Lue keskustelun säännöt.
Boomerien lapsi, sanottiinko sinulle koskaan kotona "rakastan sinua"
Kommentit (90)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei sanottu, äiti ei myöskään osoittanut. Olinkin iskän tyttö.
Samoin 💕
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rakastaminen on sanana rantautunut Suomeen vasta jokunen vuosikymmen sitten. Siis arkisempaan kielenkäyttöön.
Mistä tiedät? Jotain historiallista tutkimusta tästä?
En usko. Luin vanhoja testamenttaja jostain 1700 -luvulta ja niissä sanotaan, että jätän rakkaalle vaimolleni...
Tätä juuri ajoin takaa. Ei näitä sanoja suomen kielessä olisi ellei niitä käytettäisi. Jotkut tuntuvat vain yrittävän selittää parhain päin omaa ankeaa perhetaustaansa väittämällä, että muut eivät näitä sanoja käyttäisi. Olen tosin siinä samaa mieltä, että suomalaiset käyttävät vähemmän ja eri tavalla näitä sanoja kuin monissa muissa kielissä ja kulttuureissa, mutta ajatus, ettei niitä mu
Kasvoin suuressa perheessä ison serkkulauman keskellä. Leikki-ja koulutovereita oli paljon. En muista, että olisin kuullut kenenkään vanhemman sanovan lapselle, että he ovat rakkaita. Meillä ei myöskään perheessä sanaa käytetty mutta tunsin, että meistä pidettiin ja meitä kohdeltiin hyvin. Olimme tärkeitä vanhemmillemme ja he tekivät kaikkensa hyvinvointimme eteen. En osannut edes kaivata tuota rakas-sanaa. Eihän sitä kuullut muidenkaan käyttävän. Minulle oli tärkeää, ettei meitä arvosteltu, haukuttu eikä lyöty, vaan kohdeltiin kunnioittavasti ja aina tukien.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rakastaminen on sanana rantautunut Suomeen vasta jokunen vuosikymmen sitten. Siis arkisempaan kielenkäyttöön.
Mistä tiedät? Jotain historiallista tutkimusta tästä?
Suomen historia. Ja sota. Suomi oli lähes kehitysmaa vielä 60-luvulla ja elintaso nousi 70-luvulla ja 80-luvulla lapsi sai syliä ja tuli "minä rakastan sinua". Lapsi sai ihmisarvon 70-80-luvulla, joka kirjattiin lainsäädäntöön esim. lapsityövoima, ruumiillinen kuritus jne. Suomessa lapsia on huutokaupattu vielä ennen sotia.
Vierailija kirjoitti:
Ei sanottu. Olin heidän mielestään aina vanha heidän elämänsä loppuun saakka. Kertoo varmaan aika tavalla heidän älykkyydestään heidän ikäharhansa.
Minä taas olin vanhempieni mielestä lihava (tämä on kaunisteltu versio siitä miten mulle oikeasti puhuttiin.) Missään muualla, koulussa tai kavereiden seurassa ei haukuttu lihavaksi. Olin normaalipainoinen, mutta siskoni puolestaan liian laiha. Ilmeisesti olin sitten lihava vanhempieni mielestä. Isäni on hoikimmillaan painanut 100 kg, mutta katsoi asiakseen arvostella lapsen painoa ja ulkonäköä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei. Ei kyllä hakattukaan. Mitään hellittelynimiä ei käytetty, eikä halailtu ikinä. Joskus pilkallisesti nolattiin muiden edessä.
Ei.
Muistan itkeneeni alle kouluikäisenä ennen nukkumaanmenoa huutaen miksei rakasteta. Aikuisena kerroin tuntemuksiani ja häkellytti kuulla, että kyllä on rakastettu enemmän kuin mitään. Käytös ja sanat koin pienestä pitäen muuna. Vaikea tosin hahmottaa, mistä niin pienelle lapselle tulee kuitenkin ymmärrys sanoittaa asia nimeltä rakkaus.
Sanat ja teot siis merkitsee. Ei pelkkä vanhemman päänsisäinen rauhanajan tunne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Boomeri-jankkaajat taas vauhdissa!
Jankkaavat lopettavat vasta kun boomerit ovat lopulta viimeinenkin haudassaan. :)
Silloin se vasta alkaa, kun kissat uskaltaa laittaa kunnolla pöydälle.
Ei lapsena, eikä meillä halailtukaan.
Taisin saada ensimmäisen kunnon rutistuksen, kun kirjoitin ylioppilaaksi suvun ensimmäisenä.
Mutta mun vanhemmat kehittyivät iän myötä, lapsenlapsia on sylitelty ja kerrottu kuinka tärkeitä ovat ja rakastettu maailman ympäri ja takaisin. Olen itsekin aikuisena kuullut äidiltäni, että hän rakastaa minua.
Vanhemmat syntyneet 1947 ja 1949
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on nykyajan hömpötyksiä,sanoa rakastavansa jotakuta.
Ei sitä rakkautta osoitettu sanoilla 80-90-saakka,vaan teolla esim. ruualla, uusilla kengillä, tuoksusaippualla jne. Ja siksi vanhemmat ihmiset tyrkyttävät sitä ruokaa. Suomessakin ruoka oli ylellisyystuote 80-luvulle saakka.
Ei sanottu mitään positiivista, eikä osoitettu rakkautta tai tykkäämistä muutenkaan. Lapsena sain yhden halauksen vuodessa, opettajalta todistustenjaossa. Vanhemmat eivät halanneet tai muutenkaan koskeneet ikinä. Kuulin ainoastaan negatiivisia tunteita (olin tuhma ja hullu ja kaikin puolin vääränlainen ihan vain olemalla olemassa), eikä kumpikaan ollut minusta (persoonastani, ajatuksista, tekemisistä) millään lailla kiinnostunut. Lopetin yhteydenpidon reilu 3-kymppisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei sanottu. Itkeä ei saanut, heikkoutta ei ymmärretty, piti ryhdistäytyä ja pärjätä, koska kukaan muukaan ei olisi auttanut. Mietin itsemurhaa jo 8-vuotiaana, koulussa kiusattiin mutta siihen aikaan se oli lapsen vika, täytyi oppia pitämään puolensa tai kärsiä. Oman äitini reaktio oli että " ei kai minua kiusattu koskaan, sinussa on jotain vikaa jos kiusataan". En puhunut enää ongelmistani, koska äitini sanoi että lopettaisin, hän ei jaksa kuunnella. Työelämässä piti vain pärjätä, ei silloin tunnettu käsitettä mt-ongelmat ja terapia, jos olisi käynyt ilmi että on ongelmia, olisi se tarkoittanut sitä, ettet ole meidän muiden tasoinen, emme kaipaa työpanostasi. Olisi alettu karttamaan ja suljettu porukasta. Kaikesta huolimatta olen nykyään todella vahva, minua ei voi enää juuri kukaan loukata, kaikki on koettu. Osaan puolustaa jo itseäni. Lisäksi olen rakentanut elämääni, osaan nauttia kaikesta hyvästä mitä elämä tuo eteeni, en käytä hetkeäkään marisemiseen ja oikutteluun, jokainen päivä on nykyään jotenkin hyvä ja olen elämästä kiitollinen. Arvostan empaattisia ja rehtejä ihmisiä, heitäkin olen kautta elämän tavannut ja osaan olla kiitollinen. En ole vaipunut katkeruuteen, vaan löytänyt todellisen positiivisen voiman.
Vierailija kirjoitti:
Ei lapsena, eikä meillä halailtukaan.
Taisin saada ensimmäisen kunnon rutistuksen, kun kirjoitin ylioppilaaksi suvun ensimmäisenä.
Mutta mun vanhemmat kehittyivät iän myötä, lapsenlapsia on sylitelty ja kerrottu kuinka tärkeitä ovat ja rakastettu maailman ympäri ja takaisin. Olen itsekin aikuisena kuullut äidiltäni, että hän rakastaa minua.
Vanhemmat syntyneet 1947 ja 1949
Sehän siinä oli silloin lapsenakin, että mummolta sai halauksia ja hyvänäpitoa, mutta kotona äidltä ei. Ei voi silloin sota olla syynä, koska äitini oli syntynyt sodan jälkeen. Isä muutama kuukausi ennen sodan päättymistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei toi on tollasta jenkki kulttuuria sanoa noin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rakastaminen on sanana rantautunut Suomeen vasta jokunen vuosikymmen sitten. Siis arkisempaan kielenkäyttöön.
Mistä tiedät? Jotain historiallista tutkimusta tästä?
En usko. Luin vanhoja testamenttaja jostain 1700 -luvulta ja niissä sanotaan, että jätän rakkaalle vaimolleni...
Tuskin sentään alkuperäistä tekstiä. Vanha testamentti on käännetty ties kuinka monelta kielellä ja kuinka monta kertaa, ettei voi varmasti sanoa, mikä on ollut alkuperäisessä tekstissä, vaan se on käänetty aina nykykielelle, jotta ymmärrettäisiin teksti.
Olen pahoillani kokemuksestasi. Ei ole sinun syysi.olet arvokas ihmisenä. Muista se.
Ei mulle sanottu koskaan että rakastetaan. Sain jopa selkäsaunaa.
Ei. Eikä kukaan ole sanonut sen jälkeenkään.
Onhan se erikoinen elämä.
Kamalan ilkeät ovat nyt 70 kymppiset vanhemmat.
Joo, näin se on. Ei ollut tapana ennen 2000-lukua. Pitkän linjan psykoterapeutti joskus tämän totesi: moni nykyaikuinen suree etteivät vanhemmat sanoneet rakastavansa mutta menneiden vuosikymmenten Suomessa se ei vain yksinkertaisesti ollut tapana. Tottakai silti voi olettaa, että vanhemmat jotenkin ilmaisevat välittämistä ja rakkautta ja hyväksyntää.