Ei 80-luvulla tavoiteltu mitään unelmien ammattia tai asuntoa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep, juuri näin. Silloin päästiin eläkkeelle suht nuorena ja hyväkuntoisena ja siinä vaiheessa oli maksetut asunnot ja mökit jo plakkarissa. Nykyään täytyy yrittää elää jotenkin mielekästä elämää jo ennen eläkettä, kun noita em. ei ole enää luvassa.

Ei se läheskään kaikilla tuollaista ollut. Minä olin kasarilla kouluikäinen lapsi, ja meillä oli kyllä köyhää. Isä oli kaivinkoneen kuljettaja, ja äiti oli ollut kaupanmyyjä, mutta kun meitä lapsia syntyi 3, ei enää kannattanut niin pienen palkan takia käydä töissä vaan jäi kotiäidiksi, pitäen perhepäivähoitajana siinä 1-2 lasta sitten lisätienestien lähteeksi myös.

Meillä oli aina hemmetin köyhää ja rahasta stressi ja ahdistus. Asuttiin halvassa vuokrakaksiossa huonolla alueella. Autona (isä ehdottomasti tarvitsi auton työhönsä) oli ensin va

MInä taas huomasin siitä kommentista säästäväisen elämän. Että 400 g makaronilaatikosta riitti koko perheelle ja monesti oli vain puuroa ruuaksi. Ja että jos pyhänä oli pulla, se puolitettiin.

Nykyään pienituloiset hankkivat tekoripsiä ja kännyköitä, tupakoivat, juovat alkoholia ja syövät kallista valmisruokaa. Kuluttavat kovemmin, eivät ole niin säästeliäitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eriarvoisuus on kasvanut merkittävästi ja sitä myötä köyhyyden kuva muuttunut. Ennen ei pienituloisuus tehnyt samalla tavalla ulkopuoliseksi.

Työpaikkoja myös oli joten näkymä siitä että pärjää tulevaisuudessakin oli parempi.

 

Kyllä ainakin kasarilla oli ihan eri porukkaa rikkaiden ja köyhien lapset. Ne ei käytännössä olleet juuri missään tekemisissä keskenään. Jo pukeutuminen oli erilaista, varakkaiden perheiden lapset brassailivat merkkivaatteillaan ja laukuillaan, ja niillä oli niin kalliita harrastuksia ettei meillä köyhemmillä ollut varaa, tyyliin ratsastus, jääkiekko yms. Varakkaiden perheiden lapsia kannustettiin opiskelemaan pitkälle, meitä köyhiä hakeutumaan vaan nopeasti duuniin, ehkä korkeintaan ammattikoulun kautta, mutta myös paikallisen tehtaan duuni oli ihan ookoo valinta. Jos joskus kotona kinusin jotain vaikka vaatetta mitä ih

Tosiaan yksillä rikkaan perheen lapsilla oli kaikki vaatteet kasarilla Lacostea. Se oli minustakin hienoa, vaikka kuuluin silloin lapsuudenperheessä keskiluokkaan, jolla oli myös asiat hyvin ja joka vuosi kävimme etelänmatkoilla ja laskettelemassa. En tunne ketään sellaista duunaria, joita ketjussa kirjoittelee, ja olimme tosiaan tavallista keskiluokkaa, emme edes mitään rikkaita.

Mulle ei ole koskaan selvinnyt unelma-ammatti. Ihailin kotiäitejä, jotka olivat kotona kun lapset tulivat koulusta kotiin. Niinpä kävin vain merkonomiksi, joka ei voisi vähempää kiinnostaa. Koulutusmahdollisuuksia ei ollut niin paljon kuin nyt. Pätkätöitä tehnyt koko ajan, aina selvinnyt ihan hyvin. Nyt odotan eläkepäiviä. Edelleenkään, palkkatyö kelloa vahtien ei kiinnosta, kotosalla on leppoisa olla ja näin iäkästä ei kukaan palkkaisikaan. N60-v.

"MInä taas huomasin siitä kommentista säästäväisen elämän. Että 400 g makaronilaatikosta riitti koko perheelle ja monesti oli vain puuroa ruuaksi. Ja että jos pyhänä oli pulla, se puolitettiin.

Nykyään pienituloiset hankkivat tekoripsiä ja kännyköitä, tupakoivat, juovat alkoholia ja syövät kallista valmisruokaa. Kuluttavat kovemmin, eivät ole niin säästeliäitä."

Tämä. Se perus elintaso oli jotain ihan muuta kuin mitä monet nykyään pienituloiset harrastaa. Katsoin eilen esim. sen MOT:n tukien leikkauksista. Olen kyllä näitä kaikkein köyhimmiltä leikkauksia vastaan, mutta väkisinkin itse kasarin pienituloisen lapsuuden jälkeen katselin, että on niillä tukien saajillakin nykyään kaikenlaista, hieno uusi asunto upeilla maisemilla kaupungin yli, uudet isot taulutelkkarit, modernit hienot huonekalut. Oma lapsuuden lähiö oli ankea DDR:n tai neukkulan duunarikolhoosia muistuttava ankea paikka, ja kaikki huonekalut ja laitteet oli haalittu jostain käytettynä eikä mikään sopinut esteettisesti yhteen koska ei ollut varaa mennä ostamaan vaikka sohvakalustoa, vaan haalittiin sieltä täältä jotain halpaa. Esim. kun isä oli jossain vaiheessa töissä kaatopaikalla, niin sieltäkin meille tuli huonekaluja, vähän maalia pintaan ja hyvä tuli.

Itse asiassa ap taitaa oikeasti puhua Internetin tulosta, vaikkei sitä tajunnut. Ennen nettiyhteiskuntaa ihmisten piirit olivat pienet, duunarit elivät muiden duunareiden kanssa, keskiluokka keskiluokan kanssa ja rikkaat rikkaiden kanssa, eivätkä nähneet, miten muunlaiset ihmiset elivät. Heillä oli harha, että kaikilla oli elämä samanlaista. Sitten kun tuli netti ja nykyään varsinkin some, niin on tullut helpoksi verrata itseään muihin. Silloin oma huono-osaisuus tuntuu pahemmalta, kun näkee, millaista hyväosaisilla onkaan.

Vierailija kirjoitti:

Itse asiassa ap taitaa oikeasti puhua Internetin tulosta, vaikkei sitä tajunnut. Ennen nettiyhteiskuntaa ihmisten piirit olivat pienet, duunarit elivät muiden duunareiden kanssa, keskiluokka keskiluokan kanssa ja rikkaat rikkaiden kanssa, eivätkä nähneet, miten muunlaiset ihmiset elivät. Heillä oli harha, että kaikilla oli elämä samanlaista. Sitten kun tuli netti ja nykyään varsinkin some, niin on tullut helpoksi verrata itseään muihin. Silloin oma huono-osaisuus tuntuu pahemmalta, kun näkee, millaista hyväosaisilla onkaan.

Minä asuin 80-luvun 70-luvun alussa rakennetussa lähiössä. Koulussani oli samalla luokalla niin työttömän alkoholistin kuin kaupunginjohtajankin lapsi. Joillain oli vähän paremmat vaatteet ja kalliimmat harrastukset. Silti leikimme keskenämme, eikä luokkarajoja lapsena huomannut.

Mun isä tavoitteli unelmiensa työtä ja sai sen, tosin se oli 70-luvulla eikä 80-luvulla.

Vierailija kirjoitti:

Minä pääsin ylioppilaaksi 80-luvun lopussa ja kyllä silloin pyrittiin opiskelemaan unelma-alaa, ostamaan asunto ja elämää aivan kuin nykyisinkin.

Sama, hain ja pääsin unelma-alalleni kasarin lopulla. Mistä ihmeestä nää kuvitelmat tulee?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä pääsin ylioppilaaksi 80-luvun lopussa ja kyllä silloin pyrittiin opiskelemaan unelma-alaa, ostamaan asunto ja elämää aivan kuin nykyisinkin.

Sama, hain ja pääsin unelma-alalleni kasarin lopulla. Mistä ihmeestä nää kuvitelmat tulee?

Veikkaan monen kirjoittajan olevan niin nuori, ettei muista itse noita aikoja ja ainoat mielikuvat on omien vanhempien ajankultaamat kertomukset.

Vierailija kirjoitti:

Jep, juuri näin. Silloin päästiin eläkkeelle suht nuorena ja hyväkuntoisena ja siinä vaiheessa oli maksetut asunnot ja mökit jo plakkarissa. Nykyään täytyy yrittää elää jotenkin mielekästä elämää jo ennen eläkettä, kun noita em. ei ole enää luvassa.

Ruumiillinen työ kasarilla saatoi olla rankkaa.Nyktään ergonomia ja menetelmät toisia.Kasarilla duunarimiehet usein hetti veivinsä n 65 v.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kasarilla opetettiin ettei kannata opiskella, sillä duunarilla on jo talo maksettu silloin kun maisteri vasta valmistuu velkoineen. Näin itselle sanottiin ihan kirjaimellisesti. Opiskelua pidettiin kasarilla vähän tyhmänä, tarpeettomana. Kasarilla nuoren miehen ensimmäinen asia mikä piti ostaa oli hyvä auto, ei asunto. Autoilukulttuuri oli vahva silloin.

Ei meillä vaan ollut mitään tuollaista.

Kokemuksesi johtuu siitä, että olit työväenluokkaisessa perheessä ja ympäristössä. Teillä ei ollut menestymisen paineita siksi.

Minä taas kasvoin korkeakoulutettujen menestyvien johtajajien perheiden ympäröimänä ja siellä oli kunnianhimoa ja tavoitteet korkealla. Vaikka olen mielestäni ihan ok onnistunut elämässä, en ole silti yltänyt samalle tasolle kuin vanhempani ja heidän kaveriperheensä, vaan olen nykyään k

Kasarilla oli paöjon pienemmät luokkaerot kuin nykyään.

Aikuisten ihmisten mieliä ei oltu marinoitu mainoksin ja televisio-ohjelmin vielä 70-80luvulla.

Vierailija kirjoitti:

80-luvulla elettiin nousukautta jolloin todellakin sen unelma-asunnon ja työn halusi kaikki. 

Niitä oli aika vähän tarjolla. Työpaikka otettiin käytännössä sieltä mistä saatiin ja yritettiin viihtyä, sama asunnon kanssa.

Ei ollut ajatusta että minä "ansaitsen" hyvän työn tai asunnon tai minulla on oikeus etsiä "oma juttuni", tai muuten jättäydyn elätettäväksi. 80-luvulla oli vielä paljon sitä että mentiin eteenpäin veren maku suussa, koska oli pakko. 

Edellinen sukupolvi oli vielä pahempi. Muistan kun isäni repi täydellisesti pelihousunsa, kun sanoin etten oikein viihdy työpaikallani. "Ei työpaikalla viihdytä!"

Vierailija kirjoitti:

Mutta kyllä silloinkion tavoiteltiin ammattia, työpaikkaa ja omaa asuntoa.  Tavoitteet vain olivat paljon realistisempia .

Olen täysi-ikäistynyt 90-luvun puolivälissä. Hain lukion jälkeen opiskelupaikkaa parikin vuotta ja olin samalla välivuodet liukuhihnalla töissä. Siellä muut duunarit nauroivat että mitä sitä köyhänä kitkuttelemaan opintotuella ja -lainalla, kun voi alkaa töihin 16-vuotiaana ja palkka juoksee. 

Asuin 26-vuotiaaksi solu- ja kimppakämpissä kun ei ollut varaa maksaa kerrostaloyksiön vuokraa yliopistokaupungissa edes lähiössä. ASP-tili oli varaa avata juuri ennen kuin täytin 30-vuotta, mikä oli silloin asp-tilin avaamisen yläikäraja. Opintolainat sai maksettua pois muutama vuosi myöhemmin jolloin asp-säästäminenkin alkoi lisääntyä. Ensimmäinen oma asunto oli lähiökolmio, ostettiin kun olimme miehen kanssa vähän vajaa neljänkymmenen.

Ysärillä perusduunariksi jääneenä olisin todennäköisesti nyt työtön, joka tapauksessa palkkani olisi puolet nykyistä pienempi. Akateemisen tutkinnon avulla olen ollut töissä koko ajan ja palkka alkaa 5:lla. Ostimme viime vuonna ensimmäisen talomme. Kannatti etsiä sitä unelmaopiskelupaikkaa!

Kaikille sanoisin että työelämä on nykyään niin vaativaa että älä kuuntele boomereita: hanki ammatti josta ainakin pidät. Jaksat sitä hullunmyllyä paremmin kun olet kiinnostunut työstäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep, juuri näin. Silloin päästiin eläkkeelle suht nuorena ja hyväkuntoisena ja siinä vaiheessa oli maksetut asunnot ja mökit jo plakkarissa. Nykyään täytyy yrittää elää jotenkin mielekästä elämää jo ennen eläkettä, kun noita em. ei ole enää luvassa.

Ruumiillinen työ kasarilla saatoi olla rankkaa.Nyktään ergonomia ja menetelmät toisia.Kasarilla duunarimiehet usein hetti veivinsä n 65 v.

 

Olin yhden kesän 80-luvulla Helsingissä töissä tilapäisenä ahtaajana satamassa, ja olen kyllä ihmetellyt jälkeenpäin miten siellä ei ollut minkäänlaista turvakoulutusta tai turvavarusteita kuten turvakenkiä ja kypäröitä. Sen kun käveli sisään ja sai ahtaajanumeron ja se oli siinä. Itsellenikin sattui kerran työtapaturma, josta selvisin muutaman päivän sairaslomalla. Hengenmenetyksiäkin tapahtui.



Laivojen perämiehet tulivat joskus tuomaan muutaman sikspäkin kaljaa porukalle, niin työt sujuivat kesäkuumalla rivakammin. Ainoa työsuhde-etu oli pimeä viina jota sai ostettua merimiehiltä huokeaan hintaan. Kahvitunnilla ajettiin Salveen ottamaan nopeat. Suomi oli ihan eri maa kuin nyt. Ahtaajakin varmaan tarvitsee hygieniapassin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep, juuri näin. Silloin päästiin eläkkeelle suht nuorena ja hyväkuntoisena ja siinä vaiheessa oli maksetut asunnot ja mökit jo plakkarissa. Nykyään täytyy yrittää elää jotenkin mielekästä elämää jo ennen eläkettä, kun noita em. ei ole enää luvassa.

Ruumiillinen työ kasarilla saatoi olla rankkaa.Nyktään ergonomia ja menetelmät toisia.Kasarilla duunarimiehet usein hetti veivinsä n 65 v.

 

Olin yhden kesän 80-luvulla Helsingissä töissä tilapäisenä ahtaajana satamassa, ja olen kyllä ihmetellyt jälkeenpäin miten siellä ei ollut minkäänlaista turvakoulutusta tai turvavarusteita kuten turvakenkiä ja kypäröitä. Sen kun käveli sisään ja sai ahtaajanumeron ja se oli siinä. Itsellenikin sattui kerran työtapaturma, josta selvisin muutaman päivän sairaslomalla. Hengenmenetyksiä

Kaikenlaisia säädöksiä on enemmän, ergonomia kehittynyt, mutta toisaalta kiire usein vesittää hyvät pyrkimykset. Joku siivoojan työ oli sinänsä rankempaa, mutta työtahti oli eri. Jossain ammattikuskin työssä kaikki muu kuin ajo on lepoaikaa. Eli jos kannat tavaroita kierreportaissa, lepäät. Jos olisit pian perillä, mutta tulee lepoaika, niin kökit tienposkessa kunnes saat jatkaa ja työpäivä pitenee. Ja jos työpäiväsi on 15 h. ja nukahtelet rattiin, niin ei siinä auta tiukentuneet ammattipätevyysvaatimukset. Oikeasti suututtaa, sillä moni tykkäisi alasta, mutta kuka hullu sinne menee terveytensä tuhoamaan.

Vierailija kirjoitti:

Jep, juuri näin. Silloin päästiin eläkkeelle suht nuorena ja hyväkuntoisena ja siinä vaiheessa oli maksetut asunnot ja mökit jo plakkarissa. Nykyään täytyy yrittää elää jotenkin mielekästä elämää jo ennen eläkettä, kun noita em. ei ole enää luvassa.

Mutta kyllä se lapsiperhe aika oli erilaista. Vanhempani säästivät asuntoon, niin asuin 8 vuotiaaksi erittäin halvassa , ulkohuussi, kaivovesi kaksi huonetta 5 henkeä asunnossa. Harva perhe sellaisessa nykyään asuun. Sen jälkeen ostettiin omakotitalo, mutta siinäkin oli vanhemmilla ja pojalla oma huone ja me tytöt jaettiin huone. Yhdet farkut vuodessa ja käytettiin veljen vanhoja vaatteita. Onneksi ne oli aika unisex. Käytiin autolla Ruotsissa ja Norjassa. Ulkomaille kauemmaksi lensin omin rahoin eka kerran kun olin 19v. Ja se oli normaalia. Vain yksin tai kaksi perhettä.luokalla oli matkustanut esim Espanjaan tms. En ymmärrä miten sitä niukkuuden aikaa voi edes verrata nykyaikaan. Yksi barbi, jonka vaatteet tehtiin itse. Sain 8 vuotiaana Kombinpyörän jonka ajoin aikuiseksi asti. Harrastaa pystyi, koska meillä kaupunki tarjosi halpoja harrastuksia. Ei olisi ikinä ollut varaa kännyköihin tai sellaiseen kulutukseen kuin on nyt. 

niin tämä some-harha, jossa kaikki on ihanaa unelmaa, on valetta. kaikkihan me tiedetään, että nämä somessa leijuvat "vaikuttajat" ovat onttoja, mitättömiä huomion hakijoita, joiden elämässä ei ole mitään. ja sitten siivoojat ja talkkarit unelmoi sometähtien elämästä. miksi kukaan haluaa elää sisällötöntä elämää? nykyajan unelma on siis olla täysi mitättömyys, jolla on miljoona velkaa? se mitä ihminen tarvitsee, mahtuu reppuun, ja katto jos on pään päällä, niin ollaan jo aika hyvissä asetelmissa. tämä länsimainen kulutusjuhla tulee pian päätökseen, niin mitäs sitten teette ja unelmoitte?

Kyllä meillä päin ainakin kaikki halusivat sen omakotitalon, jossa joka lapselle on oma huone ja jossa oli sen ajan hienoudet. Etenkin ne nahkasohvat. Silloin pistettiin rahaa haisemaan kunnolla.

Sitten itkettiin 90-luvun lamassa kun tuli otettua älyttömästi lainaa niihin karkeloihin ja sitten se talo lähteekin alta. Muutaman tutun perheen talo huutokaupattiin ja joutuivat muuttamaan pieneen rivitaloon, se oli silloin suuri häpeä.

Vierailija kirjoitti:

80-luvun työelämä oli kovin erilaista kuin 2020-luvun.

Joo, ei ollut "veronkiertoammatteja" kuten influensserit, tuuberit sun muut tyhjäpäät, joita ei ole koskaan ollut motivaatiota opiskella mitään.