Onko tää normaalia,että kun äiti kuolee

Vierailija kirjoitti:

Jollain oudolla tavalla olen kateellinen niille jotka ei ole väleissä vanhempiensa kanssa. Itsellä taas välit tuntuu lähentyvän ja äskettäinen pahalta näyttänyt vanhempani sairaalareissu lähensi lisää. Pelkään että sitten kun se päivä tulee kun kuolevat niin se tuntuu sitä pahemmalta mitä läheisemmäksi tullut.

Minulla oli kerran kaksi riviotalonaaapuria. Toinen oli elänyt kamalan avioliiton alkoholistimiehen kanssa ja ja oli elämälle katkera ja tosi onnellinen, kun ukko viimein kuoli. Toinen oli ollut onnellisesti naimisissa ja mies oli ollut oikea enkeli. Kun mies sitten kuoli, nainen oli ihan surun ja murheen murtama, ja loppu elämä oli surua ja tuskaa. 

Mietin silloin , kumpi on parempi, elää paska elämä ja olla onnelinen, kun toinen kupsahtaa vai elää ihana elämä toisen kanssa ja lähes kuolla suruun, kun toinen lähtee. Tulin siihen tulokseen, että sittenkin on parempi elää ihana elämä ja surra sitten, kun surunaika on.

Joten nauti sinäkin vanhempiesi seurasta, kun he vielä ovat. Surra ehtii sitten, kun aika heistä jättää. 

Vierailija kirjoitti:

Juu äitini on 65v ja mölisee jo noita samoja "katsotaan jos on vielä elossa" yms. jne. ja aivan hemmetin ankeuttavaa.

Joo ja miten onki että kaikki buumerit vetää samoilla vuorosanoilla huoh.

Vierailija kirjoitti:

Samanlainen suhde äitiin. Ei vaan voi olla usein tekemisissä kun ryhtyy suunnittelemaan meidän elämää ja tekemisiä. Olen ajatellut että oppiläksy minkä äidiltä opin tässä elämässä on omien rajojen asettaminen. Ja että loppujen lopuksi asiat menevät juuri niin kuin on tarkoituskin. 

Voithan ajatella, että olisit ollut enemmän tekemisissä jos äitisi olisi ollut erilainen. Ihmisellä on oikeus pitää ensisijaisesti huolta oman perheensä hyvinvoinnista. Ydinperheen.

 

Pohjimmiltaan se on eri ikäpolvien eritahtisuus.  Kun on vuosikymmeniä huolehtinut siitä ydinperheestään,  niin irrotapa sitten ote ykskaks. 

Aivan tavallista. Isän kanssa tämä on jo käyty läpi, seuraavaksi äiti edessä :(. Raskasta on, varsinkin silloin kun suhteet vanhempiin on olleet vaikeat. Isän kanssa jäi asioita sanomatta, ja niin tulee jäämään äidinkin.

Vierailija kirjoitti:

Aivan tavallista. Isän kanssa tämä on jo käyty läpi, seuraavaksi äiti edessä :(. Raskasta on, varsinkin silloin kun suhteet vanhempiin on olleet vaikeat. Isän kanssa jäi asioita sanomatta, ja niin tulee jäämään äidinkin.

Miksi ihmiset koettavat saada tästäkin täydellistä näytelmää? Miksei voi hyväksy realiteetteja. Kaikkea ei voi eikä pidäkään sanoa. Miksei voi ajatella mitä kaikkea ehti sanoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu äitini on 65v ja mölisee jo noita samoja "katsotaan jos on vielä elossa" yms. jne. ja aivan hemmetin ankeuttavaa.

 

No ei noilla jutuilla haluta  ankeuttaa, eikä tehdä kenellekään pahaa mieltä, mutta totuus on, että kun ikää on yli 60v, on jo tajunnut elämän rajallisuuden ja tietää, että lähtö voi tulla milloin vain. 

Kuolemaa tulee ajateltua oikeastaan päivittäin ja sen ymmärtää, että oikeasti elämä on loppusuoralla. Joo, voi olla ., että elääkin sata vuotiaaksi, mutta yhtä hyvin kuolema voi tulla huomenna. 

Tiedän kyllä se kuolema voi tulla 20vuotiaallekin huomenna, mutta silloin sitä ei vielä ajattele,(nuorena luulee, että on kuolematon ja vanhuuskin tulee vain muille, itse on aina nuori) eikä kuolema ole aktiivisesti mielessä. Elämän rajallisuus tulee todeksi, kun elämää on enemmän takana, kuin edessä.

Silti tuollaisten juttujen höpötys läheisille on todella ankeaa ja raskasta, eikä mitenkään oikeutettua.

Yleensä nimittäin ne jotka tuollaisia hokee tekee niin ihan tahallaan eikä siitä syystä että ovat vaan huomanneet elämän rajallisuuden. Ei elämän rajallisuuden tiedostaminen aiheuta sitä että alkaa puhua noin läheisilleen.