Boomerien lapsi, sanottiinko sinulle koskaan kotona "rakastan sinua"

Ei mun äitini. Enkä ole muuten tekemisissä enää. Enkä ehkä koskaan tule enää olemaankaan.

Ei. Yhden kerran muistan, kun äiti sanoi, että hän ja isä TYKKÄÄVÄT musta. No olihan se toki kömpelö rakkaudenjulistus.

En muista. Ehkä sattoivat sanoakin mutta en todellakaan muista.

No ei todellakaan 😂. Päinvastoin, yli 60 vuotta kaikin tavoin osoitettu että en ole haluttu enkä toivottu lapsi. Viimeisimmäksi on perintöä jaettu jo etukäteen niin että minä saan roskat ja toiset rakkaammat lapset kaikki arvokkaat designtavarat. Muut on saaneet valita, minulle ilmoitettiin että roskat on päätetty antaa minulle. Voiko selvemmin ilmoittaa että olen vihattu ja halveksittu. Boomerit samanlaisine lapsineen jaottelee ja vihaa. 

Ei sanottu eikä muutenkaan kehuttu tai kiitetty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rakastaminen on sanana rantautunut Suomeen vasta jokunen vuosikymmen sitten. Siis arkisempaan kielenkäyttöön.

Mistä tiedät? Jotain historiallista tutkimusta tästä?

Ihan oman korvakuulon perusteella totean. Muistan, kun 80/90-luvulla se yleistyi ja ihan korvaan särähti. Sitä ennen sana tuntui olevan varattu parisuhteen väliseen ilmaisuun. Onko muilla samaa kokemusta?

Joo, näin se on. Ei ollut tapana ennen 2000-lukua. Pitkän linjan psykoterapeutti joskus tämän totesi: moni nykyaikuinen suree etteivät vanhemmat sanoneet rakastavansa  mutta menneiden vuosikymmenten Suomessa se ei vain yksinkertaisesti ollut tapana. Tottakai silti voi olettaa, että vanhemmat jotenkin ilmaisevat välittämistä ja rakkautta ja hyväksyntää.

En oikeastaan kaipaakaan rakkauslässytystä. Mutta olisi ollut kiva jos kotona olisi halattu ja ollut luonnollista välittämistä ja tunteiden jakamista. Oli oikein luksusta lapsena kun mentiin yhden sukulaistädin luokse joka aina halasi pitkään ja innoissaan. Sitä oikein odotti. Oli niin kosketuksen nälkä.

Me oltiin näkymättömiä hiljaisia lapsia.Vanhemmat riiteli paljon suuttumuksen ne osasi näyttää.

70-luvulla syntynyt huomionkipeä boomerhullu taas äänessä.

Päivästä toiseen pitää miettiä mitä äiskä sanoi nelkytvuotta sitten.  

 

Vierailija kirjoitti:

70-luvulla syntynyt huomionkipeä boomerhullu taas äänessä.

Päivästä toiseen pitää miettiä mitä äiskä sanoi nelkytvuotta sitten.  

 

Boomeri on kiva haukkumasana. Tuntuu suussa jännälle hokea b-kirjainta. Viisikymppinen voi näin tuntea olonsa nuorekkaaksi.

Tää katkeruus omia vanhempia kohtaan on niin vaikea aihe. Itsekin koen että on niin paljon syitä olla katkera vanhemmille, sille joka on kuollut ja sille joka vielä elää. Mutta samalla tiedän heidän rankat taustat ja sen ettei 80-luvulla noin vaan kävelty terapiaan jos ahdisti. Onko siis heiltä jo ihan hyvä suoritus se mihin he pystyivät lastensa kanssa? Eivät sentään lyöneet tai haukkuneet ja usein pitivät huolta perushyvin. Antoivat meille vapautta mennä ja tehdä omia ratkaisuja, ajatella omia ajatuksia. Eivät ylisuojelleet. Pelkään kuollakseni sitä mille tuomiolle omat lapseni mut aikoinaan vetää, koska teenhän itsekin virheitä. Helposti nyt ajattelen että en sentään ole sellainen kuin omat vanhempani, mutta juuri samalla tavalla aivan taatusti ajattelivat vanhempani. Eli mikä riittää vanhemmuudessa? Puhutaan riittävän hyvästä vanhemmuudesta, mutta se on ihan mielettömän subjektiivinen asia. Uskon että jokaisella on perusteet katkeroitua vanhemmilleen, mutta myös joitain perusteita rakastaa ja antaa armoa. Onko oma valinta, kummalle tunteelle antaa vallan?

Mieheni on +50 ja isänsä 82vuotias. Edelleen mieheni isä kutsuu miestäni rakkauden tekeleeksi. Siinä perheessä näytetään tunteita. Omilta vanhemmiltani en ole koskaan kuullut "rakastan sinua". Saatika koskaan saanut hellyyden osoituksia.