Lue keskustelun säännöt.
Onko tää normaalia,että kun äiti kuolee
19.04.2025 |
Niin alkaa tulla kauheet syytökset itseä kohtaan.
Miksi et soittanut , miksi et käynyt enemmän jne..
Mulla ei oo ollu mikään helpoin suhde äitiin. Välissä on ollut vuosia kun ei ole pidetty yhteyttä. Nyt loppuaikoina onneksi oli hyvät ja asialliset välit.
Mutta alkaa puskemaan syytökset itseä kohtaan. Mä joku vuosi sitten jouduin vetämään rajat koska äiti oli semmone energiasyöppö joka ajatteli negatiivisesti. Esim lapsilleni sanoo 10v putkeen että on se hyvä kun käyttö ennenkun kuolen jne..se oli sit semmonen et lapsilla tuli surullinen olo kun sieltä lähdettiin. Näin ollen rajotin käyntejä.
Olen iloinen kuitenkin että viimeisenä päivänä sain istuttaa hänen vierellään.
Onko muilla ollut vastaavaa? Äiti oli 86v ja itse olen 50
Kommentit (46)
Toisinpäin, miks teeskentelin että oli kaikki hyvin sen kans , kiva elämä muka ja olin yhteydessä,kävin kylässä yms.
EI ois pitänyt, k-pää se oli,ja pysyy sellaisena kuolleenaki.
Ois pitäny antaa kunnolla takas ,tuhansia kertoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jollain oudolla tavalla olen kateellinen niille jotka ei ole väleissä vanhempiensa kanssa. Itsellä taas välit tuntuu lähentyvän ja äskettäinen pahalta näyttänyt vanhempani sairaalareissu lähensi lisää. Pelkään että sitten kun se päivä tulee kun kuolevat niin se tuntuu sitä pahemmalta mitä läheisemmäksi tullut.
On normaalia, itsesyytökset ja muutkin syytökset, samoin, kuin suru ja viha kuuluvat suruprosesssiin.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on syyllistävä tunne, etten lähtenyt syömään äitini luokse kun soitti minulle ja kysyi syömään. Kieltäydyin ja siitä n. 15 min niin äitini menehtyi eteisen lattialle. Bi toisaalta miettinyt olisinko osannut tehdä mitään.
Olet syyllistynyt heitteillejättöön. Toivottavasti koet syyllisyyttä loppuelämää mokoma!
Osanottoni.
On normaalia, kaikki syytökset ja pohtimiset siitä, miksi ei itse toiminut toisin. Vaikka olisi kuitenkin aina toiminut ihan hyvin ja oman jaksamisensa mukaan, eikä enempää voi vaatia.
Itse poden nyt huonoa omatuntoa itselleni vieraasta ihmisestä. Siis iäkäs sukulainen jota en koskaan ole edes tavannut, ainakaan niin että muistaisin. Muutimme hänen lähelleen ja tiesin että hän haluaisi meidät kovasti tavata. Ja minäkin toki hänet, ajattelin että olisi kiva kuulla vielä viimeisiltä suvun vanhuksilta jotain suvun tapahtumista ym. Mutta en vaan saanut aikaiseksi ja usein mietin että siellä hän meitä odottaa, mutta ehkä ensi viikolla. Ja sitten hän kuoli, emmekä koskaan tavanneet. Koitan takoa päähäni että elämässä nyt vaan on ollut niin paljon kaikkea, mutta huono omatunto oli silti.
Puhumattakaan sitten jos menehtynyt on läheinen. Aloittajalle voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieti asiaa niin, että jos olisit käynyt kylässä jatkuvasti ja ollut äitisi kanssa yhteyksissä muutenkin usein, niin olisiko oma elämäsi jäänyt elämättä. Tuskin sekään olisi ollut hyvä vaihtoehto.
Vierailija kirjoitti:
Mieti asiaa niin, että jos olisit käynyt kylässä jatkuvasti ja ollut äitisi kanssa yhteyksissä muutenkin usein, niin olisiko oma elämäsi jäänyt elämättä. Tuskin sekään olisi ollut hyvä vaihtoehto.
Hyvä huomio. Silloin kun olin nuorempi niin äiti saattoi soittaa ovikelloa ja sanoa "mä tulin nyt viikoksi". Ei siis ilmoittanut etukäteen, ilmestyi vain.asui satojen kilometrien päässä. Sit hänellä oli tapana siivota koko mun kämppä vaikka en pyytänyt eikä hän pahemmin kysellyt lupaa siihen ja kerran jouduin soittamaan että mihin oot juustohöylän laittanut kun keittiön kaapit oli myllertäny. Siinä samalla sitten sanoi että musta on tullu änkyrä kun silloin ehkä ensimmäistä kertaa sanoin että en tykkää verhoista jotka hän on ostanut,kysymättä mun mielipidettä. Mulle itselle tuli tietty hyvä fiilis,kun en enää ollu se kilttityttö joka sano mitä äiti haluu kuulla.
Olihan hänestä paljon apua kun tytär oli sillon nuori. Mutta koin,että astui mun tontille ja vielä tuo että ei kysynyt mitään vaan teki.
Kun kävimme heillä niin joka kerta kun käytiin siellä,ennenkun vahvistin rajoja mulla oli tosi väsynyt olo fyysisesti ja psyykkisesti. Kesti viikon aina palautua.ja se heijastui mm kiukkua mun omiin lapsiin.
Mutta sitten kun sain rajat laitettua niinoloni helpottui ja se meidän suhde muuttui paeemmaksi ja helpommaksi minulle. Hän varmaan kärsi siitä kun mä otin etäisyyttä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Keski-iässä oli muita kiireitä, joten välit äitiini eivät silloin olleet läheiset. Viimeisinä vuosinaan äitini dementia paheni ja välit korjautuivat. Kunnes ihan viimeiset kuukaudet menivät niin että äitini ei enää muistanut kuka olen (olin vain yksi hoitajista). Muisti kuitenkin että olen se kiva nainen, jonka kanssa käytiin kävelyllä. Äitini kuoli yli 90-vuotiaana. Ei jäänyt syyllisyyttä, kaikki asiat tuli sanottua ja tehtyä jo hänen eläessään. Oikeastaan kuolema oli helpotus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin syyllistän vuosia äitini kuoleman jälkeen itseäni juuri noista samoista asioista. Äitini oli huono äiti ja laiminlöi meitä täysin, mutta silti tunnen itse olevani huono ihminen, kun en pitänyt aikuisena juurikaan yhteyttä. Ja tuo laiminlyönti ja väkivalta yms ei ollut ihan mitään pientä.
On normaalia. Lapsella on aina jonkintasoinen lojaliteetti, side ja hyväksynnän tarve äidiltä, vaikka äiti kohtelisi huonosti ja olisi epäluotettava. Sinulla on ollut oikeita syitä ottaa etäisyyttä, olet suojellut sillä tavalla omaasi ja lastesi mielenterveyttä. Sillä voi olla suurempi merkitys kuin arvaatkaan. Älä syyllistä siitä itseäsi. Liikaa on rikottuja ihmisiä, kun haitallisissa sukulaisuussuhteissa on roikuttu väkisin sukulaisuuden tähden. Suhteen ylläpitämisen ja hoitamisen ei kuulu koskaan levätä vain lapsen harteilla, vaan välittämisen pitää olla molemminpuolista.
Sekin on normaalia, että läheisen kuoleman jälkeen tuntuu, että hänestä ei saisi sanoa tai ajatellakaan mitään pahaa, ja että näistä tulee syyllinen olo. Kuolema ei kuitenkaan muuta sitä, millainen äitisi oli ja missä asioissa toimi väärin (varmasti joidenkin hyvien puoliensa ohella). Kokemuksesi ovat edelleen totta.
Voimia sinulle 💝
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuo "on se hyvä että käytte ennen kuin kuolen" on aika tyypillistä vanhan ihmisen puhetta. Sehän osoitti arvostusta teitä kohtaan ja pientä haikeutta pian päättyvää elämää kohtaan. Sun olisi pitänyt ymmärtää se, ja selittää lapsillesikin. Toivon, että sulla oli myös joku oikea syy vieraantua äidistäsi hänen viimeisinä vuosinaan.
T. Äitinsä pian 10 vuotta sitten menettänyt tytär
Minusta tuo lause on manipulointia, jolla yritetään aiheuttaa läheisille huono omatunto ja paine että "pakko nyt käydä KUN VIELÄ VOI". Eli todellakin läheisten arvostamisen vastakohta. En voi käsittää, miten viestisi on saanut enemmän ylä- kuin alapeukkuja. Minusta aivan päivänselvää manipulaatiota. Se kertoo jo aika paljon, kun miettii, että tuleeko tuosta sinulle läheisenä hyvä ja lämmin olo, vai ahdistava?
Vierailija kirjoitti:
Tuo "on se hyvä että käytte ennen kuin kuolen" on aika tyypillistä vanhan ihmisen puhetta. Sehän osoitti arvostusta teitä kohtaan ja pientä haikeutta pian päättyvää elämää kohtaan. Sun olisi pitänyt ymmärtää se, ja selittää lapsillesikin. Toivon, että sulla oli myös joku oikea syy vieraantua äidistäsi hänen viimeisinä vuosinaan.
T. Äitinsä pian 10 vuotta sitten menettänyt tytär
Ihana "lyö lyötyä" -kommentti taas kerran.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitisuhteeni oli vaikea, välillä poikki, välillä tyydyttävä. En ole tuntenut minkäänlaista syyllisyyttä - enkä ikävää.
Ei meidän aina tarvitse jaksaa, itsellä oli marttyyriäiti ja väsyin, kannoin huonoa omaatuntoa kun ei jaksa. Sisarukset (asuivat kauempana) sanoivat usein ettei tarvitse aina passata eikä kaikkea tarvitse hyväksyä mutta en oikein uskonut. Sitten kerran sosiaalialan ammattilainen kertoi että väsyy vastaavaan tilanteeseen niin silloin tuli ajatuksiin ettei minunkaan aina tarvitse jaksaa kun ei ammatti-ihmisetkään jaksa. Sen tämä opetti että päätin etten omilla lapsilla passauta enkä juonittele heille ja olen heille sanonut että jos niin käy niin älkää kuunnelko, jättäkää vaikka käymättä
Vierailija kirjoitti:
On normaalia. Lapsella on aina jonkintasoinen lojaliteetti, side ja hyväksynnän tarve äidiltä, vaikka äiti kohtelisi huonosti ja olisi epäluotettava. Sinulla on ollut oikeita syitä ottaa etäisyyttä, olet suojellut sillä tavalla omaasi ja lastesi mielenterveyttä. Sillä voi olla suurempi merkitys kuin arvaatkaan. Älä syyllistä siitä itseäsi. Liikaa on rikottuja ihmisiä, kun haitallisissa sukulaisuussuhteissa on roikuttu väkisin sukulaisuuden tähden. Suhteen ylläpitämisen ja hoitamisen ei kuulu koskaan levätä vain lapsen harteilla, vaan välittämisen pitää olla molemminpuolista.
Sekin on normaalia, että läheisen kuoleman jälkeen tuntuu, että hänestä ei saisi sanoa tai ajatellakaan mitään pahaa, ja että näistä tulee syyllinen olo. Kuolema ei kuitenkaan muuta sitä, millainen äitisi oli ja missä asioissa toimi väärin (varmasti joidenkin hyvien puoliensa ohella). Kokemuksesi ovat edelleen totta.
Voimia sinulle 💝&
Kiitos kivasta vastauksesta. tuo oman ja lasteni suojelu mulla siinä hyvin pitkälle oli taustalla. Ja onneksi sen tein, nyt kun ajattelen että jos en olisi irtaantunit olisin ollut tosi väsynyt ja nuutunut. Ja se olisi heijastunut taas omiin lapsiin jne kierre pallon lailla lähtenyt pyörimään eteenpäin . Ap
On tosi hankalaa ajatella, että surisin kuolemaansa, kun äitini on ollut aivan todella hullu, kaikin puolin väkivaltainen ja mm. vaikeasti persoonallisuushäiriöinen.
En ole voinut kiintyä. Olen pelännyt. Sittemmin irtipäästyäni surrut paljon, lähinnä sitä että mitä kaikkea olisi voinut ja kuulunut olla.
Eipä niitä vauvasta asti saatuja haavoja niin vain paranneta. En enää tässä iässä tietenkään syyttele enkä vihaa. Voisin esim käydä katsomassa hoitokodissa, jos sieltä pyytäisivät, mutta ei olla siellä vielä.
Asia on jo tunnetasolla ok ja neutraalisti voin todeta, että ihan kamala ihminen, kylmä ja psykopaatti. On nauttinut satuttamisesta ja toivonut ääneenkin meidän kuolemaa.
Vähän niin kuin joku sadistinen psykopaatti. Ollut hoitaja ja ihmettelen, ettei ole ollut kuten Aino Nykopp, myrkkyhoitaja. Tai ei ole jäänyt kiinni.
Ihan hirveän huono arpa saada tuommoinen äiti. En ole tekemisissä enkä tiedä tulenko olemaankaan. Voisin kai ollakin, mutta en erityisesti kyllä hakeudu. Eikä hän ole kaipaillut.
Vaikea on ymmärtää silkkaa pahuutta. Sillä ei kuitenkaan ole mitään erityistä syytä, rankkaa lapsuutta hänellä.
Muut sisaruksensa ovat kivoja ja normaaleja, heillä perushyvä koti ollut, jossa äitini iltatähtenä ollut lellikki.
Eivät hekään kestä äitiäni. Ketä lie tulee olemaan hautajaisissaan. En tiedä. Enkä minä ole kylmä, päinvastoin olen erittäin herkkä ja empaattinen. Valtavan traumatisoitunut.
Joskus vain on niin, että ne surut on surtu jo elämän aikana. Kaikista ei kertakaikkiaan ole vanhemmiksi, mutta aiemmin moniakaan nykyajan vaihtoehtoja ei ole ollut.
Ei kuolemankaan edessä tarvitse väkisin surra tai kokea syyllisyyttä, jos ei vain ole näitä tunteita. Normaalien, rakastavien ihmisten saati vanhempien kuolema on toki eri asia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo "on se hyvä että käytte ennen kuin kuolen" on aika tyypillistä vanhan ihmisen puhetta. Sehän osoitti arvostusta teitä kohtaan ja pientä haikeutta pian päättyvää elämää kohtaan. Sun olisi pitänyt ymmärtää se, ja selittää lapsillesikin. Toivon, että sulla oli myös joku oikea syy vieraantua äidistäsi hänen viimeisinä vuosinaan.
T. Äitinsä pian 10 vuotta sitten menettänyt tytär
Ihana "lyö lyötyä" -kommentti taas kerran.
Nämä ovat niitä jotka puhuvat miten olisi mukava pitää joulu oman perheen kanssa, mutta lähdetään vanhempien luokse koska tämä voi olla se viimeinen joulu. Yhtäkkiä lapset ovatkin muuttamassa kotoa pois ja perhejoulu jäi viettämättä, koska viimeisiä jouluja on ollut se vajaa parikymmentä vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Juu äitini on 65v ja mölisee jo noita samoja "katsotaan jos on vielä elossa" yms. jne. ja aivan hemmetin ankeuttavaa.
No ei noilla jutuilla haluta ankeuttaa, eikä tehdä kenellekään pahaa mieltä, mutta totuus on, että kun ikää on yli 60v, on jo tajunnut elämän rajallisuuden ja tietää, että lähtö voi tulla milloin vain.
Kuolemaa tulee ajateltua oikeastaan päivittäin ja sen ymmärtää, että oikeasti elämä on loppusuoralla. Joo, voi olla ., että elääkin sata vuotiaaksi, mutta yhtä hyvin kuolema voi tulla huomenna.
Tiedän kyllä se kuolema voi tulla 20vuotiaallekin huomenna, mutta silloin sitä ei vielä ajattele,(nuorena luulee, että on kuolematon ja vanhuuskin tulee vain muille, itse on aina nuori) eikä kuolema ole aktiivisesti mielessä. Elämän rajallisuus tulee todeksi, kun elämää on enemmän takana, kuin edessä.
Uskon, että nuo ihmiset jotka aina sanoo, että " katsotaan jos olen elossa"ei halua pelotella tms, vaan asia vain todetaan. Sehän on totta.
Itse en koskaan sano ääneen tuota, koska tiedän, että se ehkä järkyttää jälkikasvua, mutta mietin monesti, kun vaikka varataan matkaa pitemmän ajan päähän, että olenkohan silloin vielä hengissä :D
Ymmärrän ja en ymmärrä...korjaan että viimeisinä vuosina suhde oli parempi kuin esim 10v sitten. Ap