti. Mutta oli kaiken kaikkiaan ihanaa, kun ei ollut aina tavoitettavissa. 

Voihan nytkin olla tavoittamattomissa. Kännykkä kiinni tai lentotilaan. 

Se on eri asia. Sitten kun avaat kännykän, kaikki yhteydenotot lävähtää silmille. Lankapuhelinaikaan et tiennyt, oliko tavoiteltu vai ei kun et ollut kotona.

Olen alle 35-vuotias ja lapsuudessani meidän kylällä oli yksi puhelinkoppi. Jotain järjettömän kokoisia autopuhelimia varmasti oli ja ensimmäisiä kännyköitäkin kai kun olin pikkulapsi, mutta ei niitä kenelläkään ns. tavallisella ihmisellä 90-luvun alussa ollut. Ainakaan meillä päin. Lankapuhelimella soiteltiin.

Oli sen verran suuri asia, kun saatiin ensimmäinen lankapuhelin kotiin, että muistan numeron vieläkin😄.

Puhelikopista soittelin kotiin opiskeluaikoina, talvella oli kylmä ja kesällä kuuma. Yliopistollakin oli pitkä rivi puhelimia, joista sai soitella markoilla. Opiskelija-asuntolassa oli lankapuhelin, joka toimi keskuksen kautta. Näin oli muuten kesätyöpaikoissakin. 

Ja tosiaan, karttasivut puhelinluettelossa oli tärkeät. Ja keltaiset sivut, joihin oli listattu palveluntarjoajat. Välillä mietin, miten sitä oikein siihen aikaan pärjättiinkään.

 

Se oli vapaata aikaa, nyt sen vasta ymmärtää. 

Ja tosiaan ne puhelinluettelot, löytyi kopista. Siitä vaan selaamaan jos numero oli unohtunut tai sitä ei ollut. Puhelinluettelossa oli nimet, kotiosoitteet ja taisi olla ammatitkin. Erikseen oli keltaiset sivut yritysten yhteystiedoille. Loppujen lopuksi helppoa ja yksinkertaista.

- Juurikin näin. Kun lankapuhelimet yleistyivät, niin joka kotiin jaettiin omat puhelinluettelot. Sieltä löytyi kätevästi aakkojärjestyksessä ihmiset ja yritykset kätevästi. Mikäli joku halusi salata numetronsa, sitä ei löytynyt. Yleensä jokainen puhelinliittymän omaava löytyi puhelinluettelosta. Puhelinluettelo pidettiin puhelimen vieressä yleensä sellaisella puhelinpöydällä. Ne olivat joskus tosi hienoja. Näitä vintage puhelinpöytiä 50-luvulta saakka tulee joskus vastaan tori.fissä ja kirppareilla ja antiikkiliikkeissä. Ovat tosi hienoja, istuin siis siinä pöydän ohessa, sympaattisia jotenkin.

Puhelinkeskustelu oli oikein tapaus johon rauhoituttiin istahtamaan siihen puhelimen viereen. Nykyään kaikki pälättää ja kälkättää kännyköihinsä joka paikassa. 

 

Vierailija kirjoitti:

Naapurin rouvalta meni lapsivesi ja hänelle tuli tietysti kiirus soittamaan taksia synnytyslaitokselle. Mies töissä eikä lankapuhelinta.

Onneksi oli puhelinkoippi lähistöllä. Josta joku retku katkaissut johdon niin että pelkkä luuri roikkui paikallaan. Onneksi asuttiin lähellä ja meille oli tullut lankapuhelin muutama viikko takaperin. Moni kävi muuten soittamassa meiltä ja jätti puhelinrahaa sitten siihen puhelimen viereen.

Lopulta lankapuhelimet yleistyivät joka kotiin ja puhelinkopit hävisivät maisemasta.

 

Muistan hyvin risat ja kusen hajuiset puhelinkopit.🤢

Oon elänyt, mutta en muista ikinä soittaneeni puhelinkioskista (kopista). Lankapuhelin oli itsellänikin, kun muutin pois kotoa 1993. 

Olen kokenut miltä tuntuu, kun puhut tärkeää puhelua puhelinkopissa, ja kopin ilkopuolella pitkä jono kännisiä baari-ihmisiä jonottamassa siellä. Sitten joltakin loppuu kärsivällisyys ja alkaa paukuttaa sitä lasiseinää nyrkillä ja huutaa: Lopeta se puhelu jo! Lopeta jo!

Sitten riuhdottiin ovea ja yritettiin päästä koppiin hamuamaan puhelinta, minkä estin jalalla ovea kiinni työntämällä.

Jonkun naama lopulta kiinni siinä lasissa uhkaavasti irvistellen. Oli se välillä vauhdikasta se puhelinkopista soittaminen.

Puhelinkopit haisivat aina pahalle, koska ihmiset tupakoivat niissä. Etenkin se luuri löyhkäsi röökille. Lisäksi usein ne haisivat kuselle, koska koirat ja miehet kusivat niitä vasten ja miehet joskus myös niiden sisälle.

Ensimmäinen puhelinkoppipuheluni oli 13-vuotiaana. Olin yläasteen "teinikastajaisissa". 9- luokkalaiset simputtivat 7-luokkalaisia syöttämällä ällöä soppaa ja teettämällä nöyryyttäviä tehtäviä.

Simputuksen jälkeen oli teineiksi kastetuille  disko, jonne en ujona uskaltanut jäädä.

Kävelin puhelinkopille katulamppujen kelmeässä valossa(muistan tunnelman hyvin) ja soitin kotiin. Puhelin ei halunnut aluksi hyväksyä kolikkojani, vaan pelautti ne, piti monta kertaa syöttään 50-penninen(muistaakseni) automaattiin.

Sukulaisiamme asui Kainuussa syrjäisessä kylässä, heille soittaessa piti soittaa keskukseen, josta piti pyytää yhdistämään. Käsivälitteinen keskus oli siellä käytössä vielä 80-luvun alussa.