Lue keskustelun säännöt.
Tunnetko ihmisen, joka tekee itse elämästään kauhean vaikeaa?
03.05.2025 |
Mutta ei itse ymmärrä sitä, vaan kokee että hänelle vaan aina käy huonosti tai että muiden vika.
Olen seurannut jo pitkään tällaisen henkilön taistelua, lähinnä parisuhteisiin liittyen, mutta myös muihin asioihin. Sabotoi itseään ja omaa elämäänsä. Omilla valinnoilla ja käytöksellä aiheuttaa aina katastrofin. Mutta ei todella näe omaa osuuttaan näihin juttuihin.
Voiko tällaista ihmistä jotenkin auttaa näkemään sen oman osuuden? Joskus olen vähän yrittänyt vihjata, mutta suuttuu siitä helposti ja menee puolustuskannalle.
Kommentit (258)
Parikin kaveria tekee mielestäni vanhemmuudesta kamalan vaikeaa. Lapsille keksitään kokoajan jotain tekemistä, ettei vaan heilöä ole tylsää ja tule traumoja aikuisena.
Esimerkiki päiväkodin jälkeen lähdetään uimahalliin, sisäleikkipaikkoihin yms. Vanhemmat on hermoraunioina ja valittaa somessa kuinka vaikeaa on olla vanhempi. Jos itse jaksaa puuhata lapsen kanssa illalla jotain niin hyvä, jatka vain, mutta jos ei niin en oikeasti usko että kukaan lapsi siitä traumatisoituu jos illalla köllötellään kotona.
itse käydään arkena korkeintaan kirjastossa, uimahallit tms. jätetään viikonlopulle
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki kauniaislaiset jotka valittaa turhasta.
Minä teen elämästäni vaikeaa, kun esim ikävät kokemukset ihmisistä vaikuttavat siihen, etten uskalla tutustua ihmisiin ja jännitän kaikkea ihmisiin liittyvää. Toisaalta voinko syyttää siitä itseäni jos pääni ei toimi normaalisti enää tähän kaikkeen liiityen. Tahallani en yritä tehdä elämästä yhtään enää sen vaikeampaa kuin se jo nyt on. Sinänsä en odota elämältä mitään ihmettä ja otan vastuun asioistani niin kuin vain pystyn. Jonkun mielestä olen säälittävä ja ymmärrän sen.
Kyllä on ystävä, jonka ongelma on tolkuton tuhlaaminen. Isot tulot, mutta silti on aina pa.
Jos ja kun saa rahaa niin heti laitetaan tuulemaan ja sen jälkeen vasta mietitään millä laskut maksetaan. Ei ole vielä menettänyt luottotietoja, mutta asiat kiikunkaakun. Velkaa tuhottomasti ja ne saatu aikaiseksi leveällä elämäntyylillä. Nyt maksaa korkoja joka asiasta ja laskee centtejä.
Syy kuulemma on, että kun joutuu yksin selviämään kaikesta. Parisuhteessa elävällä helppoa, kun on kaksi maksajaa ja kulut voi panna puoleksi.
Ei riipu ollenkaan ko asiasta vaan täysin holtittomasta rahan käytöstä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen, tuttava menetti vanhempansa kouluikäisenä ja hänen koko elämänsä tuntuu pyörivän ainoastaan sen ympärillä edelleen nyt kolmekymppisenä. Ankeinta on se ainainen negatiivisuus ja itsensä muiden yläpuolelle nostaminen että hei mun vanhemmat kuolivat ja olen kokenut enemmän kuin te muut. Ei siis osaa nähdä positiivisia asioita elämässään tai sitä miten häntä on autettu tai tuettu, vaan pitää tätä kaikkea itsestäänselvyytenä. Erityisesti juhlapäivät, äitienpäivä, isänpäivä, joulu, tuntuu olevan hänelle edelleen suurta traumaa ja katkeruutta.
Huomaa ettet ole koskaan menettänyt ketään, et voi tietää miltä vanhemman menettäminen tuntuu.
Joo mutta ihmisen on kyettävä jatkamaan elämäänsä kuitenkin ilman jatkuvaa itsesääliä ja surunsa korostamista. Tuo on jo marttyrointia.
Olettaisin, että tämäkin ihminen olisi ne vanhempansa menettänyt jo vähintään 15 vuotta sitten. Kyllä siinä on ollut aikaa käsitellä asiaa ja jatkaa elämäänsä ilman alituista märehtimistä. Menetin minäkin isäni nuorena. Ensimmäinen joulu ilman isää oli tietysti surun sävyttämä, mutta ei siihen juututtu ikuisuuteen asti. Nuori ihminen sitäpaitsi yleensä pystyy paremmin jatkamaan elämäänsä tuollaisenkin jälkeen, koska nuoret aina yleensä katsoo eteenpäin, eikä jää siihen "tuleen makaamaan."
Tuo on pelkkää säälin kerjäämistä enää näin pitkän ajan päästä ja draaman hakuisuutta. On varmaan kivaa esittää suuresti järkyttynyttä ja masentunutta ja samalla pilata toisten ilo ja tehdä tilanne ikäväksi. En jaksaisi tuollaista ihmistä kovinkaan pitkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä itse, silloin kun juopottelin kunnolla, kyllä sattui kaikelaista draamaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen, tuttava menetti vanhempansa kouluikäisenä ja hänen koko elämänsä tuntuu pyörivän ainoastaan sen ympärillä edelleen nyt kolmekymppisenä. Ankeinta on se ainainen negatiivisuus ja itsensä muiden yläpuolelle nostaminen että hei mun vanhemmat kuolivat ja olen kokenut enemmän kuin te muut. Ei siis osaa nähdä positiivisia asioita elämässään tai sitä miten häntä on autettu tai tuettu, vaan pitää tätä kaikkea itsestäänselvyytenä. Erityisesti juhlapäivät, äitienpäivä, isänpäivä, joulu, tuntuu olevan hänelle edelleen suurta traumaa ja katkeruutta.
Huomaa ettet ole koskaan menettänyt ketään, et voi tietää miltä vanhemman menettäminen tuntuu.
Joo mutta ihmisen on kyettävä jatkamaan elämäänsä kuitenkin ilman jatkuvaa itsesääliä ja surunsa korostamista. Tuo on jo marttyrointia.
On ihan eri asia menettää molemmat vanhempansa lapsena tai nuorena kuin vain isä. Orvoksi jääminen on pahinta mitä lapselle voi tapahtua ja se todellakin saa surettaa koko loppuelämän. Ilman omia vanhempia kasvaminen on helvettiä eikä kukaan korvaa heitä ikinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen, tuttava menetti vanhempansa kouluikäisenä ja hänen koko elämänsä tuntuu pyörivän ainoastaan sen ympärillä edelleen nyt kolmekymppisenä. Ankeinta on se ainainen negatiivisuus ja itsensä muiden yläpuolelle nostaminen että hei mun vanhemmat kuolivat ja olen kokenut enemmän kuin te muut. Ei siis osaa nähdä positiivisia asioita elämässään tai sitä miten häntä on autettu tai tuettu, vaan pitää tätä kaikkea itsestäänselvyytenä. Erityisesti juhlapäivät, äitienpäivä, isänpäivä, joulu, tuntuu olevan hänelle edelleen suurta traumaa ja katkeruutta.
Huomaa ettet ole koskaan menettänyt ketään, et voi tietää miltä vanhemman menettäminen tuntuu.
Joo mutta ihmisen on kyettävä jatkamaan elämäänsä kuitenkin ilman jatkuvaa itsesääliä ja
On ihan eri asia menettää molemmat vanhempansa lapsena tai nuorena kuin vain isä. Orvoksi jääminen on pahinta mitä lapselle voi tapahtua ja se todellakin saa surettaa koko loppuelämän. Ilman omia vanhempia kasvaminen on helvettiä eikä kukaan korvaa heitä ikinä.
Orvoksi jääneet ei täällä päin maailmaa jää heitteille, vaan viimeistään sosiaaliviranomaiset ottaa kopin. Yleensä orvoksi jäänyt sijoitetaan sukulaisille joten siltäkin osin heillä on kaikki ihan hyvin. Varmasti myös saavat tarvittaessa esimerkiksi terapiaa ja muuta apua.
On siis jokseenkin typerää väittää että orvoksi jääneillä olisi ollut rankempaa kuin muilla ihmisillä. Ei ole. Mutta jos se orpo -identiteetti määrää koko elämää vielä aikuisenakin niin silloin on kyllä jotain muuta ongelmaa ja avun hakeminen lienee hyvä vaihtoehto.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen, tuttava menetti vanhempansa kouluikäisenä ja hänen koko elämänsä tuntuu pyörivän ainoastaan sen ympärillä edelleen nyt kolmekymppisenä. Ankeinta on se ainainen negatiivisuus ja itsensä muiden yläpuolelle nostaminen että hei mun vanhemmat kuolivat ja olen kokenut enemmän kuin te muut. Ei siis osaa nähdä positiivisia asioita elämässään tai sitä miten häntä on autettu tai tuettu, vaan pitää tätä kaikkea itsestäänselvyytenä. Erityisesti juhlapäivät, äitienpäivä, isänpäivä, joulu, tuntuu olevan hänelle edelleen suurta traumaa ja katkeruutta.
Huomaa ettet ole koskaan menettänyt ketään, et voi tietää miltä vanhemman menettäminen tuntuu.
Joo mutta ihmisen on kyettävä jatkamaan elämäänsä kuitenkin ilman jatkuvaa itsesääliä ja
Orvoksi jääneelläkin on voinut olla hyvät vanhemmat. Kaikki lapset eivät ole olleet yhtä onnekkaita sen suhteen. Eikö siis heidän pitäisi ennemminkin olla kiitollisia ja onnellisia siitä mitä ovat saaneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hirveän naiivia olettaa, että jos itsellä on ollut yksi iso vastoinkäyminen elämässä, niin muillakin on ollut, vain se yksi. Läheisen menetys tai muu. Moni heistä, joilla on vaikeaa, on kohdannut useita vastoinkäymisiä, kokonaisen sarjan. Elämä voi mennä joillakin ihmisillä niin, ilman, että se on varsinaisesti sen henkilön vika. Itsellä on näin käynyt, enkä todellakaan hae myötätuntoa tai valittele. Suurin osa läheisistä ei tiedä mitään. Olen perusiloinen ja positiivinen. Koska en kaipaa sääliä.
Silti joskus toivoisi edes hieman inhimillisyyttä muilta. En enää itseäni kohtaan, en sitä odota. Vaan yleensä elämässä, muita kohtaan. Älkää olko niin kovia ja ymmärtämättömiä. Tuomitsevia ja juoruilevia. Koska ette luultavasti tiedä mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Adhd -ystäväni on tuon tyyppinen, yleensä näissä on nepsyys takana.
Minäkin tiedän yhden, eikä ole nepsy tai adhd vaan tavallinen nentti.
Jotain epävakaata persoonaa tai jotain. Opettaja ammatiltaan. Perfektionisti, joka mittaan kaikki ruokatarvikkeet grammalleen ja saa raivarin jos asiat ei ole millilleen. Muut on syyllisiä, jos omassa elämässä joku asia menee vikaan.
Ocd?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Usein se ihmisen myötätunto ulottuu jonnekin, ja joihinkin, jotka on kaukana. Mitä lähemmäs itseä ja kokemusmaailmaansa vastoinkäymiset tulevat, sitä herkemmin syytetään sitä "epäonnistunutta". Useimmat eivät kestä ajatusta elämän sattumanvaraisuudesta ja vaalivat harhaa siitä, että ohjaavat itse elämänsä suuntaa "oikeilla" ja "onnistuneilla" valinnoillaan. Kun kyse on enemmänkin hyvästä onnesta.
Suomessakin syntyy lapsia kamaliin oloihin, joissa epäonni kertaantuu monella tasolla. Näin voi käydä ihan ulkoisestikin hyvältä vaikuttavassa perheessä. Näistä lapsista kasvaa aikuisia, joilla on jo valmiiksi huonot kortit eikä edellytyksiä muuttaa sitä elämänsä suuntaa. Moni lankeaa päihteisiin, enkä ihnettele yhtään. Osasyy on muiden totaalinen epäinhimillisyys ja lyödyn lyöminen. Tämäkin keskustelu on hyvä näyte tästä, kuinka oma paha olo käsitellään jo valmiiksi heikkojen ihmisten asioita repostelemalla ja heitä soimaamalla.
Lihavuus,muiden syyttely..
Jokainen tuntee tuollaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen, tuttava menetti vanhempansa kouluikäisenä ja hänen koko elämänsä tuntuu pyörivän ainoastaan sen ympärillä edelleen nyt kolmekymppisenä. Ankeinta on se ainainen negatiivisuus ja itsensä muiden yläpuolelle nostaminen että hei mun vanhemmat kuolivat ja olen kokenut enemmän kuin te muut. Ei siis osaa nähdä positiivisia asioita elämässään tai sitä miten häntä on autettu tai tuettu, vaan pitää tätä kaikkea itsestäänselvyytenä. Erityisesti juhlapäivät, äitienpäivä, isänpäivä, joulu, tuntuu olevan hänelle edelleen suurta traumaa ja katkeruutta.
Huomaa ettet ole koskaan menettänyt ketään, et voi tietää miltä vanhemman menettäminen tuntuu.
Joo mutta ihmisen on kyettävä jatkamaan elämäänsä kuitenkin ilman jatkuvaa itsesääliä ja
Saarnassasi unohdit nyt sen, että joillekin vanhempien kuolema tai siis yleensäkin heistä erossa oleminen voi olla jopa onnenpotku. Kaikki vanhemmat ei ole niitä hyviä vanhempia.
Eikä mikään vastoinkäyminen kuitenkaan oikeuta sitä ihmistä pahoittamaan toisten mieliä ja lyttäämään heidän onneaan ja iloista mieltään. Eivät he ole syyllisiä mihinkään.
Toki on oikein tuntea myötätuntoa ja antaa tukea ja ymmärrystä, mutta kaikella on aina rajansa. Jos kerta toisensa jälkeen, vuosikausia, aina sopivissa tilanteissa alkaa nyyhkiä ja valittaa, ei sitä lopulta kukaan jaksa.
Mieheni. Perustanut kaksi yritystä kannattamattomalle ja todella riskialttiille alalle. Saanut kuitenkin lainaa isoihin investointeihin, ja lainat on kiinnitetty muuhun henkilökohtaiseen omaisuuteen. Ja kaikki on mennyt sitten kun huonosti kävi. Todella rumalla tavalla. On kärsinyt näiden yritysten takia henkisesti ihan valtavasti, kun on ollut iso taloudellinen stressi ja kaiken väsymyksen seurauksena masennusta ynnä muuta. Kriisistä kriisiin mennyt koko aikuisikänsä.
Vierailija kirjoitti:
Joo olen nyt yhteen tällaiseen kummaan tutustunut. On alkanut näkyä oikein kaava, hän on kroonisesti rahaton ja kova vippailemaan meiltä kavereilta. Aluksi autoinkin koska hän varmasti todella on pienituloinen (kuten minäkin olen). Mutta silti alkoi ihmetyttää kuinka usein hänellä on uusia vaatteita ja ostaa kalliimmasta kaupasta tuotteita koska se on lähempänä, pienellä vaivalla siis säästäisi jos on noin paha rahallinen tilanne. Käytös meni niin röyhkeäksi että voisin kuvailla hänen olevan joku prinsessa joka tuhlaa omansa mihin haluaa ja yrittää sitten maksattaa huvit ja hyödykkeet kavereilla. Ja mulla itelläni on ADHD kuitenkin, niin jos hälläkin on niin kaikki tyypillisimmät oireet kyllä puuttuu, en saa kiinni mikä häntä voi vaivata.
Tyyppi on yksinkertaisesti hyvaksikayttaja. Ei tuossa muuta ole. Ihmettelen ettet ole heivannut tuota kaveripiiristasi jo. Tuo ihmistyyppi imee kaverinsa ja perheensa surutta kuiviin jos vaan saa tilaisuuden, mitaan omantunnontuskia nuo ei tunne. Kokemusta on.
Vierailija kirjoitti:
Hirveän naiivia olettaa, että jos itsellä on ollut yksi iso vastoinkäyminen elämässä, niin muillakin on ollut, vain se yksi. Läheisen menetys tai muu. Moni heistä, joilla on vaikeaa, on kohdannut useita vastoinkäymisiä, kokonaisen sarjan. Elämä voi mennä joillakin ihmisillä niin, ilman, että se on varsinaisesti sen henkilön vika. Itsellä on näin käynyt, enkä todellakaan hae myötätuntoa tai valittele. Suurin osa läheisistä ei tiedä mitään. Olen perusiloinen ja positiivinen. Koska en kaipaa sääliä.
Silti joskus toivoisi edes hieman inhimillisyyttä muilta. En enää itseäni kohtaan, en sitä odota. Vaan yleensä elämässä, muita kohtaan. Älkää olko niin kovia ja ymmärtämättömiä. Tuomitsevia ja juoruilevia. Koska ette luultavasti tiedä mitään.
On eri asia jos ihmiselle tapahtuu vastoinkaymisia joihin ei itse voi juurikaan vaikuttaa. Esim sairaus, puolison kuolema tai puoliso jattaa, tyopaikan menetys, vaikea lapsuus joka on traumatisoinut. Kylla useimmilla meista sympatiaa riittaa silloin.
Ketjussa puhutaan siitä ihmistyypista joka aiheuttaa itse suurimman osan ongelmistaan. Holtiton rahankaytto, valitsee kerta toisensa jalkeen hankalan tai paihdeongelmaisen puolison, sossii tyopaikkansa huolimattomuudella tai kroonisella myohastelylla yms. Tuohon vaan vasyy kun sama laulu jatkuu vuodesta toiseen ja mikaan ei muutu. Meidan lahimmaistenkin voimavarat ovat rajalliset eika noita kaverin itsetehtyja murheita jaksa loputtomiin kantaa, varsinkaan kun mikaan tarjottu apu tai neuvo ei asiantilaa paranna.
Tunnen useitakin, ja itse varmasti katson joitain asioita liian läheltä myös.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo olen nyt yhteen tällaiseen kummaan tutustunut. On alkanut näkyä oikein kaava, hän on kroonisesti rahaton ja kova vippailemaan meiltä kavereilta. Aluksi autoinkin koska hän varmasti todella on pienituloinen (kuten minäkin olen). Mutta silti alkoi ihmetyttää kuinka usein hänellä on uusia vaatteita ja ostaa kalliimmasta kaupasta tuotteita koska se on lähempänä, pienellä vaivalla siis säästäisi jos on noin paha rahallinen tilanne. Käytös meni niin röyhkeäksi että voisin kuvailla hänen olevan joku prinsessa joka tuhlaa omansa mihin haluaa ja yrittää sitten maksattaa huvit ja hyödykkeet kavereilla. Ja mulla itelläni on ADHD kuitenkin, niin jos hälläkin on niin kaikki tyypillisimmät oireet kyllä puuttuu, en saa kiinni mikä häntä voi vaivata.
Tyyppi on yksinkertaisesti hyvaksikayttaja. Ei tuossa muuta ole. Ihmettelen ettet ole heivannut tuota kaveripiiristasi jo. Tuo ihmistyyppi imee k
Kiitos hyvästä kommentistasi, olet oikeassa! Itseasiassa heivasin tämän kaveruuden erään rahaan liittymättömän välikohtauksen takia jo, hän kutsui minut kylään, mutta heti kun sai toisen kaverin kiinni, niin meidän illanvietto kummasti loppuikin sit siihen! :D en jaksa jatkuvasti olla vetämässä rajoja aikuiselle ihmiselle, hyväksikäyttö alkaa uudelleen heti kun on saanut madeltua entiset mokat anteeksi. Olen yrittänyt näin monesti hänen kanssaan siksi koska minuakin on joskus huonoina aikoina autettu ja halusin kai laittaa sitä hyvyyttä eteenpäin, mutta tämä pronsessa pelaa sellaista peliä ettei nää kenenkään hyviä tarkoituksia omien etujensa puilta, sitten ihmettelee miksei ole kavereita, joten tosiaan no can do.
Tän palstan vika näkyy tässä ketjussa, kuten muissakin ketjuissa.
Yleistetään kaikki samaan nippuun. Jos joku on ilkeä niin se on narsisti, jos vähän elämä sekaisin autisti/nepsy, jos lihava niin mt ongelmainen yms.
Puuttuuko näiltä muiden arvostelijoilta peili? Luulen, että heiltä puuttuu älykkyys tajuta, että kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia, eikä heitä voida niputtaa. Hyvää päivää vaan tännekin.