Onko tää normaalia,että kun äiti kuolee
Niin alkaa tulla kauheet syytökset itseä kohtaan.
Miksi et soittanut , miksi et käynyt enemmän jne..
Mulla ei oo ollu mikään helpoin suhde äitiin. Välissä on ollut vuosia kun ei ole pidetty yhteyttä. Nyt loppuaikoina onneksi oli hyvät ja asialliset välit.
Mutta alkaa puskemaan syytökset itseä kohtaan. Mä joku vuosi sitten jouduin vetämään rajat koska äiti oli semmone energiasyöppö joka ajatteli negatiivisesti. Esim lapsilleni sanoo 10v putkeen että on se hyvä kun käyttö ennenkun kuolen jne..se oli sit semmonen et lapsilla tuli surullinen olo kun sieltä lähdettiin. Näin ollen rajotin käyntejä.
Olen iloinen kuitenkin että viimeisenä päivänä sain istuttaa hänen vierellään.
Onko muilla ollut vastaavaa? Äiti oli 86v ja itse olen 50
Kommentit (46)
On normaalia ja tavallista.
Sitä kestää aikansa.
Muillakin ollut vaikeaa äidin kanssa. Ei aina yhteistä kieltä.
Minulla on syyllistävä tunne, etten lähtenyt syömään äitini luokse kun soitti minulle ja kysyi syömään. Kieltäydyin ja siitä n. 15 min niin äitini menehtyi eteisen lattialle. Bi toisaalta miettinyt olisinko osannut tehdä mitään.
Minullakin on todella vaikea äitisuhde. Hän on huonossa kunnossa eikä varmaan elä kauaa. Mutta silti en pysty olemaan tekemisissä vaikka tiedän että saatan katua sitä myöhemmin. Olen kyllä kuitenkin yrittänyt.
Vierailija kirjoitti:
Minullakin on todella vaikea äitisuhde. Hän on huonossa kunnossa eikä varmaan elä kauaa. Mutta silti en pysty olemaan tekemisissä vaikka tiedän että saatan katua sitä myöhemmin. Olen kyllä kuitenkin yrittänyt.
Voin samaistua tähän. Onko teillä kuinka iso ikäero ja miksi vaikea? Ap
Vierailija kirjoitti:
Minulla on syyllistävä tunne, etten lähtenyt syömään äitini luokse kun soitti minulle ja kysyi syömään. Kieltäydyin ja siitä n. 15 min niin äitini menehtyi eteisen lattialle. Bi toisaalta miettinyt olisinko osannut tehdä mitään.
Otan osaa poismenosta. Millon tapahtui? Oliko joku hänen kanssaan?
Samanlainen suhde äitiin. Ei vaan voi olla usein tekemisissä kun ryhtyy suunnittelemaan meidän elämää ja tekemisiä. Olen ajatellut että oppiläksy minkä äidiltä opin tässä elämässä on omien rajojen asettaminen. Ja että loppujen lopuksi asiat menevät juuri niin kuin on tarkoituskin.
Voithan ajatella, että olisit ollut enemmän tekemisissä jos äitisi olisi ollut erilainen. Ihmisellä on oikeus pitää ensisijaisesti huolta oman perheensä hyvinvoinnista. Ydinperheen.
Osanotto. On normaalia. Tapasitte kuitenkin silloin tällöin?
Vanhat haaskat sietävät kuolla yksin. Eivät osaa muuta kuin kitistä ja haukkua. Siksi otinkin äidiltäni hyvissä ajoin pankkikortin pois ettei pääse päsmäröimään 😁
Tuo "on se hyvä että käytte ennen kuin kuolen" on aika tyypillistä vanhan ihmisen puhetta. Sehän osoitti arvostusta teitä kohtaan ja pientä haikeutta pian päättyvää elämää kohtaan. Sun olisi pitänyt ymmärtää se, ja selittää lapsillesikin. Toivon, että sulla oli myös joku oikea syy vieraantua äidistäsi hänen viimeisinä vuosinaan.
T. Äitinsä pian 10 vuotta sitten menettänyt tytär
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minullakin on todella vaikea äitisuhde. Hän on huonossa kunnossa eikä varmaan elä kauaa. Mutta silti en pysty olemaan tekemisissä vaikka tiedän että saatan katua sitä myöhemmin. Olen kyllä kuitenkin yrittänyt.
Voin samaistua tähän. Onko teillä kuinka iso ikäero ja miksi vaikea? Ap
Hän on 75, minä 40. Suhteemme on ollut aina vaikea. Rakkaudeton. Hän on itsetuhoinen, syyllistävä, ehkä hieman narsistinenkin. En viitsi yksityiskohtia laittaa, mutta hän on vaan koko elämäni osoittanut minulle monin eri tavoin etten merkitse mitään hänelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on syyllistävä tunne, etten lähtenyt syömään äitini luokse kun soitti minulle ja kysyi syömään. Kieltäydyin ja siitä n. 15 min niin äitini menehtyi eteisen lattialle. Bi toisaalta miettinyt olisinko osannut tehdä mitään.
Otan osaa poismenosta. Millon tapahtui? Oliko joku hänen kanssaan?
Äitini asui alivuokralaisen kanssa joka oli töissä. Äitini oli tullut töistä kotiin ja kertoi miten hyvä päivä oli. Sitten sanottiin , että soitellaan myöhemmin. Meidän asuntojen välimatka oli 50km. Koitin illalla saada yhteyttä mutta en saanut ja ajattelin äitini nukkuvan. Oli perjantai niin olin juonut alkoholia joten en voinut lähteä autolla ajamaan. Sitten alivuokralainen tuli töistä kotiin ja löysi äitini menehtyneenä. Poliisit tulivat seuraavana päivänä poliisit tulivat kertomaan mitä on tapahtunut ja se oli suuri järkytys.
Tuo voi olla emotionaalista hyväksikäyttöä äidiltäsi etenkin, jos on syyllistänyt sinua. Sinä teit ihan oikean päätöksen ottaessasi etäisyyttä äitiisi. Ei kannata syyllistää itseäsi, olet tehnyt parhaasi niillä voimilla ja kyvyillä, jotka sinulle on suotu.
Hyvin tavallista.
Äitini on ollut perhettään pompottava, syyllistävä narsisti ja marttyyri koko ikänsä. Kohta satavuotias ja yhä porskuttaa. Mitään ei ole saanut selvitettyä, koska äiti "ei koskaan riitele". Jos itse kuolisin nyt, hän tulisi hautajaisiin vaatimaan perintöjä. Jos hän kuolisi nyt, varmaan jotain syyllisyyttä tuntisin kuitenkin, mutta siitä huolimatta koen tehneeni oikein, kun olen pitänyt häneen etäisyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Tuo "on se hyvä että käytte ennen kuin kuolen" on aika tyypillistä vanhan ihmisen puhetta. Sehän osoitti arvostusta teitä kohtaan ja pientä haikeutta pian päättyvää elämää kohtaan. Sun olisi pitänyt ymmärtää se, ja selittää lapsillesikin. Toivon, että sulla oli myös joku oikea syy vieraantua äidistäsi hänen viimeisinä vuosinaan.
T. Äitinsä pian 10 vuotta sitten menettänyt tytär
Eivät kaikki vanhukset jauha kymmeniä vuosia kuolemastaan. Mitä arvostusta se osoittaa, että siirtää oman ahdistuksensa kyläilijöiden niskaan?
Juu äitini on 65v ja mölisee jo noita samoja "katsotaan jos on vielä elossa" yms. jne. ja aivan hemmetin ankeuttavaa.
Menetin perheenjäseneni itsemurhalle ja muuta en ole tehnytkään kuin syyttänyt itseäni etten käytännössä tehnyt enemmän. Sisimpäni on ollut jo pitkään rikki,kävelen haamuna täällä. Nousen aina sängystä töihin ja palaan sänkyyn lepäämään päiväksikin, muuta elämää ei ole. Suren ja suru ei lopu. En tiedä voiko tästä koskaan selvitä.
Vierailija kirjoitti:
Menetin perheenjäseneni itsemurhalle ja muuta en ole tehnytkään kuin syyttänyt itseäni etten käytännössä tehnyt enemmän. Sisimpäni on ollut jo pitkään rikki,kävelen haamuna täällä. Nousen aina sängystä töihin ja palaan sänkyyn lepäämään päiväksikin, muuta elämää ei ole. Suren ja suru ei lopu. En tiedä voiko tästä koskaan selvitä.
Terapia.
Vierailija kirjoitti:
Osanotto. On normaalia. Tapasitte kuitenkin silloin tällöin?
Asui toisella paikkakunnalla joten kerran vuodessa. Mutta kuukausittain soiteltiin tai viestiteltiin. Ed kerran näin maaliskuussa. Halasin pitkään ja hän oli aika heiveröinen. En oo ikinä pussannu äitiä otsalle mut tuolloin sen tein. En tiedä aavistinko jotain? Ap
On normaalia