Olen erilainen kuin muut

mutta heidän kohdallaan se johtuu siitä, että he ovat muiden yläpuolella ja muilta puuttuu se jokin viisaus ja ymmärrys jota heillä on. Itse en tätä nää heistä ja tuntuu surulliselta että äiti valaa lapsiinsa samaa ideaa, jolloin vanhin lapsi koulun aloitettuaan ei löytänyt ystäviä, vaan on edelleen hyvin yksinäinen. Vielä surullisempaa on, että hän haluaa olla yksin.

Jos minulla onkin jokin vika, enkä siksi ymmärrä toisia. Eihän masentuntukaan itse välttämättä ymmärrä, että on masentunut (ja vika löytyy välittäjäaineista aivoissa). Jospa minullakin on jokin puute aivoissa, mikä tekee tällaisen olon?



Vai onko tämä kuitenkin normaalia? Kummallista, mutta normaalia? Työpaikkailmoituksissakin haetaan yleensä " hyvää tyyppiä" . Minä en ole hyvä tyyppi! Olen empaattinen, ajatteleva, rehellinen, realistinen, ystävällinen, aikaansaava, hyvä työntekijä.

Mutta en ole hyvä tyyppi(sellaisessa merkityksessä kuin he sitä tarkoittavat): supereläväinen vitsien heittelijä, joka saa energiaa ja hyvää oloa sosiaalisesta kanssakäymisestä.



ap

Tuntui aina etten kuulunut porukkaan tai että olin erilainen.



Hankin täysin uusia kavereita, matkustin, asuin ulkomailla, tutustuin itseeni rauhassa ja nykyään tilanne täysin toinen. Edelleen on ihmisiä, joiden kanssa en tunne oloani kotoisaksi mutta en ole näiden kavereiden kanssa paljoakaan tekemisissä. Sen sijaan onneksi olen löytänyt muutaman, jonka kanssa olen " samanlainen" . Etsiminen kannattaa, heitäkin on!

Joo!! " Tuntuu, että muilla ihmisillä olisi sellaista tietoa, mikä minulta puuttuu" . Hyvin osuvasti kuvattu!

Eikö tiivistettynä ole näin:

introvertti=menettää energiaa muista ihmisistä ja sosiaalisesta kanssakäymisestä

ekstrovertti=saa energiaa muista ihmisistä ja sosiaalisesta kanssakäymisestä

ap

Vierailija:

Ja lapseni.

Tuntuu, kuin muilla ihmisillä olisi sellaista tietoa, mikä minulta puuttuu. Sosiaalisissa tilanteissa olen omituinen. En tiedä milloin pitäisi puhua mitäkin. Ja tämä yhdistettynä introverttiyteen => en puhu juuri koskaan mitään. (Puhelinlaskukin 7 kuukaudelta 22 euroa...) (Tai oikeastaan tämä puhumattomuus koskee vain ryhmätilanteita, kahdenkeskisessä keskustelussa pystyn keskittymään toisen eleisiin ja ilmeisiin siinä määrin, että kykenen vuorovaikutukseen.)

Tällaista tuli mieleeni luettuani viestisi:

Minä en yhtään osaa sanoa, minkälaisen kuvan muut minusta saavat. Mitä jos hekin ajattelevat, että olen vain ylpeä, koen olevani muiden yläpuolella? Ja TODELLA en niin ajattele! Mutta kuka tietää, vaikka käytökseni olisi sellaista, että muut niin tulkitsevat (koska en osaa olla luontevasti muiden seurassa...).

ap

Vierailija:

mutta heidän kohdallaan se johtuu siitä, että he ovat muiden yläpuolella ja muilta puuttuu se jokin viisaus ja ymmärrys jota heillä on. Itse en tätä nää heistä ja tuntuu surulliselta että äiti valaa lapsiinsa samaa ideaa, jolloin vanhin lapsi koulun aloitettuaan ei löytänyt ystäviä, vaan on edelleen hyvin yksinäinen. Vielä surullisempaa on, että hän haluaa olla yksin.

Olen melkein menettänyt toiveen siitä, että löytäisin samanlaisia ihmisiä kuin minä. Oven pidän aina auki, mutta toivo alkaa hiipua. Huomasin olevani erilainen jo yläasteella. Itseeni olen tutustunut hyvinkin viime vuosina (olen nyt 31-vuotias), mutta samanlaisia ystäviä en ole löytänyt.

Aina joskus ystävystyn ihmisen kanssa, joka ensialkuun vaikuttaa tarpeeksi samanlaiselta, sellaiselta ihmiseltä, jonka kanssa on luontevaa olla. Mutta joka kerta olen joutunut huomaamaan, että ensivaikutelma pettää.

Tosin se tärkein, eli mieheni on samanlainen kuin minä. Eli yhden omanlaiseni olen tavannut! Ja se on suuri onni.

ap

Vierailija:

Tuntui aina etten kuulunut porukkaan tai että olin erilainen.

Hankin täysin uusia kavereita, matkustin, asuin ulkomailla, tutustuin itseeni rauhassa ja nykyään tilanne täysin toinen. Edelleen on ihmisiä, joiden kanssa en tunne oloani kotoisaksi mutta en ole näiden kavereiden kanssa paljoakaan tekemisissä. Sen sijaan onneksi olen löytänyt muutaman, jonka kanssa olen " samanlainen" . Etsiminen kannattaa, heitäkin on!

että minusta voi saada ylpeän kuvan, jos jossain puolitutussa seurueessa nökötän sanomatta sanaakaan, vaikka miettisin kuumeisesti mitä kivaa voisin sanoa. En kyllä pidä itseäni muita parempana; pikemminkin päinvastoin.



Eikä tämä ole sellainen juttu, että voisin ottaa itseäni niskasta kiinni ja hankkia ystäviä ja matkustella, koska tosiaankin on niin, että ikään kuin menetän energiaa, jos joudun olemaan liikaa kontaktissa muiden ihmisten kanssa. Stressaan ja jopa pelkään. Olen melko yksinäinen, mutta vain harvoin kärsin siitä. Hyviä ystäviä on pari, nähdään silloin tällöin (he eivät vie voimiani, koska olen oppinut vuosien aikana heidät tuntemaan, ja he minut; jokapäiväisiä tapaamisia en varmaan jaksaisi kenenkään kanssa).



t. 5

Minulla sama juttu. En halua " hankkia" ystäviä. Koen ihmisiin tutustumisen raskaana. Esim. kerran minut kutsuttiin mukavaan porukkaan ihan mukavan oloisiin juhliin. Meikkasin, laitoin juhlavaatteet, olin hankkinut viemisetkin, mutta sitten istahdin täydessä tällingissä eteisen tuolille ja sanoin ääneen " en halua mennä" . Ahdisti liikaa se kaikki sosiaalinen oleminen mikä olisi ollut edessä. Ei pelottanut ihmisten tapaaminen, mutta ahdisti ja turhautti.

Ihmisten tapaamisen jälkeen on aina aivan takki tyhjänä-olo. Kuin olisi imetty kuiviin.

ap

Vierailija:

Eikä tämä ole sellainen juttu, että voisin ottaa itseäni niskasta kiinni ja hankkia ystäviä ja matkustella, koska tosiaankin on niin, että ikään kuin menetän energiaa, jos joudun olemaan liikaa kontaktissa muiden ihmisten kanssa. Stressaan ja jopa pelkään. Olen melko yksinäinen, mutta vain harvoin kärsin siitä.

t. 5

Kuulostaa NIIN tutulta! Periaatteessahan kaikki juhlat ym. ovat mukavia, mutta ihan tarkoituksella jätän väliin pikkujoulut ja sellaiset.

Osin tämä johtuu spontaanisuuden puutteesta. Minun pitäisi suunnitella kaikki vuorosanani tarkkaan. Jos joudun yllättäen puolitutun kanssa keskusteluun johon en ole osannut varautua, minusta tuntuu kuin olisin joutunut ansaan, ja alan pikku paniikissa etsiä pakotietä. Tämä varmaan kuulostaa tosi säälittävältä, mutta minusta hyvä kirja, pehmeä sohvannurkka ja hiiskumaton hiljaisuus (= lapsi nukkuu, mies omissa menoissaan) on parasta vastapainoa työ- ja perhe-elämälle. Työtäkin teen enimmäkseen yksin kotona. Ikävä kyllä mieskin on samaa lajia, eikä juuri kotoa poistu ¿ jopa hänen läsnäolonsa häiritsee minua. Lapsi ei häiritse yhtään, ja siihen on varmaan ihan biologiset syyt.

Vierailija:

Minulla sama juttu. En halua " hankkia" ystäviä. Koen ihmisiin tutustumisen raskaana. Esim. kerran minut kutsuttiin mukavaan porukkaan ihan mukavan oloisiin juhliin. Meikkasin, laitoin juhlavaatteet, olin hankkinut viemisetkin, mutta sitten istahdin täydessä tällingissä eteisen tuolille ja sanoin ääneen " en halua mennä" . Ahdisti liikaa se kaikki sosiaalinen oleminen mikä olisi ollut edessä. Ei pelottanut ihmisten tapaaminen, mutta ahdisti ja turhautti.

Ihmisten tapaamisen jälkeen on aina aivan takki tyhjänä-olo. Kuin olisi imetty kuiviin.

ap

Minulla on aina ihan samanlainen olo. Että olen jotenkin kummallinen, viallinen, ja aina se ulkopuolinen -- en vain itse tiedä, mikä minussa on niin omituista. Mutta muut tuntuvat näkevän sen.

Oletko tutustunut enneagrammiin? Voisitko olla tyyppi nro 1? Googletapa sanoilla enneagram type one ja katso mätsääkö. Ykköstyypin ongelma on, että hän kokee olevansa väärällä tavalla erilainen, aina, mutta ei oikein osaa selittää, mikä hänessä on " pielessä" . Mutta pelkää että on " viallinen" ja että muut huomaavat sen.

Onneksi myös minä tulen nykyisen puolison kanssa hyvin toimeen.



Minun veljeni on myös kertonut samanlaisista tunteista, hän kyllä on sosiaalisempi kuin minä. Ehkä tämä on jotenkin biologinen juttu? Tai sitten liittyy lapsuuden kokemuksiin.

voi hyvänen numero 5 -- minusta tuntuu ihan samalta! Ihmiset uuvuttavat minut, imevät kuiviin kaikki voimavarani, häiritsevät sisäistä tasapainoani. En edes halua enempää ystäviä. Ne muutama, jotka minulla on eivät jostain syystä ime minua kuiviin tavatessamme. Se tuntuu hyvältä.



Usein uudessa seurassa, porukassa, bileissä tms. olen vain koko ajan stressaantunut, en tiedä mitä sanoa, pelkään että sanon liikaa tai liian vähän tai vääriä juttuja. Olen kotiin palatessa niin uupunut, että vain itken tunnin ja päätän, etten ikinä enää mene moisiin tilanteisiin.



Minulla on todella ihanaa yksin enkä kaipaa mitään muuta. Olen kai sitten epäsosiaalinen luonne.

että tällaisia on muitakin. Nykyään sosiaalinen nokkeluus on vähän yliarvostettua, sellaisissakin paikoissa, joissa sillä ei oikeasti ole mitään merkitystä.



Olen joskus mielessäni nauranut, että millainen olisi meidänlaisten ihmisten vertaistapaaminen: joukko tuppisuita menee kahvilaan tietyllä kellonlyömällä, ja istuu samaan pöytään. Juovat vaiti kahvinsa, jonka jälkeen nyökkäävät toisilleen ja poistuvat koteihinsa.



t. 5

aika tutulta kuulostaa. Minulle esim. ravintoloissa käyminen on aivan ylivoimainen ponnistus. Joskus nuorempana tuli oltua jonkin verran, mutta jos en ollut tutussa lähibaarissa, ilta vei kamalasti voimia. Nyt ei jaksaisi millään ajatella menevänsä esim. viikonloppuna ulos oikein vartavasten. Siinä ei ainakaan rentoutuisi, päinvastoin, ahdistuisi!

Minulla on muutamia kavereita vuosien varrelta, jotka eivät vie minulta energiaa, mutta he asuvat aika kaukana nykyään. Olen asunut isompana muutamalla eri paikkakunnalla ja parhaat tuttavuudet ovat löytyneet samalta alalta, joka ei ole kaikkein yleisimpiä. Ihmisiin tutustuminen vie kamalasti aikaa. Jos olen tutustunut yhteen ihmiseen vähän paremmin ja sitten joukkoon tulee kolmas vaikka samasta ryhmästä, menen aivan lukkoon. Voin keskustella lähinnä yhden ihmisen kanssa kerrallaan ja jos kyseessä on isompi ryhmä, en yleensä voi sanoa mitään. Eri asia on ihan täysin tuttu ryhmä, mutta sellaisia tilanteita ei usein ole, joskus opiskeluaikoina tiiviin nelivuotisen lopulla niin oli, mutta sekin lauma hajosi. Minusta on kummallinen se tunne, kun kolmas ihminen tulee paikalle, ja sen jälkeen nuo kaksi keskustelevat keskenään ja minä olen ulkopuolella. Hämmentävää.

Vaikka tunnen että olen ulkopuolella, eikä " suuret joukot" tai ryhmässä suurin osa minua ikinä hyväksy (niin koen aina), haluan silti nähdä ihmisiä. Käyn paljon kotoa ulkona ja tykkään olla liikkeellä. Pidän ihmisten tarkkailusta, mutta sellaisissa olosuhteissa, jotka ovat minulle " turvallisia" , ei sosiaalisesti vaativissa tilanteissa. Sellaiset paikat, joissa sulaudun joukkoon, on mukava katsella ihmisiä. Mieheni on aika samanlainen. Olisi varmasti vaikea elää tämän asian kanssa, jos toinen olisi aivan erilainen ja vaatisi erilaisia asioita vapaa-ajan vietolta ja elämältä.

Ai hitto kun tämä tilitys alkaa kuulostaa jotenkin kummalliselta. En minä oikeasti koe olevani niin omituinen tai säälittävä ihminen. Jotenkin vähän ulkopuolinen vain, mutta se ei johdu ylemmyydentunteestani, vaan erilaisuudentunteestani. Koen tämän ominaisuuteni jotenkin viaksi, enkä ajattele olevani parempi kuin muut. Olen kai vain jotenkin " sosiaalisesti rajoittunut" . Saa nähdä, millainen lapsestani tulee...

Vierailija:

Tunnen itseni ulkopuoliseksi muiden ihmisten joukossa. Usein huomaan, että myös muut ihmiset ryhmässä huomaavat minun olevan erilainen, epäsopiva.

En löydä omaa paikkaani, en löydä samaa aaltopituutta minkään ihmisryhmän kanssa. Saati sitten yksittäisten ihmisten kanssa. On sellainen tunne, kuin en saisi keneenkään oikeaa, aitoa kontaktia.

Kuulostaako tutulta?

Vierailija:

Olen joskus mielessäni nauranut, että millainen olisi meidänlaisten ihmisten vertaistapaaminen: joukko tuppisuita menee kahvilaan tietyllä kellonlyömällä, ja istuu samaan pöytään. Juovat vaiti kahvinsa, jonka jälkeen nyökkäävät toisilleen ja poistuvat koteihinsa.