Ei 80-luvulla tavoiteltu mitään unelmien ammattia tai asuntoa

Meillä kyllä koulussa jo 1970-luvulla tähdennettiin opiskelujen tärkeyttä. Silloin opetettiin, että kaikki opiskelu on hyödyksi vaaikka siihen unelmien ammattiinsa ei heti ensimmäisellä kerralla haluaisikaan tai pääsisi. Aina voi vaihtaa. Laajaa kielitaitoa kannatettiin, ja kielikursseille mentiin Englantiin, Saksaan, ja Ruotsiin jo nuorina lapsina kesäisin.

Vierailija kirjoitti:

80-luvun työelämä oli kovin erilaista kuin 2020-luvun.

Niin, ei ollut monilla tietokonetta. Muutoin saattoi työ olla erittäinkin kovaa. 

Vierailija kirjoitti:

Minä pääsin ylioppilaaksi 80-luvun lopussa ja kyllä silloin pyrittiin opiskelemaan unelma-alaa, ostamaan asunto ja elämää aivan kuin nykyisinkin.

Todellakin. Aloituksen väite on ihan kummallinen. 80-luku oli vieläpä hyvin metrialistinen ja rahaa ja menestystä arvostava, silloin tulivat jupit, pörssisijoittaminen ja statussymbolit.

Vierailija kirjoitti:

80-luvun työelämä oli kovin erilaista kuin 2020-luvun.

Silloin ei ollut ruumiillisesti työssä esim hoitoalalla niitä apuvälineitä kuin tänään. Paljon tehtiin lihasvoimalla. 

Kasarilla työt jäi työpaikalle, joten oli melkein yksi ja sama mitä teki, kunhan rahaa sai. Huonollakin palkallakin eleli hyvin verrattuna nykyaikaan.

Vierailija kirjoitti:

Minä pääsin ylioppilaaksi 80-luvun lopussa ja kyllä silloin pyrittiin opiskelemaan unelma-alaa, ostamaan asunto ja elämää aivan kuin nykyisinkin.

Tämä. Samaa ikäluokkaa, ja kovasti kärsin itse tuskaa opiskelupaikan valinnan kanssa, koska mulla, toisin kuin monella muulla, ei ollut mitään unelma-alaa. Pidinkin sitten useamman välivuoden tehtaan liukuhihnalla (joista vuosista ei kertynyt edes eläkettä, kuten ei alle 23-vuotiaasta tehdystä työstä niihin aikoihin kertynyt), sitten lopulta jouduin vaan valitsemaan "jotain" missä ehkä olisi edes hyvät palkat ja töitä kun ei vieläkään valjennut mikä olisi mun unelma-ammatti. Lähdin sitten opiskelemaan tietojenkäsittelyoppia vaikkei tietokoneet voineet vähempää kiinnostaa, ja it-alalla sitä on sitten siitä asti oltu. En vielä kuuttakymppiä lähestyvänäkään tiedä, mikä sitten olisi ollut mun unelma-ammatti, joten hyvä etten jäänyt sitä ihmettelemään enempää.

Mutta joo kyllä siis oli unelma-ammatin etsintä ihan samanlaista kuin nykyään. Ja asunnon hankintakin. Minä kun löysin yliopistolta puolison, niin sitten kun oltiin valmistuttu ja päätettiin että pari lastakin haluttaisiin, päätettiin rakentaa talo. Semmoinen harjakattoinen Herrala-talo rakennettiin kuin silloin oli muotia keskiluokkaisilla. Ei käyty mitään välivaiheita pikkukämppien kautta, vaan opiskeluasunnosta suoraan omakotitaloon. Molemmilla kun oli varsin hyvät tulot, minulla it-alalta ja miehellä elektroniikkainsinöörinä.

Ei kasari ollut mikään keskiaika, jolloin räätälin pojasta tuli räätäli ja maanviljelijän pojasta maanviljelijä ikään kuin automaattisesti, kyllä silloin ihan ihmiset etsi omaa tietään koulutusten ja ammattien maailmassa aika vapaasti.

80-luvulla elettiin nousukautta jolloin todellakin sen unelma-asunnon ja työn halusi kaikki. 

Vierailija kirjoitti:

Kasarilla opetettiin ettei kannata opiskella, sillä duunarilla on jo talo maksettu silloin kun maisteri vasta valmistuu velkoineen. Näin itselle sanottiin ihan kirjaimellisesti. Opiskelua pidettiin kasarilla vähän tyhmänä, tarpeettomana. Kasarilla nuoren miehen ensimmäinen asia mikä piti ostaa oli hyvä auto, ei asunto. Autoilukulttuuri oli vahva silloin.

Ei meillä vaan ollut mitään tuollaista.

Kokemuksesi johtuu siitä, että olit työväenluokkaisessa perheessä ja ympäristössä. Teillä ei ollut menestymisen paineita siksi.

Minä taas kasvoin korkeakoulutettujen menestyvien johtajajien perheiden ympäröimänä ja siellä oli kunnianhimoa ja tavoitteet korkealla. Vaikka olen mielestäni ihan ok onnistunut elämässä, en ole silti yltänyt samalle tasolle kuin vanhempani ja heidän kaveriperheensä, vaan olen nykyään köyhempi ja huonommassa työmarkkina-asemassa.

Silloin pääsi töihin peruskoulun papereilla suoraan koulusta ja työelämän sääntely oli vähäisempää. Automaatiota ei juurikaan ollut. Tarvittiin manuaalista työtä.

Lisäksi Suomi oli Neuvostoliiton vasallivaltiona ja Suomessa tehtaat rakensi tuotteita itänaapurin punaparatiisin tarpeisiin. Siksi oli tehtaita niin paljon.

Ajat ovat muuttuneet.

Vierailija kirjoitti:

Kasarilla työt jäi työpaikalle, joten oli melkein yksi ja sama mitä teki, kunhan rahaa sai. Huonollakin palkallakin eleli hyvin verrattuna nykyaikaan.

Eivät todellakaan jääneet! Sukuni oli 80-luvulla yrittäjiä ja millään kutsuillakaan ei koskaan puhuttu mistään muusta aiheesta kuin sen yrityksen työasioista. Isäni oli johtaja ja häntä ei juurikaan näkynyt kotona, kun olin pieni, kun oli aina yötä myöten töissä tai matkoilla.

Kyllä mä tavottelin Mobira Citymania ja Commodore 64:aa

Vierailija kirjoitti:

Jep, juuri näin. Silloin päästiin eläkkeelle suht nuorena ja hyväkuntoisena ja siinä vaiheessa oli maksetut asunnot ja mökit jo plakkarissa. Nykyään täytyy yrittää elää jotenkin mielekästä elämää jo ennen eläkettä, kun noita em. ei ole enää luvassa.

Ei se läheskään kaikilla tuollaista ollut. Minä olin kasarilla kouluikäinen lapsi, ja meillä oli kyllä köyhää. Isä oli kaivinkoneen kuljettaja, ja äiti oli ollut kaupanmyyjä, mutta kun meitä lapsia syntyi 3, ei enää kannattanut niin pienen palkan takia käydä töissä vaan jäi kotiäidiksi, pitäen perhepäivähoitajana siinä 1-2 lasta sitten lisätienestien lähteeksi myös.

Meillä oli aina hemmetin köyhää ja rahasta stressi ja ahdistus. Asuttiin halvassa vuokrakaksiossa huonolla alueella. Autona (isä ehdottomasti tarvitsi auton työhönsä) oli ensin vanha vihreä Lada, käytettynä ostettu tietenkin, sittemmin joku puolalainen Polonez. Kun mentiin mummolaan, talvisin niissä autoissa paleli vilttienkin alla, ja välillä sitä Ladaa ainakin tarvi oikeasti veivata semmoisella veivillä käyntiin että lähti, tai irrottaa akku ja kantaa sisään lämpiämään. Ahdasta oli kotona ja ruoka tosi ankeaa koska muuhun ei ollut oikein varaa. Esim. makaronilaatikko, sellainen 400 gramman, oli meillä koko perheen ruoka. Siivu jokaiselle, ja halpaa perunaa siihen lisukkeeksi. Paljon syötiin myös puuroja ihan pääateriana. Jos pyhänä oli pullaa, pullat puolitettiin. Mistään mökistä ei voinut haaveillakaan.

Omistusasunnon kyllä hankkivat sitten myöhemmin lähempänä 40 ikävuotta, kun lapset oli jo kasvaneet ja äitikin pääsi taas lastenhoidolta töihin. Tosin lähinnä osa-aikaisia myyjänhommia oli tarjolla, ja osaan paikoista ei otettu niin vanhaa enää, silloin äidille ihan suoraan sanottiin päin näköä, että halutaan myyjäksi nuoria ja nättejä. Mutta kyllä se jostain ruokakaupasta yleensä osa-aikatöitä sai, joten lopulta saivat ostettua pienen rivariasunnon sieltä huonolta alueelta, jossa oltiin aina asuttu. Kuitenkin tätä taustaa vasten tuntuu oudolta nämä väitteet, että kasarilla duunaritkin oli jotenkin tosi rikkaita ja kaikilla oli omakotitalot ja mökit. Ei ollut. Siellä lähiössä jossa me asuttiin oli vaikka ja kuinka paljon meitä vuokrakämppien lapsia, joiden perheessä ei talot ja mökit olleet arkea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kasarilla työt jäi työpaikalle, joten oli melkein yksi ja sama mitä teki, kunhan rahaa sai. Huonollakin palkallakin eleli hyvin verrattuna nykyaikaan.

Eivät todellakaan jääneet! Sukuni oli 80-luvulla yrittäjiä ja millään kutsuillakaan ei koskaan puhuttu mistään muusta aiheesta kuin sen yrityksen työasioista. Isäni oli johtaja ja häntä ei juurikaan näkynyt kotona, kun olin pieni, kun oli aina yötä myöten töissä tai matkoilla.

Yrittäjät on nyt aina eri asia, koska yrittäjä on yrittäjä 24/7, ollut aina ja edelleenkin näin

Eriarvoisuus on kasvanut merkittävästi ja sitä myötä köyhyyden kuva muuttunut. Ennen ei pienituloisuus tehnyt samalla tavalla ulkopuoliseksi.

Työpaikkoja myös oli joten näkymä siitä että pärjää tulevaisuudessakin oli parempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kasarilla opetettiin ettei kannata opiskella, sillä duunarilla on jo talo maksettu silloin kun maisteri vasta valmistuu velkoineen. Näin itselle sanottiin ihan kirjaimellisesti. Opiskelua pidettiin kasarilla vähän tyhmänä, tarpeettomana. Kasarilla nuoren miehen ensimmäinen asia mikä piti ostaa oli hyvä auto, ei asunto. Autoilukulttuuri oli vahva silloin.

Ei meillä vaan ollut mitään tuollaista.

Kokemuksesi johtuu siitä, että olit työväenluokkaisessa perheessä ja ympäristössä. Teillä ei ollut menestymisen paineita siksi.

Minä taas kasvoin korkeakoulutettujen menestyvien johtajajien perheiden ympäröimänä ja siellä oli kunnianhimoa ja tavoitteet korkealla. Vaikka olen mielestäni ihan ok onnistunut elämässä, en ole silti yltänyt samalle tasolle kuin vanhempani ja heidän kaveriperheensä, vaan olen nykyään köyhempi ja huonommassa työmarkkina-asemassa.

Tämä luokkaero on yksi juttu mikä oli kasarilla iso. Minä törmäsin siihen, kun päädyin asuinpaikkamme takia kouluun, jossa oli pääosin duunari/kaupungin vuokrakämppälähiön lapsia, kun omat vanhemmat oli lääkäri ja insinööri. Mun vanhemmat oli jo sillion joskus1960-luvulla repäisseet luokkanousun köyhien monilapsisten maaseutupirttien lapsista hyviin ammatteihin. Niinpä heille oli selvää myös että meidän lastenkin pitäisi panostaa kouluun ja hankkia korkeakoulututkinnot. Kuitenkin koska koulu oli "työväenluokan koulu", siellä törmäsin yläasteella opinto-ohjaajien taholta tuohon, että kaikkia patistettiin ammattikouluun. Juurikin puhuttiin sitä, että lukio on ajanhaaskausta, ja kuvailtiin miten duunarilla on jo autot ja talot kun lukion käynyt vasta kovat opintolainat niskassaan aloittelee työelämää. Meidän perheen molemmat lapset kyllä mentiin lukioon ja yliopistoonkin sen jälkeen, vanhempien ihanteiden kannustamana, mutta kyllä se paine oli koulussa kova että pitäisi etsiä sieltä amiksesta itselle joku ammatti ja äkkiä työelämään.

Olen valmistunut ammattiin -85 ja olen ollut erittäin urasuuntautunut kouluiästä lähtien. Samoin tavoitteena  on ollut   nuoresta pitäen vaurastuminen,  hyvä urakehitys ja hieno asunto. Olenko siis ollut poikkeus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep, juuri näin. Silloin päästiin eläkkeelle suht nuorena ja hyväkuntoisena ja siinä vaiheessa oli maksetut asunnot ja mökit jo plakkarissa. Nykyään täytyy yrittää elää jotenkin mielekästä elämää jo ennen eläkettä, kun noita em. ei ole enää luvassa.

Ei se läheskään kaikilla tuollaista ollut. Minä olin kasarilla kouluikäinen lapsi, ja meillä oli kyllä köyhää. Isä oli kaivinkoneen kuljettaja, ja äiti oli ollut kaupanmyyjä, mutta kun meitä lapsia syntyi 3, ei enää kannattanut niin pienen palkan takia käydä töissä vaan jäi kotiäidiksi, pitäen perhepäivähoitajana siinä 1-2 lasta sitten lisätienestien lähteeksi myös.

Meillä oli aina hemmetin köyhää ja rahasta stressi ja ahdistus. Asuttiin halvassa vuokrakaksiossa huonolla alueella. Autona (isä ehdottomasti tarvitsi auton työhönsä) oli ensin vanha vihreä Lada, käytettynä ostettu tietenkin, si

Eihän tuo lainaamasi väittänyt, että näin kaikilla olisi ollut. On kuitenkin fakta, että kasarilla tavallisella duunarilla oli ihan erilaiset mahdollisuudet kuin mitä nykyään. Kyllähän tuossa omassa esimerkissäsikin kerrot kuinka kolmen lapsen alle 40-vuotiaat vanhemmat, kaivinkonekuljettaja ja osa-aikainen myyjä saivat asuntolainan ja ostettua rivarin. Koitapa tehdä sama tämän päivän Suomessa.

Vierailija kirjoitti:

Eriarvoisuus on kasvanut merkittävästi ja sitä myötä köyhyyden kuva muuttunut. Ennen ei pienituloisuus tehnyt samalla tavalla ulkopuoliseksi.

Työpaikkoja myös oli joten näkymä siitä että pärjää tulevaisuudessakin oli parempi.

Kyllä ainakin kasarilla oli ihan eri porukkaa rikkaiden ja köyhien lapset. Ne ei käytännössä olleet juuri missään tekemisissä keskenään. Jo pukeutuminen oli erilaista, varakkaiden perheiden lapset brassailivat merkkivaatteillaan ja laukuillaan, ja niillä oli niin kalliita harrastuksia ettei meillä köyhemmillä ollut varaa, tyyliin ratsastus, jääkiekko yms. Varakkaiden perheiden lapsia kannustettiin opiskelemaan pitkälle, meitä köyhiä hakeutumaan vaan nopeasti duuniin, ehkä korkeintaan ammattikoulun kautta, mutta myös paikallisen tehtaan duuni oli ihan ookoo valinta. Jos joskus kotona kinusin jotain vaikka vaatetta mitä ihailin, mutta oli liian kallis mun pienituloisille vanhemmille ostaa, sanoen että "kun kirsilläkin on", niin äiti oikein tuhahti, että ne on semmoisia parempia ihmisiä, rikkaita! Ihan kuin olisi ihan eri jalompaa ihmislajia semmoiset rikkaat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyään ei haluta mennä enää ulkomaille töihin. Nääki vauvafoorumin aihe vapaan työttömät on vaan vihasia hallitukselle sen sijaan et menis ulkomaille töihin.

Ei ulkomaille mennä noin vain töihin. Tämä on sitä pullistelua, mitä on totuttu joskus kuulemaan yliopistoväeltä. Että kouluttautuneet jättää Suomen ja Aivovienti lähtee maasta pois.

Mutta kyllä siellä "ulkomailla" on työttömyyttä ihan omasta takaa. Ei ne odottele kieli pitkällä että suomalainen tulee näyttämään, miten ne hommat oikein hoituu. 

Ja etenkin kun pitäisi osata erittäin hyvin jotain muuta kieltä kuin enkkua, sillä Brittien ovet on kiinni. 

Silloin ei ollut tätä duunarivihaa ja halveksuntaa, mitä nyt on. Ei ollut mikään häpeä olla sairaalan keittäjä tai varastomies. Käytännön ammatteja katsotaan nykyään alaspäin. Se on tosi harmi. 

Siitä on tullut kierre. Kun ei arvosteta, ei makseta kunnon palkkaa ja kun ei makseta kunnon palkkaa, ei arvosteta. 

Minä arvostan tosi korkealle monet käytännön työt, mekaanikot, korjaajat, käden taitajat, mutta nämä ammatit on halveksittu nuorten silmissä pilalle. Pitää olla tietotyötä, pitää olla etätyötä, muu on häpeä.