Olen erilainen kuin muut

tälle ketjulle

Ihan tavallisia te muiden silmissä olette. itse vaan luulette olevanne jotenkin poikkeavia. Lopettakaa se omaan napaan tuijottaminen!

⁢

󠀺



󠁼

Lohduttavaa että meitä on muitakin " omituisia" ..

Nuorempana usein ajattelin, että muut osaavat paremmin olla ja tietävät aina mitä pitää sanoa jne. Olen aina ollut todella ujo.



Nyt vanhempana olen kuitenkin huomannut, että muutkaan ihmiset eivät ole aina sitä miltä näyttävät. Sosiaaliset ja ulospäin rohkeatkin ihmiset voivat olla sisimmäsään todella epävarmoja. Heillä vaan sattuu olemaan sellainen rooli, että he ovat varmoja, ja ehkä myös peittelevät ulkoisella varmuudella epävarmuuttaan.



Itse osaan halutessani olla sosiaalinen ja ' hyvä tyyppi' . Olen oppinut tätä elämän varrella, iso osa on sillä, että olen työskennellyt asiakaspalvelualalla monta vuotta. Siinä tottuu tavallaan ' esittämään' , koska on oltava ystävällinen ja mukava, vaikkei siltä aina tuntuisikaan.



Monesti minulla silti on isossa joukossa olo, että en kuulu joukkoon ja ihan kun kaikki muut muodostaisivat jonkin yksikön johon minä en kuulu ja joka ei halua minua mukaansa. Yritän silti aina ajatella, että moni muukin varmaan kokee epävarmuuden tunteita ja tosiaan, yritän olla tuijottamatta omaan napaani. aika vähän ihmisiä nimittäin kiinnostaa muut ihmiset loppujen lopuksi, siis todellisuudessa harva kiinnittää huomiota juuri minuun jollain erityisellä tavalla jossain ryhmätilanteessa.



Harmikseni hyvät ystäväni asuvat kaikki eri paikkakunnillla kun minä. Uusia ystäviä en oikein ole saanut, työnikin on sellaista että sitä tehdään yksin. Onneksi minulla on oma perhe ja mies, joka ymmärtää.

Vierailija:

Ehkä tämä on jotenkin biologinen juttu? Tai sitten liittyy lapsuuden kokemuksiin.

Liittyy lapsuuden kokemuksiin? Mitä omalla kohdalla ajattelisit olevan nuo kokemukset, jotka tällaiseen vaikuttaisivat?

ap

Et taida ymmärtää ollenkaan, mitä tarkoita ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunteella. En koe olevani erilainen siinä mielessä, että olisin jotenkin ainutlaatuisempi kuin muut, parempi kuin muut. Tuntuu, että minulta puuttuu se kytkin, jonka avulla pääsisin samalle taajuudelle kuin muut.

Sinulle on ehkä turha yrittää selvittää ajatuksiani. He kyllä ymmärtävät, mistä puhun, jotka kokevat samoin.

ap

Vierailija:

Ihan tavallisia te muiden silmissä olette. itse vaan luulette olevanne jotenkin poikkeavia. Lopettakaa se omaan napaan tuijottaminen!

Se muutti elämäni täysin, löysin yhteisen sävelen muitten naisten kanssa. Ennen olin todella yksinäinen, nyt mulla on paljon tuttavia, kyläilen usealla äidillä jne. Sydänystävän löytämisen toivosta olen kyllä jo luopunut.

Vierailija:

että tällaisia on muitakin. Nykyään sosiaalinen nokkeluus on vähän yliarvostettua, sellaisissakin paikoissa, joissa sillä ei oikeasti ole mitään merkitystä.

Olen joskus mielessäni nauranut, että millainen olisi meidänlaisten ihmisten vertaistapaaminen: joukko tuppisuita menee kahvilaan tietyllä kellonlyömällä, ja istuu samaan pöytään. Juovat vaiti kahvinsa, jonka jälkeen nyökkäävät toisilleen ja poistuvat koteihinsa.

t. 5

:D

ap

tosin en ole yhtään niin äärimmäinen kuin moni tässä ketjussa kirjoittanut. Itse olen tulkinnut, että kyse on vaikeista lapsuudenkokemuksista: vanhempien traumaattinen avioero ja sittä seurannut täydellinen hylätyksi jäämisen tunne. Olen jotenkin kovettanut itseni ja opetellut tulemaan toimeen yksin.



Ennen vanhempien eroa olin todella ulospäinsuuntautunut ja kavereiden keskuudessa suosittu tyyppi. Sen jälkeen minusta tuli syrjäänvetäytyvä koulukiusattu.

Vierailija:

Se muutti elämäni täysin, löysin yhteisen sävelen muitten naisten kanssa. Ennen olin todella yksinäinen, nyt mulla on paljon tuttavia, kyläilen usealla äidillä jne. Sydänystävän löytämisen toivosta olen kyllä jo luopunut.

Minulla erilaisuuden tunne on vain korostunut lasten saamisen myötä. Äitiyden myötä toiset naiset (äidit) lähestyvät enemmän ja ystävystyminen on helpompaa kuin aiemmin. Mutta se on minusta ahdistavaa! Se, että kummallakin on lapsia, ei riitä ystävyyden pohjaksi. Usein ne, jotka esittävät ystävystymisen haluja, ovat aivan päinvastaisia ihmisiä kuin minä olen. Minä välttelen tiivistä sosiaalista kontaktia, ja he sitävastoin hakeutuvat siihen...

ap

Olen samanlainen kuin ketjussa kirjoittaneet.

Olen alkanut miettimään voisiko kyseessä olla asperger?

Varsinkin ryhmässä puhuminen tuntuu ylivoimaiselta enkä tajua mitä ihmiset saa ryhmäkeskustelusta eli miksi he puhuvat?

Moni sanoi miehensä olevan samanlainen. Oma mieheni on tosi sosiaalinen, mikä on ihan kivaa kun hän on paljon kavereiden luona ja saan olla välillä rauhassa. Tarviin paljon omaa aikaa.

En laskisi tätä ihan narsismiksi, koska haluaisin olla lähinnä näkymätön, ja muut ihmiset vaivaannuttavat. Eli tämä ei ole sellaista itsekeskeisyyttä, joka vaatisi toisilta jotain. Tuntuu siltä, että sosiaalinen elämä on minulle paljon vaikeampaa kuin muille; jos tämä olisi normaali ja yleinen tila ihmisillä, ei varmaan olisi mitään Idols-kilpailuja tai TV-visailuja, joissa kenestä tahansa voi tulla julkkis.



Minusta tuntuu, että tässä (ainakin minulla) on monta osittain erillistä piirrettä: tämä normaalikanssakäymisen tajun puute, introverttiys ja erittäin voimakas ujous. Nämä vahvistavat toisiaan, ja ajoittain haittaavat erittäin voimakkaasti normaalielämää (esim. pitkitän asioitteni hoitamista kontaktinvälttelyssäni).



Lapsen kanssa kotona oli niin helppoa, ja ihmisten ilmoille palatessani huomasin, että minun oli paljon vaikeampi olla kontakteissa. Eli äitiys ei suinkaan ¿parantanut¿ minua tästä.



Olen myös huomannut, että minä aivan todella käsitän usein asioita väärin tai muuten vain eri tavalla. Ja että minun on vaikea hahmottaa ja muistaa asioita, jotka selitetään suullisesti, ellen saa tehdä muistiinpanoja tai toistaa itse perässä (!). Tämänkin takia vapaasti rönsyilevä keskustelu on minulle kaoottinen kauhistus, jossa kaikki muut tuntuvat seuraavan tuttuja polkuja, mutta minä haparoin umpimetsässä.



t. 5

Voihan se olla asperger. Mutta mikä erottaa introverttiyden aspergerista? Olen itsekin miettinyt samoja juttuja.

Vierailija:

Tunnen itseni ulkopuoliseksi muiden ihmisten joukossa. Usein huomaan, että myös muut ihmiset ryhmässä huomaavat minun olevan erilainen, epäsopiva.

En löydä omaa paikkaani, en löydä samaa aaltopituutta minkään ihmisryhmän kanssa. Saati sitten yksittäisten ihmisten kanssa. On sellainen tunne, kuin en saisi keneenkään oikeaa, aitoa kontaktia.

Kuulostaako tutulta?

sosiaaliset kontaktit ei suju ja uudet tilanteet on vaikeita?

Vanhin lapsistani on myös samanlainen, eli eihän me niin erilaisia ollakaan.

Minkä ikäinen " ulkopuolinen" lapsesi on? Mitä luulet, mistä tuo erilaisuuden tunne tulee ihmiselle?



ap

Hän ei ole koskaan kokenut kuuluvansa mihinkään joukkoon ja edelleenkin hän aina valittaa, ettei hänestä välitetä eikä hän osaa jutella tai jos juttelee, niin kukaan ei tajua hänen juttujaan. Keväällä olisi opiskelupaikan haku ja toivon, että hän löytäisi sen oman paikkansa. En yhtään tiedä, mistä tuo erilaisuus ja erilaisuuden tunne voi johtua. Hän on kyllä todella älykäs, mutta en usko sen olevan syynä, vaikkei nykyään älykkyyttä oikein nuorison keskuudessa ihannoidakaan. t. 2

Ja lapseni.



Tuntuu, kuin muilla ihmisillä olisi sellaista tietoa, mikä minulta puuttuu. Sosiaalisissa tilanteissa olen omituinen. En tiedä milloin pitäisi puhua mitäkin. Ja tämä yhdistettynä introverttiyteen => en puhu juuri koskaan mitään. (Puhelinlaskukin 7 kuukaudelta 22 euroa...) (Tai oikeastaan tämä puhumattomuus koskee vain ryhmätilanteita, kahdenkeskisessä keskustelussa pystyn keskittymään toisen eleisiin ja ilmeisiin siinä määrin, että kykenen vuorovaikutukseen.)