Koiramme piti lopettaa viikko sitten. 14 vuotiaan olo ei ole vieläkään parantunut.

Ihana ketju pitkästä aikaa vaikka onkin muutama pimee kommentti. 

Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla ja elää menetyksen jälkeen. Tietty kannattaa puhua lapsen kanssa, rohkaista puhumaan ja itkemään ja mitä ikinä silloin kun siltä tuntuu. Toisaalta voi olla ihan hyvä että lapsi on käynyt koulussa. Joskus arki on parasta kohdatun menetyksen jälkeen. Saa muutakin ajateltavaa ja tehdä mielekkäitä asioita.

Itku tuli täälläkin. 

Raamattu sanoo Roomalaiskirjeen 8:1922:ssa, että "koko luomakunta voihkii yhdessä ja kärsii yhdessä tähän asti" odottaa vapautumista turmeluksen orjuudesta. Tämä ei koske vain ihmisiä, vaan kaikki elävät olennot. Jos luomakunta huokaa, se johtuu siitä, että se on kärsinyt, ja jos se on kärsinyt, niin Jumala on luvannut palauttaa sen. Koska Jumala on oikeudenmukainen ja armollinen. Ja jos sinne luotaisiin uusia eläimiä, ne eivät tarvitsisi ennallistamista, koska tiedämme, että taivaassa ei ole sairautta tai kipua. Se antaa meille selvän vihjeen: he ovat samoja, jotka olivat täällä, ne, jotka kärsivät, jotka olivat osa elämäämme, niitä, jotka palautetaan. Kun Ilmestyskirja sanoo, että Jumala tekee "kaiken uudeksi", kreikan sana on *kainos*, joka ei tarkoita "uusi tyhjästä", vaan palautettu, uudistettu, muutettu. Toisin sanoen sama luomus, mutta ylistetty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sellaista se suru on. Ottakaa pian uusi koira, se on paras lääke. 

Ei kukaan koira voi silti tätä koiraa korvata. Pitää ensin surra tämä suru. 

Ap

Joo ja se ottaa aikaa. Muistelkaa, katsokaa kuvis js videoita, surkea itkekää yhdessä. Menee ainakin puoli vuotta että pahin suru vähän helpottaa. 

Ja lämmin osanottoni. Itse 4 koirasta luopunut kun vanhenivat, onneksi sain pitää pitkään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suru pitää surra pois. Se tarvitsee aikaa ja sitä suremista. Jokainen suree eri tavalla.

Viikko onnlyhyt aika. Ole poikasi tukena surussa. Tärkeintä on kuunnella ja olla läsnä.

Miten se suru surraan pois? Tai mitä se suru ihan käytännössä sitten sisältää?

Paljon kyyneleitä,  hillitöntä tuskaa, kaipausta, muistelua, itsensä syyllistämistä tyyliin "olisinpa enemmän...." ja "miksi en osannut" jne. Ajan kanssa suru helpottaa. Puhua ja muistella kannattaa luotettujen ihmisten kanssa, auttaa surussa.

Vanhempien kissa kuoli, kun olin 20. Olin töistä pari päivää pois, koska vain itkin. Poikaystävä alkoi olla jo huolissaan. Menee kyllä ohi. 

Suru aikuisiän koirasta palaa edelleenkin välillä, välillä tuntuu fyysisenä ikävänä. 

Lapset kohtaavat aika vähän kuolemaa, se voi olla suuri kokemus ja aiheuttaa ajatuksia kaiken katoavaisuudesta, ja siitä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.

Eliniän tilastot voinee helpottaa poikaa. Riski että kuolette hetkeen, on pieni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suru pitää surra pois. Se tarvitsee aikaa ja sitä suremista. Jokainen suree eri tavalla.

Viikko onnlyhyt aika. Ole poikasi tukena surussa. Tärkeintä on kuunnella ja olla läsnä.

Miten se suru surraan pois? Tai mitä se suru ihan käytännössä sitten sisältää?

Paljon kyyneleitä,  hillitöntä tuskaa, kaipausta, muistelua, itsensä syyllistämistä tyyliin "olisinpa enemmän...." ja "miksi en osannut" jne. Ajan kanssa suru helpottaa. Puhua ja muistella kannattaa luotettujen ihmisten kanssa, auttaa surussa.

Joskus menetys voi aluksi tuntua siltä kuin ei olisikaan, että olo onkin ihan tavallinen, ei välttämättä edes itketä. Kaikki tuntuu tavallaan ihan normaalilta vaikka itsekin tietää ettei ole.

Vierailija kirjoitti:

Suru on surtava pois Se on aivan kamalaa, kun lemmikkieläin kuolee. 

Itse itkin 3pv huutoitkua, kun koirani kuoli. 

Voi jessus jonkun rakin takia. 🙄

Kuunnelkaa Valo pimiässä-podcast. Siinä meedio kertoo, että eläimet ilmestyvät välillä myös istuntoihin. 

Toinen meediojakso, vanhempi, kertoo yliopiston käyneestä meediosta, joka haluaisi todistaa yhteyden kuolleisiin myös tieteellisesti. 

Siellä he meitä odottavat ja välillä ohjaavat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suru on surtava pois Se on aivan kamalaa, kun lemmikkieläin kuolee. 

Itse itkin 3pv huutoitkua, kun koirani kuoli. 

Voi jessus jonkun rakin takia. 🙄

Itse olen itkenyt myös avohakkuiden, Gazan lapsien ja kidutettujen minkkien takia. Toiset kokevat tätä elämää, yritä kestää se. Olen itkenyt myös ilosta. 

Se on ihan normaalia, kun joku tärkeä kuolee, että tulee tunne, että nyt kuolevat kaikki muutkin, vaikka järki sanoisi muuta. Näin mullekin on käynyt. Samoin kun yksi koira kuoli äkillisesti nuorena sydänsairauteen, niin seuraavan koiran kohdalla jännitin aluksi, että elääkö sekään vanhaksi, vaikka järki sanoi, että tuskin sillä nyt sama sairaus on.

Suru on surtava ja lapselle on hyvä selittää, että meidän kaikkien aika on rajallinen ja kuoleman ajankohtaa ei kukaan tiedä, mutta nuoret ja terveet kuolee harvemmin kuin vanhat ja sairaat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkäikäinen koira oli? Lapsesi ei ehkä edes muista aikaa ennen koiraa. Tuon ikäiselle pojalle se lemmikki on vielä monesti sellainen ainoa kohde, mihin purkaa hellyyttä ja rakkautta. Ottaahan se koville, aikuisellekin. 

13. Poika oli vähän alle vuoden kun koira tuli meille. Käytännössä siis koira on ollut pojan elämässä aina. Nyt tulee itku mullakin taas. 

Ap

 

Oletko ihan tasapainossa itse?

Kuulostaa siltä että pelkäät poikasi surun ilmenemistä. Sinähän se aikuinen olet - sun kuuluu olla turvallinen seinä pojallesi. On sulla ainakin elämän kokemusta kymmeniä vuosia enemmän. Joten olet varmaan kohdannut iloja ja suruja. 

Ei se poika siihen suruun hajoa. Viikko on naurettavan lyhyt aika. Mene puhumaan jonkun ammattilaisen kanssa. 

 

Kyllä mä koen olevani ihan tasapainossa mutta oot varmaan oikeassa tuossa että pelkään. Pelottaa, että hän ei kestä tätä. Uusi huutoitkukohtaus tuli vielä illalla kun kävin sanomassa hyvää yötä ja se kesti kauan. Pelottaa, kun tuo käytös ei ole normaalia hänelle mutta yritän ajatella että tuo menee ohi vielä. Toivon niin. 

Ap

Te koiraihmiset varmaan surette näitä koirianne enemmän kuin ihmisiä.

Lukematta ketjua: Useita koiria menettäneenä voin todeta, ettei se suru viikossa kuulukaan mennä ohi. Ei varsinkaan, jos kyseessä on ns. oma koira eli sellainen johon lemmikki on perheestä eniten kiintynyt. Ihan sama onko omistaja aikuinen vai teini.

Huomattavasti nopeammin niistä silti toipuu kuin ihmisläheisen menettämisestä. 1-2 kk kun lemmikin kuolemasta kuluu, niin olo helpottuu. Ihmisläheisen poismenosta ei samalla tavalla toivu koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Herran jestas, eihän viikossa nyt tarvitse toipua tuosta! Olisin enemmän huolissani, jos poika olisi viikon päästä jo ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Vai onko ongelma siinä, että kyseessä on poika? Nostaisiko sureva tyttö huolen siitä, että onkohan normaalia kun suree vielä viikon päästä?

Jostainhan se ajatus on teille tullut, että viikon suruaika pitää riittää ja sitten taas reippaasti eteenpäin kuin mikään ei olisi muuttunut.

Ei ole ongelma sukupuolessa vaan siitä, kun hänen käytös on muuttunut niin paljon. Hän ei itkenyt kertaakaan, kun pappansa kuoli -ei edes hautajaisissa. Silloin kun käytiin lopettamassa koira, hän halusi tulla mukaan, mutta jäi kuitenkin autoon odottamaan. Minä itkin koko matkan kotiin, mutta hän vain keskittyi puhelimeensa. Kotona vetäytyi vain omiin oloihinsa mutta ei tainnut itkeä tai ei ainakaan näyttänyt itkuiselta. Eilinen säikäytti, kun se itku tuli ihan yllättäen ja voimakkaasti ja kun siihen liittyivät ne kuolemanpelkopuheet niin pelotti.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suru on surtava pois Se on aivan kamalaa, kun lemmikkieläin kuolee. 

Itse itkin 3pv huutoitkua, kun koirani kuoli. 

Voi jessus jonkun rakin takia. 🙄

Mä ymmärrän, että koira on joillekin tosi rakas. Mutta silti, kolme päivää huutoitkua kuulostaa jo hälyttävältä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Herran jestas, eihän viikossa nyt tarvitse toipua tuosta! Olisin enemmän huolissani, jos poika olisi viikon päästä jo ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Vai onko ongelma siinä, että kyseessä on poika? Nostaisiko sureva tyttö huolen siitä, että onkohan normaalia kun suree vielä viikon päästä?

Jostainhan se ajatus on teille tullut, että viikon suruaika pitää riittää ja sitten taas reippaasti eteenpäin kuin mikään ei olisi muuttunut.

Ei ole ongelma sukupuolessa vaan siitä, kun hänen käytös on muuttunut niin paljon. Hän ei itkenyt kertaakaan, kun pappansa kuoli -ei edes hautajaisissa. Silloin kun käytiin lopettamassa koira, hän halusi tulla mukaan, mutta jäi kuitenkin autoon odottamaan. Minä itkin koko matkan kotiin, mutta hän vain keskittyi puhelimeensa. Kotona vetäytyi vain omiin oloihinsa mutta ei tainnut itkeä tai ei ainakaan näyttänyt itkuiselta

Raukka on viimeiseen asti yrittänyt pitää itsensä koossa. Varmasti häntä on itkettänyt, mutta ehkä ei ole uskaltanut sitä näyttää. Ehkä hän on itkenyt hiljaa omassa huoneessaan. Hyvä että se tunne tuli nyt ulos, antakaa kaiken tulla. 

Vierailija kirjoitti:

Kuunnelkaa Valo pimiässä-podcast. Siinä meedio kertoo, että eläimet ilmestyvät välillä myös istuntoihin. 

Toinen meediojakso, vanhempi, kertoo yliopiston käyneestä meediosta, joka haluaisi todistaa yhteyden kuolleisiin myös tieteellisesti. 

Siellä he meitä odottavat ja välillä ohjaavat. 

Uskooko ihmiset oikeasti tällaiseen? Että joku koira tulee juttelemaan mukavia, hau hau.

Rahastusta nämä ovat. Jos ihminen haluaa maksaa kokemuksesta kuolleen koiran kanssa niin kyllä sellainen rahalla järjestyy.

Tämä sama paska postasi eilen aloituksen jossa kirjoitti että vaimo piti lopettaa viikko sitten eikä 14-vuotias tytär ole vieläkään päässyt siitä yli. Älkää ruokkiko trollia.