Boomerien lapsi, sanottiinko sinulle koskaan kotona "rakastan sinua"

Haah hah hah! Vanhoja testamentteja, ei Vanhaa Testamenttia eli Raamattua. Tiedätkö, mikä on testamentti?

Eivät sanoneet. Vanhemmat syntyneet 50-luvulla. halauksia sain ihan pienenä. Sen jälkeen vasta joskus lukiossa. Alkuun hieman hämmensi että mitä nuo koko ajan halailee 😅

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei lapsena, eikä meillä halailtukaan.

Taisin saada ensimmäisen kunnon rutistuksen, kun kirjoitin ylioppilaaksi suvun ensimmäisenä.

 

Mutta mun vanhemmat kehittyivät iän myötä, lapsenlapsia on sylitelty ja kerrottu kuinka tärkeitä ovat ja rakastettu maailman ympäri ja takaisin. Olen itsekin aikuisena kuullut äidiltäni, että hän rakastaa minua.

 

Vanhemmat syntyneet 1947 ja 1949

Sehän siinä oli silloin lapsenakin, että mummolta sai halauksia ja hyvänäpitoa, mutta kotona äidltä ei. Ei voi silloin sota olla syynä, koska äitini oli syntynyt sodan jälkeen. Isä muutama kuukausi ennen sodan päättymistä.

Sodan julmuuden ja kaudeudet siirtyvät kolmanteen ja neljänteen polveen ja siksi sota on aina hirveä strategia ja tuhoisa ja jättää jäljet. Ja siitä viitataan myös raamatussa "isien pahat teot kostetaan kolmanteen ja neljänteen polveen".  Ja se pitää paikkansa. 

Vasta nyt 2000-luvulla on syntynyt uusi sukupolvi, johon sodan traumat eivät enää pitäisi paljon vaikuttaa. 

Itse olen syntynyt 60-luvulla ja lapsuus oli hyvin onneton, isä oli taistellut eturintamalla 5v ja äiti lääkintälotta. Lapsuudesta muistan vain ne kaudeat yöt, kun vanhempani näkivät painajaisunia ja näin vain tuskan huudot ja jäätyneet silmät. Miten niillä eväillä voi kasvattaa lapsia tai antaa hellyyttä. Ja olen antanut anteeksi, anteeksianto pelastanut minut ja tunnen nyt kaikesta suurta kiitollisuutta.  Vanhempani kasvatti niillä eväillä ja vpimavaroills mitä heillä oli. En muista koskaan saaneen syliä, rakkauden sanoista puhimattakaan. 

Eivät. Halasivat kyllä. Toisiaan eivät rakastaneet eivätkä rakasta.

Ei ole ikinä sanottu. Itseasiassa kukaan ei ole koskaan sanonut minulle rakastavansa tai edes pitävänsä minusta. N36

Postmodernissa intersektionalismissa puheet on tärkeämpää kuin teot. Äiti sanoo, minä rakastan sinua, sitten äiti voi taas käpertyä narsistisiin ongelmiinsa.

Kun olin pieni, äiti sanoi, että olin hänen kultansa. Ihanaksi ei sanottu eikä koskaan myöskään "tykkään susta". Kun kasvoin, loppui kullaksi kutsuminen. Lopetettiin halaaminen, kun olin noin kuuden vanha, koska olin liian iso halattavaksi äidin mielestä.

Isä ei kutsunut kullaksi eikä muistaakseni halannutkaan. Kun olin pieni, hän hemmotteli minua nostamalla korkealle ylös ja takaisin alas. Mutta isä ei pitänyt siitä, jos hyörin hänen ympärillään paljon.

Muistan, kun olin päässyt ylioppilaaksi, niin äiti katsoi yhtä ylioppilaskuvaani ja sanoi: "Kerrankin näkee kuvan, jossa näytät fiksulta."

Se oli kai osaksi huumoria, osaksi totta.

Vanhempani olivat syntyneet 1910-luvulla. Itse olen siis boomeri. Meillä ei sanottu koskaan mitään rakastamisesta eikä halailtu tai pidetty sylissä, vanhemmat eivät leikkineet lasten kanssa tai esittäneet muutenkaan kaveria. Sen sijaan pidettiin hyvä huoli niin fyysisistä kuin henkisistä tarpeista muuten. Koulua sai käydä ylioppilaaksi ja opintoja yliopistossakin jonkin verran tuettiin. Kunnollisuutta ja hyvää käytöstä odotettiin, mutta päinvastaisestakaan ei rangaistu. Neuvottiin kaikenlaisissa asioissa. Järjen käyttö oli aina sallittua. Tunnelma kotona oli rakastava ja turvallinen.

Joo, isä sanoi useinkin. On muutenkin tunteellisesti avoin vaikka elikin rankan lapsuuden. 

Äiti on syntynyt 40-luvulla ja isä 50-luvulla. Ei meillä ikinä mistään tykkäämisestä ole puhuttu. Ei ole halailtu tai sanottu että rakastan sinua. On ollut ruokaa tarjolla ja on hankittu asioita joita olen tarvinnut järkevästi ajatellen, ei höpötyksiä.

Minun lastani äiti nykyään halaa, joten asenne on muuttunut.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ikinä sanottu. Itseasiassa kukaan ei ole koskaan sanonut minulle rakastavansa tai edes pitävänsä minusta. N36

🥹

En muista, että kumpikaan vanhemmistani olisi koskaan sanonut meille lapsille, että rakastaa. Sen sijaan muistan, kuinka riitaista heidän keskinäinen elämänsä oli, en usko että sanoivat toisilleen rakastavansa. Aina sai olla pikkuisen varpaillaan. Perkeleet ja saatanat kuuluivat heidän sanavarastoihinsa päivittäin, eikä ne kohdistuneet pelkästään toisiinsa. Me lapset saimme myös niistä osamme heidän suuttuessaan. He olivat kroonisesti vihaisia.

Ja kyllä, olen vieläkin katkera lapsuudestani. En osannut edes surra vanhempieni kuolemaa.

Tämä nykypäivän I love You -lässytys on opittu jenkkileffoista. Ameriikoissa sitä hoetaan joka välissä, koska se on vaan tapa.  

Välittämistä voi osoittaa teoillakin. Sanoa voi mitä vaan vaikkei tarkota.

Vierailija kirjoitti:

Ei kertaakaan sanottu. Itse sanon omille lapsilleni joka päivä että Rakastan sua!

Sama. Ei sanottu koskaan, mutta tunsin olevani rakastettu. 

Itse olen sanonut lapsille joka päivä nukkumaan laittaessa. 

Vierailija kirjoitti:

Eivät sanoneet. Vanhemmat syntyneet 50-luvulla. halauksia sain ihan pienenä. Sen jälkeen vasta joskus lukiossa. Alkuun hieman hämmensi että mitä nuo koko ajan halailee 😅

Minulle ei sanottu ikinä mitään. Ei myöskään halattu. Fyysinen kontakti oli tukistamista ja remmistä saamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei lapsena, eikä meillä halailtukaan.

Taisin saada ensimmäisen kunnon rutistuksen, kun kirjoitin ylioppilaaksi suvun ensimmäisenä.

 

Mutta mun vanhemmat kehittyivät iän myötä, lapsenlapsia on sylitelty ja kerrottu kuinka tärkeitä ovat ja rakastettu maailman ympäri ja takaisin. Olen itsekin aikuisena kuullut äidiltäni, että hän rakastaa minua.

 

Vanhemmat syntyneet 1947 ja 1949

Sehän siinä oli silloin lapsenakin, että mummolta sai halauksia ja hyvänäpitoa, mutta kotona äidltä ei. Ei voi silloin sota olla syynä, koska äitini oli syntynyt sodan jälkeen. Isä muutama kuukausi ennen sodan päättymistä.

 

Sodan julmuuden ja kaudeudet siirtyvät kolmanteen ja neljänteen polveen ja siksi sota on aina hirveä strategia ja tuhoisa ja jätt

No miten se sodan kokenut mummo pystyi osoittamaan rakkautta, kun koskaan sotaa näkemätön äiti ei? 

Hah!

Vierailija kirjoitti:

En muista, että kumpikaan vanhemmistani olisi koskaan sanonut meille lapsille, että rakastaa. Sen sijaan muistan, kuinka riitaista heidän keskinäinen elämänsä oli, en usko että sanoivat toisilleen rakastavansa. Aina sai olla pikkuisen varpaillaan. Perkeleet ja saatanat kuuluivat heidän sanavarastoihinsa päivittäin, eikä ne kohdistuneet pelkästään toisiinsa. Me lapset saimme myös niistä osamme heidän suuttuessaan. He olivat kroonisesti vihaisia.

Ja kyllä, olen vieläkin katkera lapsuudestani. En osannut edes surra vanhempieni kuolemaa.

Mun vanhemmat on kans kroonisesti vihaisia! Olen katkera, kun joillain on niin paljon paremmat vanhemmat, enkä tiedä miten siitä voi päästä yli. Tuntuu et mun elämä on pilattu. 

Vierailija kirjoitti:

Rakkaus on osoitettu huolenpidolla. En muista kärsineeni mistään puutteesta. 

No tavallaan joo sama vaikkakin just kaikki emotionaalinen huolenpito puuttuikin eli ei meillä koskaan sylitelty eikä halattu tai toivotettu hyvää yötä / huomenta jne. Eikä vanhemmatkaan ikinä halaillet/pussailleet toisiaan tai pitäneet kädestä tai huomioineet muutenkaan edes toisiaan. Ihan pähkähullu ajatuskin kuvitella, että me oltaisiin perheenä vietetty vaikka leffa- tai peli-iltaa. Kaikki kökki omissa oloissaan vaikka tuolloin ei ollut älylaitteita eikä edes telkkareita muualla kuin olkkarissa se yksi eli mitään jutusteluakaan ei harrastettu eikä sitä osaa luontevasti näin aikuisenakaan vaikka kovasti sitä sellaista sosiaalisuutta kyllä kaipaankin.

Ei sanottu kun olin lapsi, nyt muutama päivä sitten äiti sanoi ensimmäistä kertaa tekstiviestillä sen (myönsi myös virheensä) ja isä sanoi myös "päin naamaa" kun vielä eli. Nyt tuli kyyneleet silmiin.