Koiramme piti lopettaa viikko sitten. 14 vuotiaan olo ei ole vieläkään parantunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sellaista se suru on. Ottakaa pian uusi koira, se on paras lääke. 

Ei kukaan koira voi silti tätä koiraa korvata. Pitää ensin surra tämä suru. 

Ap

Samaa mieltä. 

Mun exä alkoi nyt aikuisena muistelee ja SUREMAAN nuoruuden kissaa. Koska hänellä jäinsilloin aurematta. Jotenkin sulki tunteensa (meidän ero ym.) ja jäi surut potematta. Nyt kyseli (olemme siis ystäviä edelleen) minun muistoja siitä. 

Surematon suru voi sairastuttaa. Siis ihan fyysisesti jopa.

Minkäikäinen koira oli? Lapsesi ei ehkä edes muista aikaa ennen koiraa. Tuon ikäiselle pojalle se lemmikki on vielä monesti sellainen ainoa kohde, mihin purkaa hellyyttä ja rakkautta. Ottaahan se koville, aikuisellekin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vieläkään? Et ymmärrä surusta mitään.

Tarkoitin että olo ei ole parantunut vaan jopa pahentunut. En varmaan sitten ymmärrä surusta mitään, mutta mielestäni hänen käytös on erilaista kuin ennen. 

Ap

Miten erilaista? Ei varmaan kukaan rakas ole aiemmin kuollut...

No itse asiassa hänen pappa kuoli joulukuussa ja pappa oli myös todella tärkeä. En silti kertaakaan nähnyt hänen itkevän vaikka tuosta asiasta puhuttiin monesti. En edes hautajaisissa. Ehkä sitten piilotti tunteensa eikä osannut käsitellä niitä. Pelkään, että jos tämä oli nyt liikaa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Minkäikäinen koira oli? Lapsesi ei ehkä edes muista aikaa ennen koiraa. Tuon ikäiselle pojalle se lemmikki on vielä monesti sellainen ainoa kohde, mihin purkaa hellyyttä ja rakkautta. Ottaahan se koville, aikuisellekin. 

13. Poika oli vähän alle vuoden kun koira tuli meille. Käytännössä siis koira on ollut pojan elämässä aina. Nyt tulee itku mullakin taas. 

Ap

Järkytys tai shokki aiheuttaa sen, että itku voi tulla viiveellä.  Hän saattaa nyt vasta samalla surra pappaakin.  Viikko on kovin lyhyt aika.  Aika parantaa ja itku loppuu vähitellen, mutta se on kovin yksilöllistä.

Surullista. Kyllä se siitä.

Viikko on kovin lyhyt aika.

Tuon takia meillä ei ole lemmikkejä vaikka lapset niitä kinuaa. Menettäminen sattuu niin paljon. 

Vierailija kirjoitti:

Voisiko poika käydä ensiviikolla juttelemassa kuraattorin kanssa?  

 

viikonloppuna koeta huolehtia poikaa välillä johonkin yhteiseen tekemiseen. Parasta olisi jos tekisitte  yhdessä  jotain jossa voisi samalla välillä puhua mieltä painavista asioista esim kävisitte kävelemässä tai leipoisitte yhdessä.

Eiköhän yhteistä surua ole luonnollisinta käsitellä yhdessä perheenä. Ohjaaminen kuraattorille jo viikon jälkeen(, kun poika on vasta antanut surun purkautua) antaa mielestäni viestin, että pojan tunteet on vanhemmille liikaa ja jotain hoitoa vaativaa. 

Ei vieläkään????? Anna lapsesi surra rauhassa. Tsiisus.

Vierailija kirjoitti:

Sellaista se suru on. Ottakaa pian uusi koira, se on paras lääke. 

Toisaalta teiniys  ovella ja uusi voi jäädä jalkoihin. Tuo on kuin lapsuuden loppu, ystävän ja tutun ja turvallisen menetys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vieläkään? Et ymmärrä surusta mitään.

Tarkoitin että olo ei ole parantunut vaan jopa pahentunut. En varmaan sitten ymmärrä surusta mitään, mutta mielestäni hänen käytös on erilaista kuin ennen. 

Ap

Miten erilaista? Ei varmaan kukaan rakas ole aiemmin kuollut...

No itse asiassa hänen pappa kuoli joulukuussa ja pappa oli myös todella tärkeä. En silti kertaakaan nähnyt hänen itkevän vaikka tuosta asiasta puhuttiin monesti. En edes hautajaisissa. Ehkä sitten piilotti tunteensa eikä osannut käsitellä niitä. Pelkään, että jos tämä oli nyt liikaa.

Ap

Nyt tuossa itkussa taitaa purkautua monta asiaa. 

Se tunne kun alkaa tajuta että voi kuolla, voi menettää kaiken. Mikä ero on kesällä ja talvella.

Vierailija kirjoitti:

Surin 20-vuotiaan kissamme kuolemaa niin paljon, etten enää koskaan ota mitään lemmikkiä. En kestäisi menetystä.

En ymmärrä tuollaista ajattelutapaa: "surin avioeroa niin paljon, että pysyn loppuikäni sinkkuna", "surin ystävän kuolemaa niin paljon, etten ikinä enää ystävysty kenenkään kanssa" 

Samat ihmiset katkaisevat välit heti kun joku sairastuu syöpään tai Alzheimerintautiin, koska "en kestä menetystä" 

Suloinen poika sinulla. Anna hänen surra ja ihanaa että suree ja koira oli hänelle rakas. Niin moni lapsi kiusaa eläimiä. 

Pelottaako nyt myös vanhempien menetys? Juttele. Juttele. Juttele. Voi lapsirakas.

Ajatelkaa jo viikko eli yli huimat sata tuntia "perheenjäsenen" lopettamisesta. Vieläkin muistissa ihmeellistä

Vierailija kirjoitti:

Tuon takia meillä ei ole lemmikkejä vaikka lapset niitä kinuaa. Menettäminen sattuu niin paljon. 

80-luvulla psykologit suosittelivat, että vanhemmat ottaisivat lapsilleen marsuja yms. lyhytikäisiä lemmikkejä juuri sen takia, että lapset harjoittelisivat käsittelemään lemmikin kuoleman aiheuttamaa surua ennen kuin kukaan läheinen ihminen kuolee.

Vierailija kirjoitti:

Suloinen poika sinulla. Anna hänen surra ja ihanaa että suree ja koira oli hänelle rakas. Niin moni lapsi kiusaa eläimiä. 

Oli todella rakas. Täytyy sanoa että viime aikoina ollaan otettu yhteen pojan kanssa monistakin asioista ja poika on mulle tai isälleen huutaa että hän vihaa meitä kaikkia, mutta koiralle monesti lisäsi että en sua. Ja koira sai aina rapsutuksia koulun jälkeen ja kavereillakin. Kyllä mä mun poikaa ymmärrän. Se vaan yllätti miten kova itku tänään pääsi kun ei sellaista ole aikoihin tullut. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Pelottaako nyt myös vanhempien menetys? Juttele. Juttele. Juttele. Voi lapsirakas.

Pelottaa. Juteltiin mutta tuntuu vaikealta löytää oikeita sanoja. :(

Ap